Miten elämäsi muuttui toisen lapsen myötä?

Olen keskustellut aiheesta monen tuttavan kanssa ja he ovat sanoneet seuraavaa:



Todellinen vanhemmuus alkaa pariskunnilla vasta toisesta lapsesta. Esikoiselle on aina kaksi hoitajaa yms yms. Kakkosen syntymän jälkeen on molempien kädet ja sylit täynnä.



Olen tietyssä mittakaavassa aivan samaa mieltä itsekin, että henkisesti tuntui kuin todellinen vanhemmuus olisi alkanut kakkosesta. Esikoisen kanssa elettiin sitä samaa nuorenparin elämää kuin ennenkin, mutta toisen lapsen jälkeen alkoi elämä muuttua todelliseksi lapsiperheen elämäksi.



Itse koen muutoksen olleen suurin juuri toisen lapsen syntyessä - ei esikoisen tai meidän tapauksessa myöskään kolmannen lapsen.

Nro2:n l2 ensimmäistä apset syntyivät 4v. ikäerolla, kuopuksen ja keskimmäisen välissä on 2v.



Kaikki olivat helppoja lapsia. Minusta yöheräämiset juuri toisen lapsen kohdalla olivat kaikkein helpoimmat - jostain syystä. Ja muista juuri toisen lapsen vauva-ajan ihan parhaana aikana kaikista.

esikoinen oli helppo vauva. Ekat 6 kk nukkui 4 h välein, mutta sen jälkeen hyvin. On myös luonteeltaan rauhallinen ja sopeutuvainen. Kuopus on temperamenttinen ja sillä oli maitoallergia, joka todettiin vasta 1,5 v iässä. Kuopus nukkui äärettömän huonosti. Ekat puoli vuotta 1 - 2 h pätkissä ympäri vuorokauden, ihan poikkeuksetta. Senkin jälkeen heräili 1,5 vuoden ikään saakka 1 - 4 h välein. Meillä ei ollut ulkopuolista lastenhoitoapua. Uuvuin ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.



Mikä muuttui? Se, että on oltava koko ajan käytössä lapsille. Kotona ei voi olla yksikseen rauhassa, jompi kumpi vaatii huomiota (esim. kommentointia, puhelua, auttamista). Siivoamista ja pyykinpesua on paaaaljon. Mutta nyt, kun ollaan jo voiton puolla (lapset 2 v ja 3,5 v). niin elämä on ihan mukavaa. joskin hektistä.



Tässä kauhuesimerkki. Mutta sulla kun se eka jo oli hankala vauva, niin ehkei se salama kahta kertaa samaan paikkaan osu...

On aika lailla eri asia, onko esikoinen vauvan tullessa vielä itsekkin pikkuinen kuin vaikkapa kouluiän kynnyksellä. Kokemusta minulla ei ole, mutta kuvittelisin...

Meidän kohdalla ehdottomasti oli. Meillä meni lähes 2v. ennen kuin saimme toisen lapsen alulle. Hän tuntui syntyessään suorastaan taivaanlahjalta.



Se varmasti sävyttää hurjasti kaikkia muitakin asioita tuohon aikaan. Keskimmäinen lapsi vielä kiintyi juuri minuun kaikkien eniten. Esikoinen ja kuopus ovat aina olleet " isän lapsia" enemmän.

Aivan varmasti asiaan vaikuttaa ikäero, lasten luonne, mahd. sairaudet, oma sen hetkinen vointi jne.



Joka tapauksessa 3 lapsen äitinä voin kertoa, että mikään ei ole elämässäni niin arvokasta, ihanaa ja voimia antavaa kuin lapsikatraamme. Vuodet vierii ja käsityön määrä vähenee. Alkaa aivan toisenlainen suhde lapsiin. Pikkulapsi-ikä on jälkeenpäin katsoen todella lyhyt.



Omani ovat nyt 12v., 8v. ja pian 6v.



Nro2

Kuopus oli syntymästään asti aurinkoinen ja hyväntuulinen vauva, joka vielä nukkui tosi hyvin. Esikoinen ei osoittanut kummempaa mustasukkaisuutta tms. ja aikaa jäi ihan kivasti molemmille. Paljon rankempaa oli esikoisen vauva-aika. Kyllähän sitä työtä kahdessa vaippaikäisessä silti oli, mutta en kokenut mitenkään älyttömän rankaksi kuitenkaan missään vaiheessa. Mies kyllä meillä osallistunut tosi paljon lastenhoitoon ja kotihommiin silloinkin kun itse olin lasten kanssa kotona.

tulisi ikäeroa ainakin 4 vuotta, joten sen suhteen ei ongelmia.



ap

2:n mielestä minä ja puolisoni emme ole siis " todellisia vanhempia" , kun meillä ei ole kuin yksi lapsi. Ja enempää ei edes tule. Mielenkiintoista.