Miten selviätte todella temperamentisten lasten kanssa?

ja turha luullakaan, että joku ymmärtäisi, paitsi ne joilla on samanlainen lapsi/lapsia.

Olen pikkusisarustensa (2kpl) kanssa ollut aivan ihmeissäni, että onko tällaisiakin lapsia olemassa: vauva jaksaa odottaa ja köllötellä kaikessa rauhassa, keskimmäinen ei saa itkupotkuraivaria kun suunnitelmat muuttuvat jne...



Pakko vaan kestää, kuten joku totesikin. Ollaan mielestämme aika hyvin edistytty esikoisen kanssa, nyt en enää ihan kauhulla odota syksyä ja koulunalkua. Mutta tosi pienin askelin... Tempperamentti ja luonne on lapsellamme sellainen, että kaikki pettymykset, häviämiset jne on kauhistus, toisaalta on perfektionisti ja vaatii itseltään paljon, on tosi älykäs ja osaava lapsi ja toisaalta pinna on megalyhyt ja saattaa hermostua aivan överisti ja reagoida aika aggressiivisestikin hyvinkin erikoisissa tilanteissa. Häntä on aina huolellisesti valmisteltava muutoksiin ja uusiin asioihin, mutta hyvinä hetkinään osaa olla supersosiaalinen, ja ystävyysuhteet ovatkin vahvoja.



Tämä kaikki vaatii vanhemmilta pitkää pinnaa, mittaamattomasti kärsivällisyyttä, selkeät rajat ja säännöt joka asiassa, rutiinit perhe-elämässä kunniassa, hurjasti rakkautta ja välittämistä selvästi osoitettuna.



Kyllä se siitä!!

Meidän vanhempien ei auta kuin sopeutua tilanteeseen ja auttaa lasta tulemaan toimeen oman temperamenttinsa kanssa.

järkipuhe auta ja jos lapsi saisi valita olisi sylissä i-h-a-n koko ajan.

Pelkkä vaatteiden pukeminen itselle on yhtä tuskaa kun toinen huutaa jalassa ja heittäytyy miten sattuu..

ap

Kannattaako vuoden ikäistä laittaa pinnasänkyyn tai muuhun turvalliseen paikkaan raivoamaan? Onko mitään hyötyä vai pahentaako asiaa?

Täysin ääripäät. Välillä tuntuu ettei noitten kans selviä. Toista pitää hoputtaa ja toista hillitä.

...välillä on todella rankkaa, kun melkein 2-vuotias tyttö räjähtelee milloin mistäkin. E itse ole ollenkaan kärsivällinen ihminen, mutta kolmatta vuotta tässä kasvatellaan sitä pinnaa. Raskausaikakin kun oli jo vaikea komplikaatioineen ja syntymästään asti tyttö on ollut tulta ja tappuraa. Vauva-aikana huuto oli todella raastavaa, kun ei aina tiennyt, mikä ihme sitä vaivaa. Nykyisinkään en oikein kestä tytön huutoa, sillä hänellä on todella kova ääni eikä ole helposti rauhoitettavissa räjähdettyään. Kaiken lisäksi mies on vakavasti sairas ja muitakin huolia on paljon eikä ketään auttamassa, joten olen välillä aivan poikki.



Hyvällä tuulella ollessaan tyttö on todellinen auriko. Puhuu paljon ja on erittäin teräväpäinen sekä nopeaälyinen. Hauska ja suloinen. Mutta muina hetkinä todella rasittava. Kiihtyy helposti asiasta kuin asiasta, joka ei mene hänen mielensä mukaan. Suuttuu, huutaa, kiukuttelee, vaikka mitä tekisi. Olen yrittänyt olla rauhallinen ja kärsivällinen. Johdattaa huomion muihin asioihin, selittää, olla lempeä, mutta jämpti, luoda rajat (rutiineista ja selkeästä rytmistä puhumattakaan), osoittaa, kuka määrää, mutta en jyräten vaan ymmärtäväisesti. Kaiken olen tehnyt tähän asti kärsivällisesti, mutta nyt en enää oikein jaksa. Olen niin väsynyt tähän tahtojen taisteluun...



Halusin aikanaan paljon lapsia, mutta ne haaveet ovat pikku hiljaa kuolleet. En tiedä, miten jaksaisin, jos seuraava lapsi olisi samanlainen...



Mistä voimia, kysyn minäkin!

Tytöllä (kuopus, 2. lapsi) oli voimakas oma tahto jo syntymästä alkaen.

Kysyin synnytyssairaalassa hoitajilta kotiinlähtiessä otain vauvan syömiseen liittyvää asiaa, ja hoitajat vastasivat, että " älä huolehdi, kyllä tämä tyttö puolensa pitää" . Ja niin on pitänyt. Oli todella vaativa vauva. Alle yksivuotiaana halusi ehdottomasti esim. syödä itse, auttaa ei saanut, edes sivusta, kun sai mahdottoman raivokohtauksen. (Tämä itse-syöminen oli toki kotona hieno asia, mutta kun sama meno oli kaupungilla ja kahviloissakin...)



Edelleen tytön uhmaikä leikki-iässä oli aivan mahdoton. Oppi 3-vuotiaana ajamaan ilman apupyöriä, kun oli " pakko" oppia samaanaikaan kuin isoveljensä, ei antanut periksi.



Meillä on aina ollut esikoinen, poika, todella helppo lapsi. Ehkä meilläkin olisi enemmän lapsia, jollei tyttö olisi ollut niin vaativa...





Mutta nyt: Tyttö on 13-vuotias, täyttää kohta 14, ja aivan mahtava persoona. Älykäs, luova, sisukas, ulospäinsuuntautunut. Harrastuksia lukuisia, koulu sujuu erinomaisesti, ystäviä on. Toki temperamentikas edelleen, mutta nyt näen asian hyvät puolet: Tyttö tulee kyllä tässä maailmassa pitämään puolensa ja pärjäämään!

Siis toisaalta hemmottelematta liikaa, toisaalta jyräämättä liikaa? Itsestäni usein tuntuu, että samalla tavalla kuin lapsi vetää ääripäästä toiseen tunteineen ja reaktioineeen, käytän itse keinoja, jotka eivät ole tasapainossa.



Voi miten vaikea selittää, siis jotenkin tuntuu, etten ollenkaan löydä sellaista tasapainoa kasvatuksessa tuon tuittupään kanssa kuin tasapainoisemman ja rauhallisemman lapsen kanssa. Eli välillä lempeilen, välillä uhkailen, kokeilen käytännössä kaikkea (siis ei mitään ruumillista kuritusta tai pahaa) mahdollista, koska joka kerta toimii jokin toinen tapa, koska lapsi on niin arvaamaton... Se, mikä sekunti sitten oli hyvä juttu, on seuravaassa hetkessä aivan huono...

Vierailija:

Meillä on kaksi tyttöä joista toinen on tempperamentiltaan hiljainen, hidas ja arka ja toinen tosi ärhäkkä ja äkkipikainen.

Täysin ääripäät. Välillä tuntuu ettei noitten kans selviä. Toista pitää hoputtaa ja toista hillitä.

Isompi on se hiljainen, pienempi oikea kiukkupussi. Juuri nuo suunnitelmien muutokset, rutiinista poikkeavat jutut ovat kaikkein pahimpia. Esikoinen kärsii väkisinkin alati raivoavasta pikkusiskostaan :o(

Ihana ajatella, että meidänkin raivottarella voi olla noin hyvä tulevaisuus. Olen välillä tosi väsynyt, kun tyttö vain kiemurtaa lattialla ulisemassa ilman mitään näkyvää syytä, heittelehtii raivoissaan eikä meinaa rauhoittua millään.

Vierailija:

Mutta nyt: Tyttö on 13-vuotias, täyttää kohta 14, ja aivan mahtava persoona. Älykäs, luova, sisukas, ulospäinsuuntautunut. Harrastuksia lukuisia, koulu sujuu erinomaisesti, ystäviä on. Toki temperamentikas edelleen, mutta nyt näen asian hyvät puolet: Tyttö tulee kyllä tässä maailmassa pitämään puolensa ja pärjäämään!

Vauvana ei viihtynyt missään sitteriä piti jalalla heilutta muuten alkoi jatkuva korvia vihlova huuto. Auto ei jos ajettiin liian hiljaa ilmeisesti kovemmassa vauhdissa 80 km/h -> auto tärisi sen verran, että rauhottu. Herkkäuninen aina tunti ja pystyyn ja uusi nukutus rumba päälle vielä 3v tuli kymmenen kertaa yössä meidän väliin.



Nyt 5v osaa kyllä polkea jalkaa, mutta kyllä sinne menee jo järkeäkin päähän.



Kovapäisin lapsi jonka olen koskaan tavannut jos päättää olla tekemättä jotain niin....... Kuitenkin älyttömän kiltti, mutta todella lujatahoiden lapsi.

äärimmäisen rajuja raivareita. Ikää on nyt 9 vuotta, ja on huomioitu puolen vuoden ajan pakko-oireita. Niihin jotenkin näyttäisi liittyvän myös raivot. Ei olla vielä menty asiantuntijan luokse, katsotaan tuoko koulun loppuminen helpotusta. Mietin vain, miten kauan pakkoja on ollutkaan hänen elämässään. Tuska on hirmuinen.

sen jälkeen hän sai aivan kauheita raivareita. Hän karjui pää punaisena, hikisenä ja joskus jopa naama verenpurkaumilla. Neuvolassakin kauhisteliin tytön temperamnettia. Oli se aikaa :(.



Ajattelin kauhulla tulevaisuutta; varsinaisia uhmaikiä ym. mutta sen jälkeen on kaikki ollutkin lasten leikkiä. Temperamenttia löytyy, mutta kiukut menevät nopeasti ohi.



Hän on nyt 5v. ja ollut oikeastaan siitä reilu 1-vyotiaasta alkean todella " helppo" hoidettava. Ihana, sosiaalinen, fiksu ja persoonallinen tyttö, jolla välillä kipakat tunteet leimahtelee :), mutta yleensä on seesteistä ja rauhallista.



Voimia Sinulle! Ja vähintään yhtä mukavaa tulevaisuutta kuin meille :)

Voimia ap:lle myös minulta! Koitetaan vain jaksaa.

Teiltä kysyisin, miten jaksatte ulkopuolisten kommentit?



Meillä kun lähipiirissä vain ns. helppoja lapsia, joiden vanhemmat eivät yhtään ymmärrä esim. meidän rytmittämistä ja ennakointia. Heidän lapset nukahtavat minne vain, hyväksyvät kaiken (erit. muutokset, ulkoiset ärsykkeet ym.) paljon helpommin, joten he voivat mennä ja tulla vapaammin. Meillä taas kaikesta seuraa se kuuluisa kovaääninen räjähdys, ellei ole tarkkana. Ja aina saamme kuulla, kuinka hysteerisiä vanhempia olemme, emmekö voi relata ja joustaa, miksi elämme lapsen ehdoilla ja sen armoilla sekä muuta todella ymmärtäväistä ja kannustavaa.