Kuinka pystyn hallitsemaan omaa kiukkuani?

Niin ja kun minun pinna palaa tulee saata peetä veetä niinkuin turjan lappalaiselta...

Isompi poika toistaa perässä kokoajan ja siihen ei kyllä kestä puuttua tai jatkaa loputtomiin... Mie yritin kaikkea siihen mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni kiroamista lopettamaan....Joten päätin että antaa olla.. Oma isäni on aina kironnut yhtälailla.. Ja vielä ainakaan ei ole tarvinnut sen vuoksi hävetä liikepaikalla.. Pojat ei kiroa julkisissa tiloissa... Niinkuin en minäkään.. Kai se on sitten kasvatuksessa...

Kaksi- ja neljävuotiaat. En joka päivä huuda, mutta usein, ja joka päivä hermostun jostain ihan täysin turhasta. Mielestäni on karmeaa suuttua jostain maitolasin kaatumisesta tai vaikka tahallaan kaatamisestakin.



Mielestäni äidin pitää saada näyttää tunteensa, ehdottomasti. Mutta tässäkään minusta kaikkea ei pidä painaa villaisella sanomalla, että onhan minulla oikeus olla tällainen. Mielestäni jotain on vialla, jos usein tulee niitä karjumistunteita.

Jos ja kun meidänkin lapsemme pelkäävät ja pahoittuvat useammin kuin silloin tällöin, käyttäytymisemme on väärin. Jossain netissä (en muista, missä) karjuminen oli luokiteltu väkivallaksi, ja uskon sen. Miltä itsestä tuntuisi, jos esim. pomo huutaisi kurkku suorana vähän väliä. En halua syyllistää! Anteeksi, jos jollekulle tulee tästä vielä pahempi olo.. Mutta kerron vain, miten asia minun mielestäni on.



Olen miettinyt, mikä ihme auttaisi. Kun suutun, suutun sillä nanosekunnilla eikä mikään lupaus, palkinto tai rangaistus vaikuta siihen mitään. Terapia vai mikä auttaisi.. Tiedän, että minulla on käsittelemättömiä asioita omassa lapsuudessani, joka ei ollut niitä helpoimpia.



On olemassa jokin lääke äkkipikaisuuden pahimpien puuskien hillitsemiseen, mikähän sen nimi oli. Se hoitaisi vain oiretta mutta edes sitä.



Minäkin olen huomannut saman kuin moni täällä, että oman ajan saaminen auttaa, ja vaikkei sitä saisikaan, niin ainakin se auttaa, että saa nukkua tarpeeksi. Univelka lisää hankalia tilanteita entisestään.



Karseaa huutamisessa ja jonninjoutavasta valittamisessa on myös se, että lapset näyttävät oppivan saman käyttäytymismallin! Kuin minulla ja myös äidilläni...



Lohdullista itselle ajatella, että on muitakin saman asian kanssa kamppailevia. Suoraan sanoen, jos tuolla aihe vapaalla joku sanoo kiroilevansa lapsen kuullen, saati lapselleen, siellähän leimautuu sataprosenttiseksi hulluksi, jolta pitäisi viedä lapset heti pois... Lapset selviävät paljosta ja välttämättä huutaminen ei tee mitään pahaa, mutta herkille lapsille, kuten meidän (ovat yhtä aikaa herkkiä ja temperamenttisia), on varmaan pahasta. Tuntuu, että minun pitää hakea jotain apua.



Voimia!

Hei vain! Näyttää siltä, että emme me äidit yksin painiskele tämän raivon ja kiukun kanssa. Kuten tapana on sanoa, kirjoitus olisi voinut olla omaani : ) Meillä kolmivuotiaan kanssa tulee aivan samanlaisia tilanteita, jos ei nyt ihan joka päivä, niin harmittavan usein ainakin vastaan. Kun lapsi ei usko ja itse on väsynyt tai hermostunut, nälkäinen tai surullinen, mitä tahansa, niin tietysti se kiukku purkautuu lähes välttämättä siihen lähimpänä olevaan, yleensä lapseen. Ja jos olet kotiäiti ja lapsesi kanssa lähes 24h vuorokaudessa niin onhan se selvää, että kiukuttaa jos viesti ei mene monellakaan sanomisella perille.



Itse olen kotona ja saan hoidella kolmivuotiaan lisäksi alle vuoden ikäisiä kaksosia ja sen vuoksi turhaudun melkoisen usein ellei sanaani kuunnella ja enhän voi alkaa karjua ymmärtämättömille vauvoille, joten suuttumukseni kohdistuu tähän kolmivuotiaaseen, vaikka hän se kyllä niitä hermoja vauvoja useammin koetteleekin omilla taidoillaan : ) Kuitenkin aina huutamisen jälkeen pyydän häneltä anteeksi ja pyydän häntäkin pyytämään ja selitän miksi äiti suuttui ja halaamme ja suukotamme ja olemme taas hyvällä tuulella. Minusta hälyttävämpää olisi jos anteeksi ei pyydettäisi ja pidettäisiin lasta vihan kohteena kauan ilman mitään selityksiä. En usko, että tästä huutamisesta ja raivoamisesta jää lapselle sen kummempia traumoja, itse ainakin pyrin sillä tekemään selväksi, että sanaani on uskottava kun muut keinot eivät auta, meidän kolmivuotiaalle on nimittäin ihan turha selitellä rauhallisesti mitään kun pahin viilliintyminen on jo alkanut. Lapset vain ovat eri luontoisia ja toisiin tepsii eri keinot kuin toisiin.



Minusta tuo vinkki oli hyvä joltakin, että huolehtii omasta energian tarpeestaan, kuten että ei ole nälkä jne. Sehän pitää paikkansa että nälkäisenä jokainen on kärttyisempi. Huomaan myös itsestäni, että jo tämä, että saa kirjoittaa näistä omista tuntemuksistaan ja huomaa, että ei paini yksin samojen ongelmien kanssa auttaa kummasti jaksamaan taas arkeaan kukin omalla tavallaan. Itselläni ei koskaan ole toiminut tuo tilanteesta poistuminen enkä usko minkään rastitaulunkaan tepsivän minulla itselläni. Parasta vain olisi kuulla riittävän usein, että olet ihan hyvä äiti ja on ihan ok näyttää tunteitaan jotta lapsikin oppii että tunteidensa näyttö on sallittua. Ja sehän jo osoittaa, että kun me tälläisia asioita mietimme niin olemme niitä hyviä äitejä jotka ovat aidosti huolissaan lastensa hyvinvoinnista : )



Voimia kaikille arkeen ja lukekaapa tämä OLET HYVÄ ÄITI!

Meillä on 4,5v poika ja 2v tyttö, molemmat parhaassa uhmaiässä. Kaiken lisäksi ovat molemmat uskomattoman temperamenttisia ja lujatahtoisia lapsia. Odotan kolmattta lastamme ja nyt loppuajasta alkaa olla jo kaikenlaisia vaivoja... Voimat eivät enää meinaa kestää, ei fyysisesti eikä henkisesti. Olen aina ollut itsekin melko temperamenttinen luonne, nyt on alkanut jo itseänikin huolestuttaa kun tuntuu että hermostun ihan kaikesta. Yritän kovasti ja vakaasti päätän aina olla hermostumatta, mutta kun tilanne on päällä ja lapset kiukkuavat, hermo pettää lähes joka kerta. Hermostumiseni siis purkautuu huutamalla ja kohdistuu lähes aina vanhempaan lapseen. Rakastan lapsiani ja tiedän että tämä uhma on heille vain kasvuvaihe. Tiedän miten tulisi toimia ja jälkeenpäin tunnen raastavaa syyllisyyttä suuttumisestani. Miksi aikuisen ihmisen on niin vaikeaa hillitä itsensä? Minusta on naurettavaa vaatia lapsilta itsehillintää kun tuskin siihen itsekään kykenen... Haluaisin päästä pois tästä oravanpyörästä ja olla lapsilleni hyvänä esimerkkinä. Olisiko kenelläkään antaa vinkkejä mitä kannattaisi tehdä? Itsehillintäähän voi harjoittaa?

Meillä myös molemmat lapset uhmaiässä ja todella voimakastahtoisia lapsia muutenkin. Itse olen erittäin tempperamenttinen ja se näkyy hyvin siinä, miten pienestä joskus " räjähdän" ja huudan. Mies on onneksi ihan eri maata. Tiedän, että noissa tilanteissa pitäisi esimerkiksi laskea sataan jne. mutta eipä tule siinä tilanteessa toimittua niin. Yksi keino, mikä mulla on auttanut tosi hyvin kiroiluun, on rastitaulu, jonka olen itse itselleni " määrännyt" . Eli aina, kun kiroilen, tulee tauluun rasti ja kun rasteja on 10 kpl, menetän seuraavan viikon ajalta suklaat, joka on mun suurinta herkkua. Merkkaan rastit itse ja olen ollut 100 % rehellinen niiden kanssa. Ei ole vielä yhtään suklaalakkoa tullut =) Suunnittelin, että jos toi ei auta, tulee kaikkia herkkuja koskeva lakko ja jos ei vieläkään toimisi, tulisi pidempi lakko. Mutta ainakin kiroiluun toi pelkkä suklaan menetyksen uhka on mulla auttanut ja pystyn hillitsemään itseni. Jos motivaatiota oikeasti löytyy, voisi tuollainen rastitaulu aikuiselle toimia myös huutamisen suhteen. Kannattaa ainakin kokeilla! Eli mietit, minkä asian menetys kirpaisisi sinua oikein kunnolla ja sitten käytät sen menetystä rangaistuksenasi. Siinä pitää sitten vaan ihan oikeasti haluta muutosta itsessä, että on oikeasti rehellinen sen rastitaulun suhteen.



Toinen asia, mikä mulla auttaa, on oma aika. Eli 3 krt/vko käyn liikuntaharrastuksissa (punttis, jumppa, lenkki) ja 1-2 krt/kk kaupungilla shoppailemassa tms. Iltaisin pitäisi varmaan käydä enemmänkin jossain, mutta olen tosi laiska lähtemään. Kai saat itsellesi omaa aikaa ilman lapsia? Vielä kun saisin omaa aikaa yksin kotona (niin että mies ja lapset olisivat pois kotoa tai edes lapset), niin olisin tosi tyytyväinen sen asian suhteen.



Tsemppiä!

Meillä on 2 vuotta ja 9 kk vanha tyttö ja odotan seuraavaa (rv37). Tytöllä myös todella ihana uhma päällä, mitään ei suostu tekemään, kaikki on aina todella huonosti ym..... Olen todella väsynyt joka päivä siihen kiukutteluun ja inttämiseen... Olen kaikki päivät yksin kotona tytön kanssa, ulkoilemme ja leikimme, mutta välillä vaan palaa pinna ja tekisi mieli vaan lähteä ovesta ulos ja jättää tyttö yksin kotiin. Mutta sekin olisi väärin. Sitten tulee huudettua naama punaisena ja molemmille tulee todella paha mieli. En saa tyttöä mihinkään hoitoon ikinä, joten olen aina tytön kanssa yhdessä, yhtään omaa aikaa minulla ei todellakaan ole ollut kohta vuoteen... Mieheni käy töissä ja hänellä on sellainen kanta asiassa että minä hoidan kun minulle siitä maksetaankin. Hän käy kyllä joka viikonloppu baareissa ja minä istun kotona tuskailemassa. Jos joskus saisikin edes muutaman tunnin omaa aikaa niin varmasti helpottaisi kummasti. Ottaa vaan päähän tällainen tilanne...

Pieni vinkki: jos menet toiseen huoneeseen rauhoittumaan, mene huoneeseen missä on peili ja katso itseäsi.



Mulla se ainakin toimii karkoitteena: ensin pelästyn miten ikävän näköinen akka katsoo takaisin, lopulta kiukkuinen ilme alkaa jo hymyilyttämään ja kasvojen lihakset rentoutuu. Peilistä näkee miltä äiti näyttää lasten silmissä, jolloin tajuaa homman järjettömyyden.



Meillä on 3- ja 1½-vuotiaat lapset, ja välillä toiseen huoneeseen lähteminen on hankalaa kun lapset luonnollisesti seuraavat parkuen perässä. Isosiskolle olen jossain määrin pystynyt selittämään, että äiti tytön tavoin joutuu menemään joskus rauhoittumaan ja " miettimään" , kuten sanotaan tytön joutuessa jäähylle huonosta käyttäytymisestä. Kunhan olen miettinyt valmiiksi, tulen taas pois enkä ole enää vihainen.



Voimia sinulle!

Joskus mua auttaa, jos jo aamulla huomaan, että on paha päivä, niin teen vaan välttämättömimmän eli ruuan lapsille, sylin ja huolenpidon, annan luvan itselleni olla huolehtimatta muista kotitöistä. Jää aikaa olla todella läsnä lapsille, jota he ehkä kiukutellessaan kaipaavatkin.. Sitten tehdään yhdessä miehen tultua töistä niitä tekemättömiä tärkeitä hommia. Hyvänä päivänä teen enemmän..

Toki meillä saa kyllä tunteitansa tuulettaa (missä muualla, jos ei kotona). On mielestäni iahn hyvä, että lapset näkevät, että kiukku on välillä ok, ja että sen jälkeen asia sovitaan, ja pyydetään tarvittaessa anteeksikin turhaa huutamista. Näin minä teen.

Mutta itsehillintä on tietysti välillä tarpeen! Sekin taito on hyvä osata ja opastaa lapsiakin siihen. Joku kirjoitti aikuisen omasta rastitaulusta. Loistava idea! Itse käytän viheltelyä (tai hyräilyä) mieleni rauhoittamiseksi. (Ihan aina ei tosin kerkeä huulet suppuun, kun jo kilahtaa!). Ja vanha kunnon pako paikalta! Jos mahdollista, sulkeudu pieneksi hetkeksi vaikka vessaan vetämään henkeä.

Ja oma ajan järjestäminen, vaikka vain pidennetty roskienvientikeikka voi auttaa. Joskus kävelen oikein tavattoman hitaasti roskalaatikolle tai postilaatikolle ja löntystelen takaisin, sillä saan pienen hetken aikaa olla omissa oloissani. Ja nimenomaan niin, että vaikkei roskapussi ihan vielä olisikaan ihan täynnä, niin vien sen silti. Tikusta asiaa!



Voimia ja pitkää pinnaa!

Olisi voinut olla itse kirjoittamaani. Mulla samanikäiset lapset ja varsinkin vanhemmalle tulee huudettua...sitten koet syyllisyyttä, kun tuntuu että vanhempi saa jo vähän liikaakin niskaansa...on kuitenkin vasta 4 vuotta :o(.



Mä huomaan pinnani kiristymisen olevan hyvin sidonnainen siihen miten paljon olen saanut omaa aikaa. Joskus riittää tunti (mies ja muksut pihalle, itelle karkkipussi kätköistä, lehti käteen ja sohvalle pötköttään, vaikka huusholli olis millainen) ja säännöllisesti joku vähän isompi irtiotto (päiväksi shoppailemaan tai kaverin kanssa baariin). Olen myös epätoivoissani sortunut sellaiseen, että livahdan kotoa kun mies tullut kotiin töistä, sanon " meneväni jonnekin" ja yleensä hyppään autoon ja ajan...ajan vaan, jonnekin, ei päämäärää, olen ajatuksissani tai radio päällä (täysillä), fiiliksestä riippuen...Kokoan itseäni, ajattelen asioita (riittävän pitkälle)...ja kun taas alkaa tuntua siltä että ne (perhe) onkin kuitenkin mulle kaikki rakkaimpia juttuja maailmassa, niin ajan rauhoittuneena kotiin. Jotenkin se ajaminen ja maiseman nopea vaihtuminen (asumme maalla, saa päästellä) ja omien ajatusten vapaa ajattelu helpottaa. Sitten jaksaa taas liittyä porukkaan ja alottaa vaikka sen nukutusrumban ihan eri naisena.



Eikä nämä ole koskaan mitään edesvastuuttomia juttuja, mies hyväksyy ja tietää, enkä lähde ovet paukkuen. Äiti vain tarvitsee omaa aikaa ja sitä ei ainakaan kotona saa (vaikka mieskin olisi kotona). Edesvastuuttomampaa se on jäädä siihen keräämään lisää kiukkua ja pilata koko ilta lopullisesti.



Jokainen tietty tavallaan, mulla toimii nämä. Voimia meille aikuisuuteen.

...lukea etten olekkaan ainoa hermoheikko. Meillä 6,5v, 5v ja 10kk ikäiset pojat ja kaikki kotosalla hoidettavia kunnes syksyllä vanhin aloittaa ekaluokan. Isommat tappelevat aamusta iltaan kuin kissa ja koira, nyt varsinkin kun on ollut sadepäiviä tuntuu että järki lähtee, kun molemmat tekevät piruutta ja kiusaavat toisiaan minkä ehtivät!



Tietenki kaipaavat minunkin huomiotani jota en ikäväkseni saa pienimmältä heille tarpeeksi annettua. Pienimmäinen nousee puuta vasten eikä ala olemaan hetkeäkään aloillaan joten se vähäinen aika mikä jää pienen nukkuessa menee kotitöihin.



Kyllä masentaa kun illalla muistelee päivän kulkua, kuinka monet enemmän tai vähemän turhat raivarit sainkaan :( : Isompia ei ole vara hoitoonkaan viedä, harrastuksia olen koettanut keksiä, muttei niistäkään ole apua kuin hetken kerrallaan.



Mies on meillä se kantava voima joka saa mut pysymään järjissäni, mutta hän käy kuitenkin töissä ja lisäksi meillä on hevosia jotka on liikutettava ja huolehdittava ja jäävät tällä haavaa miehen harteille lähes kokonaan...



Pelottaa aivan miten alkaa päivät tuntumaan kovin pitkiltä ja synkiltä, erityisesti sillon kun ei ole mitään sovittua ohjelmaa, niinä päivinä erityisesti tuntuu että raivareita riittää ja jokainen on liikaa... Ainoa lohtuni on että joku päivä tämä tästä helpottaa, nyt kun jaksaisi siihen saakka!



Lapsiani rakastan kuitenkin valtavasti ja haluaisin osoittaa jokaiselle huomiota enemmän ja antaa myös laatuaikaa isommillekkin, ei vaan ole aikaa vuorokaudessa :(

meillä poika 4.5 vuotta. Aina kun vanhemmilta lipsahtaa kirosana poika huomauttaa asiasta. Olisiko mahdollista että antaisit lapille tehtäväksi kuulostella kirosanoja ja kommentoida milloin lipashtaa?



Itsehillintä on itsellänikin välillä kadoksissa. Erityisesti silloin kun vauva 5 kk parkuu ja esikko tekee tyhmyyksiä tai ei tottele. Silloin ei muu auta kun poistua vauvaa tauhoittelemaan ja samalla rauhoituu itsekin. Joskus poika valitaa esim en syö tuota ja minä yli korosten matkin... Se yleensä katkaisee valitusvirren. Toisaalta selitän asian kutne ruokaa pitää maistaa ja sitten vaihdan puheen aihetta, johonkin mukavaan...



minulla myös musiikki auttaa. Joskus huomaan että kaipaan musiikia joka toimii purkautumiskanavana. Olen huono lähtemään minekkään joten kostit on löydettävä kotoa. Stereot aika isolleen ja sitten hoilataan lasten kanssa...



G

Olen aina ollut melko tempperamenttinen...mutta nyt tuo 3v tyttö kaikkine uhmineen saa miut huutamaan. Kuopus on 5kk ja kun vauva itkee ja toinen uhmaa niin välillä tulee kivahduksia esikolle. Eikä vaan kivahduksia vaan huutoa. Ja sit jälkeenpäin kyllä kaduttaa :(

No esikolle olen aina opettanut että pitää osata pyytää anteeksi ja samaa teen itsekin. Eli kun olen huutanut hänelle niin pyydän myös anteeksi.

Kaikista paras kiukunhillintä on miulla se että alan laulamaan =) Siis rallattellen ja lallattelen kaikki mahdolliset lastenlaulut mitä mieleen tulee. Toki jos olen oikein ärtynyt niin on parempi poistua vaikka paikalta.



Tänään viimeeksi menetin hermoni kun ensin uloslähtö oli yhtä venkoilua ja sitten ulkona ei uskottu mitään. Tulipa taas karjuttua :( Hävettää tälläinen kun haluaisin olla hyvänä esimerkkinä lapsilleni. Onneksi tuo isukki on rauhallisempaa sorttia =)

Olen itsekin uhmäikäisen temperamenttisen vielä temperamenttisempi äiti. Minulla on myös vauva 6 kk. Kannan suurta syyllisyyttä siitä, että ainakin kerran päivässä räjähdän isommalle. Ei pue, heittää kiviä ikkunoihin, kiukuttelee -- joskus ihan mitättömistäkin asioita. Joskus lapsi huuto kohtaukseni jälkeen menee tosi vaikeaksi ja sanoo, että hän pelkää kun huudan. (Lisää morkkista äidille). Olen yrittänyt kaikkia keinoja ja mulla on ennaltaehkäisy toiminut parhaiten. Huolehtii siitä, että aikaa on asioihin riittävästi, itsellä on maha täynnä ja energiatasot kunnossa niin ja myös riittävästi omaa aikaa ja lepoa. Näin raivoa tulee vähemmän.



Miksi äiti ei saisi suuttua ja huuta lapselle? Mä uskon, että lapset kestävät aika hyvin myös äidin kiukkua, onhan äideilläkin oikeus tunteisiinsa. Näin lapset myös oppivat kohtaamaan erilaisia tilanteita ja näkevät, että välillä myös suututaan. Tietenkin äiti on se vanhempi ja fiksumpi, joka ei saa kaataa kaikkea pahaaoloaan lapsiin. Mielestäni huutaa saa ja suuttuakin kunnolla, mutta ilkeä ei saa olla lapsille -- eli tunteet on välillä pakko purkaa ulos mutta ei saa lasta alistaa/latistaa. Tärkeintä on varmaan, että kertoo lapsille jälkikäteen, että nyt äiti suuttui ihan liikaa -- ei äidin saisi näin suuttua. Tällöin lapsi saa tietää, että äiti ei itsekään oikein osaa aina hillitä tunteitaan. Minä aina sanon lapselle, että nyt kyllä vika oli äidissä eikä teissä.