Menetin äskettäin läheisen serkkuni, lapseni niin pieni että ei ymmärrä miksi äiti itkee...
JOs edelllisten ohjeiden lisäksi sinä ja miehesi kerrotte pienelle että äiti itkee kun hän on menettänyt tärkeän ihmisen ja että itkeminen ei johdu hänestä, lapsi ei varmaan joudu kovasti kärsimään. Suru pitäisi käsitellä, eli tarvitset varmasti itse aikaa jne.
Tuossa elämänvaiheessa ilmenivät itselläni omat synnytyksen jälkeiset masennukseni, imetys ja hormonit herkistävät ja vielä yövalvomisia päälle. Ei voi kuvitella että voisit näytellä tai edes pitäisi, skarppia tuollaisen kokemuksen jälkeen, kun on muutoinkin herkkänä.
Yritän itse nipistää aikaa edes joskus jotta saisin surtua pääsiäisenä kuollutta äitiäni. Minulla on 2 pientä lasta, työtön mies, uusi työpaikka, asunnon vaihto.. enkä mitään näistä kestäisi ilman mielialalääkitystä, jota jouduttiin lisäämään äidin sairastumisen jälkeen alkuvuonna.
Itse asiassa toivon että voisin jostakin ottaa ja saada aikaa "romahtaa" ja kerrankin vain itkeä, jonka olisin jo tehnyt ilman lääkkeitä ajat sitten.
:(
Kommentit (3)
Serkkuni kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa pari päivää sitten. Minun on vaikeaa pitää itseäni kasassa, mutta yritän pysyä lapsen kanssa rauhallisena ja tehdä normaaleja arkiaskareita lapsen kanssa. Lapseni on kohta 9kk ikäinen. Imetän yhä, ja näin ollen kaikki stressitekijät siirtyvät äidinmaidon mukana lapseen, minkä olen huomannut lapsen levottomuutena varsinkin yöllä. Eilen illalla myös kävi niin että olin itse todella väsynyt ja lapsikaan ei meinannut millään nukahtaa, purskahdin itkuun ja totta kai lapsi itki samalla mitalla niin kauan kuin minä itsekin! Tätä en kuitenkaan haluaisi, miten voin tehdä surutyötä aiheuttamatta lapselleni tarpeetonta huolta/itkua? Lapsi on niin pieni ettei voi mitenkään ymmärtää miksi äiti itkee. Eilen mieheni nukutti lapsen sitten yöunilleen, mutta mieheni käy töissä eikä hän voi olla joka itkun purskahduksen aikaan saatavilla. Eikä se itku suruaikana kysele milloin voi tulla, tämän varmasti jokainen läheisensä menettänyt ymmärtää! Minulla vain ei ole aikaisempien menetysten aikaan ollut lapsia hoidettavana, niin olen nyt ymmällä, miten jaksan hoitaa lasta ja itseäni, miten selviän surusta jos en saa surra silloin kun surettaa!
Lämmin osanottoni!
Olisiko sinulla mahdollisuus saada apua lapsenhoitoon esim lapsesi kummilta, isovanhemmilta, ystävältä? Ei tarvitsisi jaksaa kaikkea yksin. Tämä hoitaja voisi auttaa kotitöissä tai ottaa lapsesi hoitoon muutamaksi tunniksi, ja sinä saisit tilaisuuden itkeä rauhassa ilman että lapsesi hermostuu. Sillä itkun pidättäminen pitemmän aikaa käy todella raskaaksi ja surutyöstä toipuminen vie kauemmin. Ja lapsen kanssa oleminen olisi varmasti helpompaa, kun olet saanut purkaa suruasi. Tästä taisi tulla nyt aika sekainen kirjoitus, mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin.
Voimia ja jaksamista sinulle!
Syvä osanotto suureen suruusi. Suru on mielestäni kaunis asia, koska siihen liittyy aina niin suuri onni. Suru ja onni, niin kummalliset sisarukset: vain niistä ihmisistä, jotka tuovat meille onnea, olemme surullisia. Suru ja onni nukkuvat aina samassa sänyssä, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa, ja molemmat vuorotellen valtaavat koko talon.
Ei suru eikä onni kysele, voinko tulla. Ne tulevat silloin kun tulevat, mitään varottamatta, kenellekään kertomatta. Tulevat ja ottavat oman tilansa, halusimmepa tai emme.
Onnen tunteelle on helppo antaa aikaa. Tedämme, että se sama ihminen, joka tuo onnen, tuo myös surun. Miksi siis emme anna myös surulle aikaa?
Itkeminen voi myös johtua sekä onnesta että surusta. Se on luonnollinen mekanismi, joka auttaa ihmistä eteen päin. Puhdistaa ja vapauttaa, selkeyttää ajatuksia ja johdattaa uusiin tunteisiin. Ei itkussa mitään pahaa tai negatiivista ole.
9 kk:n ikäinen lapsi ymmärtää täysin jo lähes kaiken puheen, vaikka ei vielä itse sanoja tuotakaan. Hänen aikanaan voi itkeä ja surra, kunhan kertoo, miksi. Parempi mielestäni lapsellekin on nähdä aitoja tunteita, kuin patoutunutta äitiä, joka flegmaattisesti yrittää suoriutua arkirutiineista