Kirja lapsenkasvatuksesta isälle joka ei oikein pärjää??

Lue edes viimeinen kappale :) Seuraa piiiiitkä sepostus...



Meillä neljän vanha poika, jolla melko huonot välit isänsä kanssa. Isä ei oikein tule toimeen lapsensa kanssa, ei viihdy, ei touhua, ei " kasvata" . Tekee paljon ylitöitä (työssä siis minäkin), niinä hetkinä kun on lapsen kanssa, pitää touhuta jotain aktiivista - mennä uimaan, huvipuistoon, mummolaan. Ei siinä mitään pahaa, mutta toivoisin että osaisivat viettää myös tavallista aikaa, kotona, ei aina voi mennä " pakoon" jonnekin missä on kamalasti tekemistä, minusta pitäisi osata viihtyä kotona kahdestaankin. Kasvatuksesta on suuria erimielisyyksiä, tuo töitään kotiin ja jatkaa pomo-linjaa kotonakin, yrittää komentaa ja pitää kuria, onko vähän rasittavaa, mrh >:/ Kotona on nyt ollut todella suuria erimielisyyksiä, jopa niin, että olen ottanut puheeksi eron. Ei kuitenkaan halua menettää meitä, eikä se minullekaan helppo ratkaisu ole. On kuitenkin ihan " kunnon mies" , mutta temperamenttinen, tulinen, kiihkeä, suuttuu ja räjähtää helposti (mutta leppyykin nopsaan, kun taas minulta hiiltyminen kestää mutta olen myös pitkävihaisempi, molempi pahempi...), huutaa ja komentaa lasta, osoittaa silminnähden pettymystään jos tämä kaataa maidon, pudottaa jotain, kaatuu pyörällä... Ei siis anna tälle mahdollisuutta olla lapsi, vaan vaatii ihan liikaa, minkä on itsekin myöntänyt.



En väitä että itselläni äitinä on mikään sisäänrakennettu tieto-taito kuinka lapsi kasvatetaan, mutta näen selvästi pojasta kuinka hän kärsii isänsä tiukasta otteesta ja kurinpidosta - joka ei kuitenkaan ole edes kurinpitoa, kun ei saa tähän oikein kontaktia. Tilanne saattaa mennä esim. niin, että poika tekee jotain kiellettyä, isänsä huutaa pää punaisena, sitten sanoo minulle " komenna sinä kun ei se minua tottele" !! Jestas, voiko enempää avuttomuuttaan lapsen edessä osoittaa, " ai, iskä TIETÄÄ etten tottele, mikäs tässä sitten" ... Haluaa periaatteessa pitää vallan käsissään, mutta luovuttaa kuitenkin täysin. Sitten sanoo minulle että " sinä kuitenkin tulet kohta neuvomaan miten tämä tilanne pitäisi hoitaa" - myönnän että sorrun siihen, mutta mitä muuta voin, kun tiedän (ja minä en ole koskaan väärässä :D ) paremman keinon hoitaa tilanne!! Niinpä minä tulen paikalle ja saan selittämällä, ihan ilman riitaa tilanteen hoidettua. Tämä on nähty monta kertaa, mutta silti hän ei voi ottaa siitä mallia.



Ymmärrän että se on kova paikka kun toinen tulee neuvomaan kuinka lasta pitäisi kasvattaa, mutta kuten sanottua, ja yritän hänellekin aina vakuuttaa, etten mä tuosta noin vaan TIEDÄ kaikkea, mutta olen lukenut aiheesta jonkun verran ja tunnen pojan paremmin kuin hän (koska olen viettänyt paljon enemmän aikaa hänen kanssaan ja meillä on kontaktiyhteys - jonka haluan heillekin!!), mutta hän loukkaantuu asiasta aina. Neuvomattakin yritän olla, mutta tilanne kärjistyy usein joko edellä mainittuun (" ei se mua tottele" - meillä on sitäpaitsi ihan peruskiltti poika, ei mikään tavattoman kuriton tai vallaton!) tai siihen, etten kerta kaikkiaan puutu, jolloin isä menettää täysin malttinsa, poika ei tottele, poika itkee, isä huutaa... Ei hyvä. En vaan saa häntä näkemään samoin. Myönnän etten itsekään olisi kovin vastaanottavainen jos minua aina neuvottaisiin, tässä on siis umpikuja. Tiedän myös että poika imee itseensä jokaisen riidanpoikasen joka me isänsä kanssa noissa konfliktitilanteissa käydään, näkee että emme ole yhtä yhteneväistä kasvattajarintamaa, vaan kaksi erillistä, kinaista tuomaria. Inhottavaa.



Isänsä ei kotona touhua ikinä lapsensa kanssa, ei ikinä piirrä, opettele kirjaimia (mistä poika tykkää kovasti), lue (no, iltasadun joskus) tai tee mitään tuollaista. Joskus leikkii autoleikkejä tai jotain - no, ei kai siitä tietenkään kukaan kärsi etteivät tee juuri samoja askareita kuin me pojan kanssa teemme, mutta tiedän että sellainen perustouhuaminen lähentäisi heitä. Jos he tekevät yhdessä ruokaa, sen sijaan että isä ottaisi pojan mukaan touhuamaan, komentaa leikkimään. Hän ei ajattele tässäkään asiassa lapsen parasta - tiedän itsekin, että on vähän ärsyttävää kun itse haluaisi saada vaikka ruoan nopeasti valmiiksi tai tiskit pois käsistä, ja helpoimmalla pääsisi jos komentaisi lapsen siitä pois, mutta kun tiedostan sen kuinka hän nauttii kun saa omassa tahdissaan olla avuksi, laittaa astioita koneeseen, kastella tiskirättiä - otan sen tervetulleena apuna jatkoa ajatellen ja pistän mielessäni kiireen sivuun (tosin olen muutenkin laiskempi ja stressittömämpi tapaus kuin isänsä) ja annan toisen tietyissä rajoissa touhottaa mukana. Tämä pätee kaikessa: " mene pois nyt siitä että saan tämän tehtyä, et saa imuroida kun et osaa, anna kun minä laitan nämä vaatteet sinulle niin saadaan äkkiä" . Hän ei vain NÄE kuinka suurta karhunpalvelusta toiselle tekee, enkä minä hitto vie voi olla aina omalla toiminnallani pelastamassa kaikkea (sädekehän kiillotusta, no joo...). Tai jos poika vaikka ulkona tekee jotain mikä ärsyttää häntä, hän kieltää samantien. Itse taas näen, että pitäisi ensin miettiä kumpi on isompi juttu; se että minua vähän ärsyttää vai se, että toiminnasta ei kuitenkaan ole suurta hallaa kenellekään mutta pojalle se on valtava nautinto. Tällainen esimerkki voisi olla esim. kuperkeikkojen tekeminen: kyllä, vaatteet saattavat mennä vähän likaiseksi (isänsä on lisäksi valtavan pikkutarkka ja yltiösiisti mies), mikä jo sinällään riittää isälleen kieltämään toiminnan kokonaan, kun olen yrittänyt siitäkin sanoa, että jos se on joku juttu josta on vähän jos yhtään haittaa, mutta valtavasti nautintoa, niin ei tarvitse välttämättä yllyttääkään (" hyvähyvä, tee lisää kuperkeikkoja niin vaatteet likaantuvat lisää" ) jos se NIIIIN ärsyttää, mutta se ei ole syy kieltää kokonaan!! Ennemmin on sitten vaikka muka huomaamatta. Tai lapsi kiipeää kivelle ja isänsä komentaa ettei saa. Koska hän voi pudota. Totta, niin voikin, ja voi jopa satuttaa itsensä. Mutta kuinka hän ikinä oppisi tasapainoilua, ellei ikinä saa kiivetä? Kuka lapsi ei ole joskus kiveltä pudonnut?? Se kuuluu lapsen elämään, eikö!?



Tuleekohan mun pointtini tässä selväksi? Periaatteessa siis ok isä, mutta ei vaan tunne lasta/lapsia yhtään, eikä tajua ettei lapsi ole hänen " alaisensa" eikä pelkästään komennettavissa, ne jutut pitäisi jättää töihin :( Pitäisi tarjota niitä mukaviakin hetkiä, mukavaa arkea kotona eikä aina vain tiukkaa kuria tai vaihtoehtoisesti sirkushuveja. Tilanne on tulehtunut, kun olen niin monta kertaa (tuloksetta) neuvonut, eikä siitä ole mitään apuakaan, ja sen puolesta mä kyllä sympatiseeraan häntä, koska tiedän itsekin etten ole paras vastaanottamaan neuvoja. Olen neuvonut ja sörkkinyt vähän liikaa jo, eikä se ole tilannetta ainakaan parantanut.



Lopputulemana tälle romaanille on se, että olen saanut suostuteltua hänet lukemaan edes YHDEN opuksen lapsenkasvatuksesta, jos se avaisi hänen silmänsä tajuamaan, etten minä pelkästään omia oivalluksiani toistele, vaan lapsen itsetunnolle ja kehittymiselle ja kasvamiselle ja oppimiselle on tärkeää saada kokeilla, touhuta, sotkea ja liata, satuttaa ja itkeä, kiukutella ja uhmata, mutta ennen kaikkea tuntea hyväksyntää, rakkautta ja rajoja terveessä mittapuussa. Ei pelkästään torumista, kieltämistä, pois häätämistä, " hiljaa" käskemistä... Se tekee pojan surulliseksi ja se tekee minut surulliseksi.



Mikä voisi olla opus isälle, helppolukuinen mutta asiat selväksi tuova, joka iskisi suoraan tajuntaan ja muuttaisi hänen toimintatapojaan ja kasvatusmetodejaan? Onko nyt vähän liikaa vaadittu yhdeltä kirjalta? :D



Oikein suuri kiitos vinkeistä!!