Miten hillitsette raivon? Sen pimahtamisen tunteen, joka valtaa koko kropan.

asia riitti pimahtamiseen.



Erosimme (minun aloitteestani) ja pimahdukset loppuivat. Uuden mieheni kanssa en ole pimahtanut kertaakaan, kenellekään. Raivo hävisi, kun on hyvä olla.

Jos ehdin sanoa jotain niin se on todennäköisesti jotain aivan kamalaa mitä myöhemmin kadun.



Ei sitä lapsen kanssa juurikaan tapahdu, mutta miehen kanssa kyllä (useinkin), ja joskus myös töissä. Etenkin töissä olisi aika katastrofaalista päästää suustaan ne sammakot jotka siinä raivon tilassa ulos tulisivat jos yrittäisin puhua...

:)

Meillä varsinkin esikoinen on oikein taitava ärsyttämään niin paljon kuin vain pystyy suuttuessaan. Silloin kun musta alkaa tuntua etten enää kestä niin kävelen toiseen huoneeseen ja pistän oven kiinni perässäni. Korvat lukkoon ja mietin mielessäni kuinka mun on oltava hyvä ja turvallinen aikuinen, täytyy pystyä asettumaan sen lapsen raivon yläpuolelle... Ei se kyllä ihan aina onnistu, valitettavasti.

Miestäni rakasta, enkä todellakaan halua erota. Kuten sanoin, hyvä mies ja minulla on oikeasti hyvä olla hänen kanssaan. Tuntuu vain, etten siedä mitään vikoja hänessä, vaikka itsessäni on niin monta. Valitan miehelleni unohtaakseni omat ongelmani? Lähinnä kai sen, että olen jumissa kotona vielä seuraavat kaksi vuotta.



Narsistisia piirteitä. Toisaalta oikeutan itselleni raivontunteen ja koen lasteni ja mieheni aiheuttavan sen. Toisaalta taas häpeän itseäni ja kannan huonoa omaatuntoa ajatuksista ja teoista heitä kohtaan.



T: Ap

Ehkä minun stressinsietokyvyssä on toivomisen varaa. Eilen pimahdin ihan totaalisesti, kun koko päivän asiat meni päin honkia, ja sitten mies kertoi miten sen äiti oli minua kritisoinnut, ja ihan syyttä mun puolesta, koska en tuntenut tehneeni mitään mistä se voisi mua haukkua. No, tuli heiteltyä pari astiaa lavuaariin, ja paiskoin pari muutakin tavaraa keittiössä.



Ihan kuin sarjakuvissa, alkoi höyryä tupruttamaan korvista, ja tuli punainen sumu silmiin, ja oli pakko purkaa se raivo johonkin. Onneksi lapset oli ulkona, ja mies sitten tuli siihen ovelle hymähtämään, että hullu olet. Sille vielä karjuin kuin perseeseen pistetty emakko. Ja sitten se meni, ja lauhduin tosi nopsaan. Tänään sitten hävetti ihan kamalasti kun sukulainen tuli kylään ja kysyi miksi meillä oli lommo ovessa. Ääh...

Vierailija:

Tiedän itsekin, että ole temperamenttinen ja helposti tulistuva jästipää ;)

Syy on juuri tuossa. Sinä hymiön kanssa kerrot olevas tuollainen.

Jos on tilanteita joissa tiedät että et hallitse itseä tai tilannnetta niin vältä niitä. Näin alkajaisiksi kasva aikuiseksi ja opettele hillitsemään itsesi ja valitsemaan ajatuksesi.

Kerro myös, miten vältän koirien ulkoiluttamisen ja lasten puistoreissut? Jätänkö koirat aamulla ulkoiluttamatta, vai jätänkö lapset siksi aikaa keskenään kotiin? Se olisi 1000000 dollarin tieto!



T: Ap, näsäviisaana besserwisserille

Sinullakin on varmasti joissain luonteenpiirteissä jotain kehittämisen varaa? Auttaako siihen se, että joku käskee valitsemaan ajtukset ja kasvaman aikuiseksi?

oli se " olen jumissa kotona viela kaksi vuotta" . Makin pimahtelin miehelle ja lapselle jatkuvasti kun olin kotona. Palasin toihin enka pimahtele enaa ollenkaan. Se kun se elama pyori niitten leivanmurusten ymparilla ahdisti niin pirusti vaikken uskaltanut aaneen sanoa koska hyva aitihan on aina vaan lasten kanssa kotona ja uhrautuu perheen leivanmurusten metsastajaksi. No, kun annoin ihanteen menna ja menin takaisin toihin on mies saanut positiivisen vaimon ja lapsi iloisen aidin jonka kanssa ei tarvitse luimistella etta huutaako se taas kohta. Ei huuda. Suosittelen.

Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu kun saan taas haastetta vähän pääkopallenikin. Tuntuu, että aivot ovat surkastuneet, eikä puhekaan oikein enää suju kovin intellektuaalisella tasolla ainakaan.



Tilanne on kuitenkin sellainen, että pitäisi saada tutkimus tehtyä " ennen kuin töihin on palaamista" . Joten joten, josko koittaisin hillitä hulluuttani. Tai valita ajatuksiani, kuten tuo yksi ehdotti ;) Josko aloittasin valitsemalla sanojani. Tämä tekee kyllä hyvää henkiselle kasvulleni.



T: Ap

ia pimahduksia ole ollu.

Ja jännää on muuten se, että joinain päivinä kaikki on niin ihanaa ja hyvää. Nautin kotonaolosta täysin siemauksin. Sitten joku pieni asia saa mut tutisemaan raivosta. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että osaan hillitä itseni lasten edessä. En koskaa separoi heidän hereillä ollessaan, en heille, enkä miehelle. Nielen vain ja se tekee raivosta kaiketi voimakkaamman, koska luonteelleni ei ole tyypillistä nieleskellä, vaan antaa tulla.



Pitäisi varmaankin harjoitella niiden negatiivisten tunteiden näyttämistä myös lapsille. Opetella näyttämään heille rakentavalla tavalla missä äidin hermojen raja kulkee.

Kuulostaa siltä, että kilarisi helpottaisivat, jos elämätilanteesi olisi toisenlainen. Ihan kuten itsekin myönnät. Voisitko ajatella jääväsi apurahatutkijaksi ennen kuin palaat töihin? Silloin teillä olisi varaa maksaa lastehoidosta ja voisit itse saada tutkimuksen tekemiselle aikaa ja rauhaa arkipäivisin. Kaksi vuotta vanne äidin päätä kiristäen tuskin tekee hyvää kenellekään perheessänne... Believe me, I know. Ja itse en edes kilahdellut, mutta en myöskään osannut nauttia joka hetkestä lasten (ja miehen) kanssa samalla tavalla kuin nyt töihin palattuani. Raivareita meinaan saada kerran kuussa, mutta onneksi osaan ne ennakoida kalenterin avulla ;) Eli tiedän tunteen, kun pää meinaa räjähtää. Mulle paras apu on poistua tilanteesta joko oikeasti tai edes ajatuksissani (=suljen silmät, hengitän syvään ja lasken oikeasti kymmeneen). Koita järjestää lastenhoitoapua tavalla tai toisella, jotta jaksat arkea paremmin, tsemppiä!

Kyllä se paljolti tuo luonne vika on.

Itse olen huomannut että hermoilen huomattavasti vähemmän kun asunto on siisti, eli olen pakottanut(jos en itse ole pystynyt) miehenkin siivoamaan. On paljon levollisempi mieli. Voihan olla tämä johtuu taas siitä , että on tottunut " siistiin" ympäristöön itse jo pienenä, joten nytkin haluaa sitä toteuttaa ja näin kuin ei ole on jo valmiiksi hermoraunio.

KOirakysymykseen en osaa vastata, sillä koiria itsellä ei ole.



Minä kyllä ääneen ärhentelen ja HUUDANKIN lapsille sekä miehelle, ehkä välillä vähän liikaa ja liian usein, typeristä pienistä asioista. Itse olen ollut nyt 2kk kotona ja tässä välissä työskentelin 2v, ja en usko työn vaikuttavan mielialaan, rankempaa se on mielestäni ollut, kun saa tenavia viedä hoitoon ja sairastellessa olla kotona yms. Ja samat kotihommat kuitenkin vielä odottaa tuohon päälle.



Se on kyllä totta, että silloin kun viimeksi olin pitkään kotona, olin iltaopiskelemassa ja se piristi, toi uusia ajatuksia, ystäviä, jopa pikkujouluja jota muuten ei olisi koskaan ollut :) Pääsi välillä pois niistä kotiympäröistä, varsinkin kun itse halusi, tämä tietysti vaatii mieheltäkin paljon.



Jos oikein kovasti hermostun,menen pihalle piipulle, tiedän ettei paras tapa, mutta rauhoittaa kummasti ja parempi kai sekin kun heittää joku seinään. Tuo hormoni toiminta voi kyllä vaikuttaa myös asiaan, moni sanoo että kierukka tai pillerit ei juuri tuon vuoksi sovi.