eilenillalla kerrottiin uutisissa kuinka nykyajan äidit on väsyneitä.

8h työ venyy usein ja työ on fyysistä. Sen jälkeen lapsi tarhasta ja pyöräily kotiin. Ruoka, siivous, pyykkäys ja iltapuurot. Klo puol9 lapsi nukkumaan ja itse pesulle ja nukkumaan. Sama helvetin touhu joka vitun päivä.

Pitäisi hanskata täydellisesti äitiys odotusajan terveellisestä ruokavaliosta vauvanhoitoon, kehittäviin virikkeisiin, luomuruokaan ja näyttäviin kaverisynttäreihin jne. jne. Ja ihan täysin ei saisi itseäkään saati parisuhdetta siinä unohtaa. Minä ainakaan en ole lasten saannin jälkeen todellakaan missään bailaamassa edes halunnut käydä, vaikka ehkä se joskus hyvääkin tekisi.. Uupua voi niin monesta syystä ja kaikki väsyneet äidit eivät ole mitään " sossun elättejä" .

Hehkuttaa siinä kuinka miehensä luki että joku missi ei koskaan sairastellut kun häntä oli imetetty, joten ukko päätti akkansa puolesta että noin meilläkin!



Kantoliinat, pitkä imetys, lapsen tahtiin eläminen- kaikki perusvaatimuksia tavallisten päälle jotka kohdistuvat nimenomaan ÄITEIHIN. Miesten kantoliinakammoa (= epämiehekästä) naureskellaan hyväntahtoisesti, pullomamma ei ole oikea mamma ollenkaan (paskat siitä että esim. lääkitys estää imetyksen), " kyllähän jokainen nainen voi elämästään uhrata 1/2/10 vuotta jotta lapsella olisi hyvä olla" .

suomalaiset äidit on yksinäisyys. Suomalainen vanhemmuus on pirun yksinäistä.

Aika pieni vähemmistö varmaan. Minä en tunne kumpiakaan. Minä olen ihan onnellinen ja jaksava enkä suorita muita kuin itseäni ja perhettäni varten. Asetan omat siisteysvaatimukset kodille, ei yhteiskunta. Valitsimme itse kotimme ja asumismuotomme ja ammattimme, ei yhteiskunta. Väitän, että niin tekevät melkein kaikki muutkin.



Tuo nykyajan mollaaminen on käsittämätön ilmiö. Mummoni esimerkiksi vakuuttaa, ettei ennen ollut todellakaan paremmin, kun oli 8 lasta perheessä ja kauhea pula ruuasta. Eivät he olleet varmasti onnellisempia kuin me yltäkylläisesti elävät muka-kuormitetut vanhemmat.

Kaikki vastuu kaatuu äidin harteille. Itsekin koen olevani nyt edes jollain tapaa riittävän hyvä äiti, kun olen hoitanut nuorimman 4-vuotiaaksi 24/7, imetin 3-vuotiaaksi, kotihoidan edelleen, laitan kaikki ruuat alusta loppuun itse (ja terveellisiä tietysti), harrastan kaikkien lasten kanssa jotain jne.



Riittävän hyvän äitiyden vaatimukset kasvavat ja samalla miehistä tulee enemmän ja enemmän lusmuja. Äidit hoitavat lapset, maksavat kaiken, tekevät kaikki kotityöt. Mummot käyvät töissä ja iskevät lomillaan espanjalaisia rantagigoloja.

Vierailija:

sisustettu (tv pursuaa sisustusohjelmia), PAKKO kuntoilla ja olla seksikäs ja samalla si pärjätä työelämässä.

Euroopan maissa eletään omien vanhempien luona hyvinkin pitkään, sen jälkeen vuokralla, koska lainaa on vaikea saada.

Töitä tehdään ehkä pitkää päivää sielläkin mutta ei siellä lapset laita klo 20 nukkumaan.. Ilta on perheen aikaa ja silloin nautitaan siitä.

Kuka helvetti sanoo et töiden jälkeen pitää vielä leikkiä ja askarrella, leipoa ja laulaa..

ja oma koti: siitähän pääsemme toiseen nykyajan vitsaukseen. Lapsettomuus. Kun ensin järjestetään elämä siihen malliin, että nyt voimme tähän vihdoin ottaa yhden lapsen rikastuttamaan täydellistä elämäämme. Mutta kappas kun ikää on jo 35 vuotta, niin eihän se sieltä niin vaan napsahdakaan.

Vierailija:

Asetan omat siisteysvaatimukset kodille, ei yhteiskunta. Valitsimme itse kotimme ja asumismuotomme ja ammattimme, ei yhteiskunta. Väitän, että niin tekevät melkein kaikki muutkin.

Ei yhteiskunta ole mikään meidän ulkopuolella oleva itsenäinen rakenne, me muodostamme sen.

että toivoo minun olevan kotona lasten kanssa. Ja tienaa riittävästi että siihen on mahdollisuus.



En silti ole siivelläeläjä (ainakaan miehen siivellä): pystyisin hyvin kattamaan omat kuluni äitiyspäpäivärahalla (olen ollut töissä sen verran että se on ihan hyvä) tai jopa kotihoidon tuella (lapsia on useampi). Ajattelen, että mies " maksaa minulle palkkaa" eli asumisen ja ruokakulut korvauksena hänen lastensa hoidosta. Jos minä käytän elämäni lasten hoitoon, mies saa käyttää rahansa. =)



Eikä olla väsyneitä, vaan onnellisia.

Minulla on tällä hetkellä helppoa ja homma pelaa, mutta kun menin äitiysloman jälkeen töihin, lapsi sairasti jatkuvasti, töistä painostettiin, ettei voisi ollaa niin paljoa poissa, tarhalla syyllistettiin, että lapsi reagoi isän ikävään, olin koko ajan menossa ja kiireessä. Sain tarhapaikan muutaman kilsan päästä ja autottomana aamulla meni tunti yhteensä lapsen vientiin ja kävelyihin bussille, joten oli lähdettävä aikaisin, heräsin viideltä, jos olin edes paljon nukkunut, koska tuohon aikaan lapsi heräili vielä öisin. Töissä irtisanoutui monta kerralla ja yhtäkkiä minulla oli 3 assarin työt hetkellisesti. Kotiin kannoin osan töistä, mutten niitä kerennyt tekemään. Juu olen jälkeenpäin miettinyt, että miten selvisin järjissäni, kun oli vielä oma emotiaalinen kriisi erosta jne....mutta, nyt olen rakentanut tukiverkkoa ja kun muistelen sumussa mennyttä puoltatoista vuotta, niin pahinta oli kuitenkin se riittämättömyys ja syyllisyys, että minun oli tehtävä työtä ja olla erossa pienestä lapsestani, joskus itkin työpaikan vessassa tai bussissa sitä, että se pikkuinen jäi muiden hoitoon. Ette usko, mutta kyyneleet tulee nytkin silmiin. Juu ymmärrän, että äidit voivat nykyään olla väsyneitä ja sossusta ei tämä äiti kyllä hae yhtään mitään.

Kannattaisi vähän katsoa, kenelle sen mukulan pyöräyttää!

se sinun kohdallasi tapahtuu vasta täydellisen liittosi täydelliseen murenemiseen. Muista silloin miten minua neuvoit.



t. 36

Meillä on kolme lasta, kroonisesti sairas mies. Meillä ei ole tukijoukkoja paikkakunnalla yhtään. Menemme välillä totaalisesti jaksamisen äärirajoilla. Miehellä on lääkitys, joka saa hänet raivostumaan ihan pienistäkin asioista ja vaikuttaa jaksamiseen todella paljon. Käymme molemmat töissä ja iltaisin/ viikonloppuisin yritämme vain kerätä voimia, että jaksaisimme taas seuraavan viikon, sekä henkisesti että fyysisesti. Nuorin vielä valvottaa meitä usein öisin vaikka on 3-vuotias. Emme jaksa oikeasti mitään muuta kuin tätä peruselämää ja sitäkin juuri ja juuri. Sitten joku väittää, että vanhemmat valittavat turhasta. Oikeasti en ymmärrä, että joku jaksaa tällaista elämää.

Niistä oli lastenhoidossa pirun paljon enemmän iloa kuin mikroaaltouunista.

Nykyajan elämä on fyysisesti helpompaa, mutta henkisesti kovempaa.

Vierailija:

kuinka jumalauta ennen selvittiin ku ei ollu kodinkoneita ja rahaa eikä mammonaa kuten nykyajan sossuneläteillä. sossun ovia en ole koskaan avannut ja nyt tuskin enää on tarveskaan. töitä tehtiin mitä saatiin. naiset eivät ainakaan ryypänneet eikä huumeista ollu tietoakaan,hotapulveria väkevämmästä. nyky akat ei kestä yhtikä

edes hiukan etukäteen. Välillä tuntuu, että syy-seuraussuhteiden käsittäminen on monille ylitsepääsemättömän vaikeaa.

ellei suorastaan halveksittavaa. Yleisenä ajatuksena on, että ITSE pitää pärjätä. Isovanhemmiltakaan ei saa apua edes TOIVOA!



Ei. Mielestäni isovanhempien TEHTÄVÄ ei ole kasvattaa lapsen lapsiaan. He ovat oman velvollisuutensa tehneet kasvattaessaan omat lapsensa. MUTTA isovanhempien oikeus on olla läsnä lastensa ja heidän lastensa elämässä. isovanhemmat voivat kantokykynsä mukaan TARJOTA apuaan ja oikeasti AUTTAA TARVITTAESSA. Tarvittaessa ei kuitenkaan meiltä nykyvanhemmilta tarkoita sitä, että voimme paeta omaa kasvatusvastuutamme, vaan annamme isovanhemmille ja lapsen lapsille mahdollisuuden nauttia toistensa seurasta. VASTAVUOROISUUDEN periaatetta noudattaen (itsekin isovanhemmille apua tarvittaessa tarjoten).



ENNEN VANHAAN on aivan turha vedota. Lapset olivat silloin joko päivät isovanhempien hoidossa tai lähes heitteillä. Nykyään ei tulisi kuuloonkaan, että viisivuotiaan vastuulle jätettäisiin vauva päiväksi. Ennen vanhaan näinkin tehtiin (tosin kauan ennen tämän kirjoittajan syntymää).



Että mistähän liene johtuu, että vanhemmat ja eritoten äidit väsyvät?

minkä tarpeessa itse kipeästi olisi! Turhaan sinä ruikutat, kun itse sössit. Ikävää vain, että lapsesi maksaa mokistasi sen hinnan.



37