Mistä johtuu että kuolema on mielessä nykyään turhan usein?

Ota yhteyttä mielenterveysneuvolaan, mistä saat tukea ja pääset käymään ajatuksiasi läpi ammattilaisen kanssa. Et varmasti ole ainoa, kenellä kuolemaan liittyvät ajatukset valtaavat mielen.

minkä ikäinen olet ap? Mä olen 30v ja viime aikoina samat ajatukset on mulla ollut kuin sullakin.

Tunnistin niin itseni tuosta tekstistäsi. JA olen uskossa.



viime aikoina myös käynyt lähellä kuolemaa itse, että en tiedä laukaisiko tämä tuon. JA onko sit pelko enemmän sitä että lapset joutuisivat kasvamaan ilman äitiä.

ja jotenki selvästi tajuan nyt sen että elämä on todellakin lahja.

t.5

eikä ny tuon takia tarvi lähtä ammatti-auttajille puhuun.=DD Johan sitä voi itekseenkin noita asioita miettiä tai jutella kavereille, ystävälle tai vaikka omalle kullalle.



t.5

Ajattelen hyvin tieteellisesti ihmistä vain biologiseksi kokonaisuudeksi, joka katoaa kokonaan kuoltuaan ja maaduttuaan. Ehkä mun pitäisikin olla uskossa. Olen yrittänytkin, mutta ei se väkisin tule, se usko.



Mutta kuitenkin pohdin, miksi me ihmiset täällä eletään niin vähän aikaa. Miksi joku kuolee ja toinen saa elää?



ap

mä kans ajatellut et ois 30 - kriisiä.:)



Ap, hyvin hyvin samalaista mulla ollut, juuri samalaisia ajatuksia. Kai se kuuluu elämää et tiedostaa että täältä joskus lähtee. Jumala puhuttelee sinua ja kutsuu sinua luokseen!!



Lue raamattua ja etsi, kolkuttavalle avataan!



t.5

En ole myöskään sen kummenmmin masentunut mielestäni. Ikää tuli vasta 30v täyteen. Taitaa olla joku ikäsidonnainen juttu siis.

" Pelkään menettäväni jonkun läheiseni tai että kuolen itse.

Näen välillä mielessäni kauhukuvia että tulen jollekin kolaripaikalle ja auton romun alta pilkistää joku ruhjoutunut läheiseni :( Tuntuu että en osaa enää nauttia elämisestä, että musta olis tullut jotenkin kyyninen... "



Jos ei enää oikein osaa nauttia elämästä, niin mielestäni se on jo iso asia. Toki jos Ap:llä löytyy ystäviä, nettipalsta tmv. missä voit purkaa ajatuksiasi, niin se varmasti riittää. Jos taas asia kovasti vaivaa jokapäiväistä elämääsi, vaikuttaa tekemisiisi, etkä koe saavasi ajatustulvalle loppua, niin silloin ei mielestäni ole mitenkään ylireagoitua puhua ammattilaisen kanssa. Ei ihmisen tarvitse olla " hullu" , psykoosin kourissa, jotta voi käydä mielenterveystoimistossa juttelemassa.



Mutta ehkä ymmärsin alkuperäisen viestin väärin. Itsellänikin oli esikoisen syntymän jälkeen vastaavanlaisia ajatuksia, lasten syntymän jälkeen silloin tällöin. Mutta ovat ihan hetkellisiä ja vain muutamia kertoja vuodessa, joten niistä selvinnyt ihan omin avuin. Eli varmasti tuonsuuntaiset ajatukset täysin normaaleja, kun on saanut lapsia, eikä enää ole vastuussa vain itsestään. Toki jos ajatukset alkavat hallita enemmänkin, niin takana voi olla jotain syvällisempääkin..



Tai sitten se on vaan se 30-v kriisi=)

Menee ohi parissa vuodessa viimeistään. Itse lohduttaudun sillä, että kuolema ei ole lopullista, vaan saamme nähdä läheisemme Taivaan kodissa.

vanhempana. Minulla on sellainen luottamus, että ihminen, jolla on Jeesus sydämessä, saa elää ikuisesti Jeesuksen kanssa taivaassa. Uskon, että Jeesus kuoli syntieni puolesta ja siihen turvautumalla pääsen taivaaseen. Jokainen, joka avaa sydämensä oven Jeesukselle, joka kolkuttaa, saa syntyä Jumalan lapseksi. Näin Raamattu opettaa. Siihen uskon ja siitä saan voimaa. Tämä elämä kestää vain vähän aikaa, ikuisuuden haluan viettää Taivaassa Isän kanssa.

Nimittäin sama mulla täällä.

On nyt helpottunu, mutta välillä ahdisti ihan pirusti!

Öisin valvoin ja mietin, että mitä jos nyt tulee tulipalo tms.

Varsinkin sitä pelkäsin, että lapsille tapahtuu jotain.



Terkuin: tänä vuonna 30v.

Ehkä se on sitten sitä 30:n kriisiä. Olen yrittänyt löytää elämän tarkoitusta etsimällä Jeesusta, mutta en ole tullut uskoon. Ehkä vielä tulen. Uskon, että sitten voisin uskoa että kuolema ei ole lopullinen.



Nautin siis elämästä, mutta onnellisinakin hetkillä minua vaivaa tietoisuus siitä että kaikki tämä on vain hetken, kohta kaikki saattaa olla toisin. Olen onnellinen, että pienet lapseni elävät vielä kuolemattomuuden illuusiossa ja nauttivat täysillä juuri siitä hetkestä jota elävät.



ap

Tosin ne alkoivat voimakkaina, kun olin vasta 23. Silloin ajatuksiin liittyi ehkä masennustakin, itkin kuolemanpelkoa usein ja olin tosi ahdistunut. Sittemmin nämä tunteet ovat väistyneet, mutta mielessä kuolema on silti ehkä vähän turhan usein edelleenkin. Täytän tänä vuonna 28, eli ehkä se lähestyvä kolmenkympin kriisikin vaikuttaa.



Itse en usko mihinkään jumalaan, enkä ole kiinnostunut " löytämään" Jeesusta tai muitakaan vapahtajia. Uskonnottomalle kuoleman läpikäynti ja henkinen hyväksyminen on tietysti vaikeampaa kuin sille, joka odottaa tapaavansa läheisensä taas taivaassa, mutta uskon, että kun tuo prosessi on päätöksessä, olen henkisesti niin vahva etten tarvitse tuekseni uskontoja tai muita oppeja. Uskoisin että ikä ja aika sen lopulta tekevät, ja sillä välin täytyy vain ottaa tästä elämästä kaikki irti.

menettäminen neljä vuotta sitten toi eteeni elämän rajallisuuden.