Menetin hermoni

Minusta tilanne ei kuulostanut kovin pahalta, vaikka toki lapseen kohdistunut ruumiillinen kuritus ei olekaan sallittua. Sinä kuitenkin pyysit anteeksi ja lapsi näin ymmärsi, että et aio jatkuvasti tehdä samaa toistamiseen. Minusta on tärkeää, että lapsella on perusturvallisuus ja lämmin koti. Siis että ei tarvitse pelätä vanhempiaan, vaikka olisikin tuhma. Ja minulle jäi kyllä vahvasti, luunapista huolimatta, sellainen olo, että perusturvallisuus on ihan kohdallaan.



Hermojen pitäminen kurissa on välillä kyllä minullekin tosi vaikeaa, enkä aina siihen kykenekään. Olen luonteeltani tosi tasainen ja pidän hermoni yleensä kurissa, mutta lapsen kanssa hermot menee silti päivittäin, ei nyt totaalisesti, mutta kuitenkin. Millaistakohan se olisi, jos luonteeni olisi räiskyvämpi? Kun oma verensokeri on alhaalla ja itkua kuuluu kahdesta suusta kerrallaan (meillä 2 kk vauva ja 2,5-vuotias poika), niin tekee kyllä tosi tiukkaa. Siinä tilassa olen kyllä käsitellyt 2,5-vuotiastamme vähän turhan kovakouraisesti. Kun hän oli pienempi, niin hänellä oli tapana (noin 1,5-vuotiaaksi asti) purra jopa monta kertaa päivässä meitä. Se liittyi kai ikään ja siihen, että ei osannut vielä sanallisesti ilmaista itseään. Silloin kyllä sorruin antamaan luunappeja. Elättelin toiveita, että niistä olisi ollut jotain hyötyä, mutta eihän niistä ollut. Tein sen siis ihan tietoisesti. Lapsi tuntui jatkavan samaan malliin eikä ollut moksiskaan, tai sitten pikkasen itki. Mutta siis, mä en osannut ajatella, että se olisi sinänsä ollut edes ihan mahdottoman paha asia, se luunappi. Minusta se, että antaa pienen ruumiillisen kurituksen silloin, kun itse on jo rauhallisessa mielentilassa ja selittaa lapselle, miksi joutuu antamaan luunapin tmv, ei oo välttämättä kovin paha asia. Minusta on kuitenkin tosi tärkeää, että lapsi saa vanhemmaltaan paljon positiivista läheisyyttä, sylissä pitämistä ym. Että tuo " kielteinen läheisyys" olisi vähemmistössä. Ja jos kokee tekeneensä itse väärin, niin pyytää lapselta anteeksi, niinhän sinä juuri teitkin. Aivan eri tilanne on silloin, jos vanhempi ei suuttuneena pysty hillitsemäänn itseään ja tekee suutuspäissään lapselleen väkivaltaa. Ja varsinkaan, jos vanhempi ei tekemistään edes ymmärrä pyytää lapseltaan anteeksi tai pitää sitä oikeutettuna. Silloinhan lapsi joutuu elämään pelossa kun ei voi koskaan tietää, milloin vanhempi hermostuu ja mitä hän tekee.



Mulla on itellä muistikuvia, kuinka äitini antoi (tosi haroin) vitsaa pyllylle ja luunappeja kädelle, tilanne oli rauhallinen eikä paljoa sattunut. Mutta mulla jäi siitä sellainen häpeä ja inhottava olo. Jälkikäteen oon ajatellut, että tuo hankala olo johtui siitä, että äidillä ei ollut tapana muuten pitää meitä lähellään. Tavallaan meillä oli hyvin perusturvallinen koti, mutta välitöntä läheisyyttä siellä ei ollut. Mulla ei ole esimerkiksi yhtäkään muistikuvaa siitä, että äiti olisi pitänyt sylissä. Eli annetaan lapselle paljon läheisyyttä ja aikaa, voimavarojemme mukaan. Sitten kun välillä menetämme hermomme, niin pyydetään anteeksi. Ja annetaan itellemmekin anteeksi! En ole vielä tavannut yhtäkään pienten lasten äitiä, joka ei harmittelisi sitä, että joutuu jatkuvasti hermostumaan lapsiinsa.

mutta mielestäni tärkeämpää kuin se annetaanko lapselle ristiriitatilanteessa ruumiillista kuritusta on se miten tilanne käsitellään. En usko että luunappi tai tukistus aiheuttaa lapselle traumoja, kunhan häntä ei jätetä itkemään harmistusta ja suuria tunteita yksin.



Olen luonteeltani äkkipikainen ja räiskyvä ja voit arvata, että itsehillinnän kanssa on tiukkaa kun lapsi on samaa luontoa. Olen tukistanut tai tarttunut käsivarresta niin tiukasti, että on sattunut. Vaikeinta on kestää se oma turhautumisen aiheuttama raivo ja pysyä nahoissaan. Jokainen yli äyräiden menevä hermostuminen harmittaa minua paljon pitempään kuin lasta, mutta olen nähnyt, että lapsi rauhoittuu kun äitikin pääsee tilanteen herraksi, ottaa aikuisen roolinsa takaisin, ottaa lapsen syliin, paijaa ja kertoo yksinkertaisin sanakääntein mitä tilanteessa tapahtui.



Minä olen ottanut lapsen syliin ja pitänyt hyvänä ja samalla kertonut, että nyt äiti hermostui kovasti siksi, että... ja pyytänyt sitten anteeksi että satutin. Useimmiten lapsi pyytää myös anteeksi omaa käyttäytymistään. Sitten sovitaan, että ollaan taas kavereita eikä riidellä enää.



Siinä rauhoittuu kummasti itsekin kun istuu hetken sylikkäin lapsen kanssa.



Älä syyllistä itseäsi. Minä olen huomannut, että jos syyllistän itseäni ja olen kovin ankara itselleni tapahtuneesta, käy helpommin niin uudestaan.

Minua neuvottiin antamaan luunappi alle vuoden ikäiselle lapselle kun hän puri imettäessä. Meillä se ei ihan hirveästi auttanut mutta tiedän monia joilla se on tehonnut. Minun mielestä maalaisjärkeä saa käyttää. Joku sanoi minulle että lapset kiusaavat ruumiillisesti enemmän toisiaan jos heillä itsellään ei ole minkäänlaista käsitystä miltä se tuntuu. En välttämättä itse seiso tämän väittämän takana, mutta kuulostaahan tuo jotenki loogiselta. Jos on itse saanut luunapin tai tukistuksen ja tietää että se tuntuu ikävältä, niin ei sitä tee mieli tehdä toiselle.

Olen samaa mieltä, että omaa järkeä saa ja pitää käyttää. Kuka ihme on mennyt neuvomaan, että alle vuoden ikäiselle vauvalle annetaan luunappia! Toivottavasti käytit järkeäsi, etkä tehnyt niin.

Olen minäkin kuullut ohjeen, että ihan kannattaa puraista takaisin, jos vauva puree. Joillakin on toiminut, ja mikäs siinä sitten. Ideana se, että tulee heti sellainen reaktio, että noin ei kannata tehdä. Mutta meillä ei vastaava toiminut, niin silloin tapa oli minusta huono. Siis minusta mitään pahaa ei ole siinä, että jos yhdestä puraisusta/luunapista vauva oppii, että ei saa purra. Mutta jos ei opi, kuten meillä, niin sen jälkeen se on minusta ihan turhaa lapsen satuttamista, josta kukaan ei voita mitään.

Nyt kun luin Mammukka viestisi uudelleen, vasta huomasin että tosiaan olet kokeillut sitä luunappia vauvalle. Ei voi muuta sanoa kuin HUHHUH!



Ap:lle haluaisin sanoa, että ei mitään hätää. Ei tuollainen yksi kerta mitään haittaa, lapsi unohtaa sen kyllä. Varsinkin kun hoidit asian lopulta sitten hyvin. Nyt kun tiedät, että voit hermostua liian kovaa, voit hyvin varautua seuraavaan hermoja kiristävään hetkeen. Kokeile ensi kerralla juuri kun hermot alkaa kiristyä (ennenkuin hihat täysin palaa:)) laittaa silmät kiinni, vetää henkeä, laskea kymmeneen hitaasti tai vaikka käydä pikasesti nurkan takana hengähtämässä ennenkuin hermostut. Se ei oo helppoa (kokemuksesta tiedän), mutta kannattaa opetella.



Niinkuin kaikki tietääkin, hermot menee helpommin jos on väsynyt ja jos on aivan kokoajan kiinni lapsissa, joten kannattaa ehdottomasti jotenkin järjestää itselle nukkuma-aikaa ja aikaa ilman lasta.

Aloittajalle nyt aluksi: selkeästi olet itse tiedostanut asian ja ongelman, etkä kannata luunappien antamista, joten anna itsellesi anteeksi ja jatka eteenpäin - ja yritä välttää jatkossa vastaavia. Mielestäni sinulla ei ole siis ongelmaa, mutta mutta...



Mikä ihme oikeuttaisi vauvaikäiselle antamaan luunappeja tai puremaan takaisin, ihan tiedostaen sen asian ja suunnitelmallisesti, voi herranjumala!!

Nyt sappi kiehuu niin kovasti, että itse asiassa taidan antaa muille vuoroa, tiedän että tähän tulee niin paljon kommentteja, että ei tarvitse edes itseni mitään enempää sanoa.

Että pitäisi siksi satuttaa lasta, että tietää miltä se tuntuu????? Väkivaltaa kokeneista lapsista tulee todennäköisimmin itsestä myös väkivaltaisia (ei aina, mutta tutkimusten mukaan näin, joten ainakin se kumoaa väitteen!)

Ja... no huh, menenpä rauhoittumaan ja jatkan ehkä myöhemmin.



Anyara

Mammukka kirjoitti siitä logiikasta, että jos lapsi tietää, miltä satuttaminen tuntuu, niin ei sitten tee mieli satuttaa toista. Oon kuullut asian ihan päinvastoinkin: eli jos satuttaa lasta, niin silloin lapsi ymmärtäisi sen näin: " ahaa, äiti/isä satutti minua, sittenhän minäkin voin puolestani satuttaa muita" . Tai sitten siitä tulee sellainen kostokierre, että kun äitikin satutti minua, niin minäpä satutan myös jne. Mä nään asian jotenkin silleen, että jos lasta harvakseltaan hyvin perustellusti ja ilman suuttumisen tuomaa " lisäenergiaa" antaa lapselle lievää ruumiillista kuritusta (luunappi esim.), niin se ei ole haitaksi, vaan jopa ehkä hyödyksi. Riippuen ehkä lapsen luonteesta ja tilanteista. Ja toisaalta minusta suhde lapseen pitäisi olla riittävän läheinen ja lämmin, että kuritusta voi antaa. Eli vanhemmat voivat kurittaa, jos olevat muutenkin lapsen elämässä hyvin läsnä, naapurin tädit eivät. Mutta jos kuritusta antaa jatkuvasti, niin sitä on silloin vajonnut ehkä jopa lapsen tasolle. Asioita ei osata enää muuten käsitellä ja siitä tulee vaan aikaiseksi koston kierre. Parasta tietysti olisi, että lapselle ja itselle riittävästi aikaa antamalla ja muilla keinoin saisi asiat sujumaan. Muut keinot voisivat olla esim. miettimistuoli (tietty aika tietyssä paikassa istua ja pohtia, mitä tulikaan tehtyä) ja syy-seuraus tyyppinen " rankaisu" , kun maidon kaataa lattialle joutuu pois pöydästä ja siivoamaan jälkensä. Se, minkä ikäisellä tuo toimii, onkin taas toinen asia mietittäväksi. Meidän poika rakastaa pölyjen pyyhkimistä, niin hänelle tuo maidon pyyhkiminen ei oikein ole rankaisu.. Aika vaikea mutta mielenkiintoinen aihe, josta on varmasti lähes kaikilla mielipiteitä.

mulle on sanottu näin, että pieni lapsi ei ymmärrä, että isompaakin sattuu. ja että tässä tilanteessa isomman eli aikuisen on kärsivällisesti opetettava lapselle, että satuttaminen, pureminen ja kaikenlainen väkivalta ei ole sallittua, ei purra takaisin. (ja anyaraa mukaillen en nyt jaksa kommentoida tuota luunappi-puremisjuttua enempää ...)



jos yhtään jaksaa vaivata aivojaan, niin aika äkkiä tulee varmaan johtopäätökseen, että EI varmaan ole niin, että väkivaltaiset aikuiset, kuten lapsiaan tai puolisoitaan pahoinpitelevät ihmiset tai muuhun väkivaltaan syyllistyvät a) eivät ole lapsena oppineet, että toista sattuu ja b) eivät aikuisena ymmärrä, että toista osapuolta sattuu. eli kuten jo tuossa sanottiin, taitaa toimia vähän toiseen suuntaan se luunapiien antaminen...



ja ap:lle. en usko, että sinulla juuri on huolta.

Niin on kamalaa, että jätän kommentit sikseen kun ei niistä varmasti kovin kehittäviä tulisi.



Mutta kaikki myötätunto tämän ketjun aloittajalle, olemme kaikki(ainakin kotiäidit) varmaankin olleet kertomasi kaltaisissa tilanteissa, helppoja hetkiä eivät todellakaan ole. Mutta mietippä miten monta kertaa aikaisemminkin olet hermostunut etkä silti ole antanut luunappia, et ole lyönyt etkä tukistanut; voit siis olla noista kerroista ylpeä ja siitä saamallasi voimalla ehkä jaksat seuraavan kerran kun taas hermot pettävät.



Sen verran vaan vielä näistä kamalaakin kamalimmista " pure takaisin" -neuvoista, että missä menee se raja mitä kaikkea olette valmiita omille lapsillenne tekemään jos joku niin neuvoo?????? Kannattaisi ehkä alkaa miettimään pientä suodatinta, ettei ihan kaikkia neuvoja mitä maailmalta saa tarvitsisi toteuttaa...

" Sen verran vaan vielä näistä kamalaakin kamalimmista " pure takaisin" -neuvoista, että missä menee se raja mitä kaikkea olette valmiita omille lapsillenne tekemään jos joku niin neuvoo?????? Kannattaisi ehkä alkaa miettimään pientä suodatinta, ettei ihan kaikkia neuvoja mitä maailmalta saa tarvitsisi toteuttaa..."



...ja kannattaisi joidenkin myös miettiä suodatinta millä vakavuudella ottaa tälle palstalle kirjoitettuja asioita. Yksi luunappi vauvalle tai kevyt puraisu takaisin ei varmasti traumatisoi lasta loppuiäkseen eikä tee sitä kerran kokeilleesta äidistä sen huonompaa kuin sellaisestakaan, joka ei tällaisia neuvoja hyväksy.



Hei haloo, entisaikaan on ollut paljon kasvatustapoja ja -neuvoja, jotka nykyaikana katsottaisiin pahoinpitelyksi, eikä silti kaikista ihmisistä mitään hakkaajia ole tullut. Päinvastoin joskus nykyajan koululaisia seuratessa tulee sellainen olo, että ehkä asiat olisivat toisin, jos vanhemmat uskaltaisivat kasvattaa lapsiaan tiukemmin.



Minä en ole lasten ruumiillisen kurittamisen kannattaja, mutta en näe sitä myöskään NIIN kamalana asiana. On hienoa jos maailmassa tosiaan on sellaisia superäitejä, jotka pystyvät hymy huulilla kestämään kaiken mitä vilkkaan taaperon kanssa eteen tulee ja pystyvät aina täydellisesti hillitsemään itsensä. Itse en lukeudu niihin.

Kiitos teille tuestanne.Tosi ihana lukea, etten ole ajatuksineni yksin.Nyt on jo parempi olo, vaikka tekoni on ollut koko ajan mielessä. Vannon, että seuraavalla kerralla hillitsen itseni.

Mies on hoitanut nyt parina iltana esikoista kun vauva on ollut unilla, on äitikin saanut nukkua velkojaan. Kyllä uni teki taas ihmeitä, tuli taas huomattua. Lapsetkin ovat paljon tasapainoisempia kun äitikin on levännyt ja virkeä.

Toivon kaikille äideille ihania apujoukkoja sillon tällöin arkeen!