Kaikki vanhemmat tukistaa ainakin kerran lapsiaan ja/tai antaa luunapin/lapsasee. Monet ei vaan uskalla tunnustaa tosi asiaa.

Itse en ole VIELÄ sellaiseen syyllistynyt, lapset nyt 6v ja 3v. Mutta varmaan jos oikeasti pinna palaa, saattaa niin tapahtuakin. Mutta älä silti yleistä.

ja kyllä kaduttaa ja hävettää, vaan eipä ole tarvinnut tehdä sitä uudestaan.

Ihan voin puhtain sydämin ja kirkkain silmin sanoa, että ei ole vielä tullut tarvetta tukistaa tai antaa luunappeja. En siis todellakaan sano, etten koskaan sitä tekisi, vaan sitä ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Tähän asti ovat molemmat uskoneet lahjonnalla, uhkauksilla ja kiristyksellä :)



3

kerran päivässä. Ei ne ilman kuria kasva kunnon ihmisiksi.

Itse en ole koskaan tukistanut tai läpsäissyt tms. Lapsia on viisi, vanhin 20-v., nuorin 5-v. Enkä siis usko, että tästä enää tukistelijaksi tai läpsijäksi muuttuisin.

luulin jo olevani ainoa :)



3

Meillä asuu kaksi vanhempaa, joilla ei ole ollut tarvetta koskettaa lastaan muuten kuin hellyydellä. Lapsi on nyt 16.

en tunne ketään joka kajoaisi fyysisesti lapseen. mutta minun tuttavapiirissäni onkin vain fiksuja ihmisiä, eikä takaperoisia juntteja. itse en ole koskaan lapsiini kajonnut, enkä kajoa. mutta provohan tämä aloitus olikin (huono sellainen).

En silti tuomitse ketään, joka joskus hairahtaa!



Lapset 6 ja 5 v

Yllättävän yleistä on fyysinen kuritus edelleenkin, eikä todellakaan koske vain " takaperoisia juntteja" vaan ihan meitä akateemisia vanhempiakin. Myönnän itsekin joskus moiseen syyllistyneeni, ja tiedän monen muunkin syyllistyneen. " Äitikavereiden" kanssa ollaan tästä juteltu monta kertaa.



Ja ei ole siis kyse mistään pieksemisestä, vaan tarpeettoman kovakouraisista otteista poikkeustilanteissa. Väärin se tietysti on.

kohteeksi vanhempien taholta omien sanojensa mukaan. Eli suurin osa. Ja kyllä akateemisesti koulutetut vanhemmat osaa sen siinä missä muutkin.



Valitettavasti minäkin, vaikka sitä en hyväksykään.

Ei minustakaan varmaan kukaan uskoisi, että silloin tällöin läpsäisen lastani. En tosiaan ole tuosta ylpeä, ja kaikin keinoin yritän siitä irti. Nyt on pitkään mennyt hyvin, en edes muista, koska olisin viimeksi läpännyt lasta.

Siis ei mitään pöllyytystä vaan ottanut vähän haivenista kiinni. Itkuhan siinä on lapselle tullut ja minulle maailman alhaisin olo.

Joka ainoa kerta tiesin tekeväni VÄÄRIN. Olin tosi väsynyt, tosi raskaana, näin oikeutin tekoni, kunnes tajusin, että ainoastaan selkeä pesäero nippailuihin yms. lopettaa ne. Sanoin lapselle, että äiti on tehnyt väärin, ja että tässä talossa ei kukaan saa satuttaa toista. Nyt on mennyt jo vuosi, ettei ole tarvinnut fyysistä rankaisua käyttää. Tunnen itseni paljon paremmaksi ihmiseksi.



Olen omistautuva äiti, akateeminen ja fiksu nainen. Me ollaan se ns. parempi perhe, ja silti kävi niin. :/

En minä lasta aktiviisesti riuhdo tai vedä, mutta joskus joudun pitämään häntä kädestä kiinni ja hän itse riuhtoo minkä kerkiää. Ellen pidä häntä kädestä, hän esim. heittäytyy lattialle kierimään.



Teenkö tässä mielestänne väkivaltaa?!

e mennään juttelemaan.

toista lastani, toista en ikinä koska ei ole ollut mitään tarvetta. Olisiko mahdollista, että lapsia on erilaisia ja osa ymmärtää puhetta ja osa ei?

Minua lyötiin lapsena kasvatuksen ohjenuorana ja vielä kauhea narsisti-isä! Päätin jo lapsena, nuorena jos joskus saan lapsia täytyy puheella, omalla esimerkillä pärjätä. En ole haukkunut lapsiani, en käyttänyt henkistä väkivaltaa, en lyönyt, tukistanut.

Meillä on äärettömän läheiset välit ja kaikki hyväkäytöksisiä, paljon kehuja siitä saanut.

Nyt jo kolme aikuista omissa elämissään ja esimurkku kotona, esikoinen kuollut!

Olen kyllä pitänyt kiinni rimpuilevaa lasta, joka sattuu varmaan paljon enemmän kuin edellä mainitut. Jos pinna palaa, lasken kymmeneen ennen kuin lähestyn lasta.



Muistan lapsuudesta vanhempieni vihassapäin tehdyt tukistamiset ja luunapit. Päätin silloin, että omia lapsia en fyysisesti kurita. Raivo vanhempien silmissä oli jotain kamalaa. Muihin ylilyönteihin olen saattanut sortua, mutta tämä asia on minulle sellainen, jota en vain tee. Ei tietysti voi sanoa, että en koskaan tule tekemäänkään, mutta epäilen suuresti.



Huutoa minusta kyllä lähtee, mutta jotenkin itse lapsena koin tuon fyysisen kurituksen niin paljon pahempana kuin huutamisen, että mielummin huudan kuin tukistan. Tietysti olisi hyvä olla huutamattakin, mutta aina ei vain pysty tai siis minä en pysty. Hengissä ovat nuo lapsoset ja kouluiässä jo molemmat.

Täällä on ollut monesti ketjuja lasten ruumiillisesta kurituksesta ja täälläkin on moni sitä puolustanut kun eivät muuten usko.

Uskomattomia selityksiä saanut lukea miksi lasta tätyy lyödä eivätkä he näe siinä mitään pahaa.

Se on kaikkein alhaisinta ja säälittävää lasten puolesta.

Toivottavasti heistä pienistä lyödyistä kasvaa seuraava sukupolvi joka katkaisee tuon kierteen.

Minulla on kaksi sisarusta ja he molemmat ovat lyöneet ja tapelleet lastensa kanssa, toinen enemmän toinen vähemmän.

Enemmän lyövällä on häiriintyneitä lapsia ja toisen lapset eivät lainkaan taida omia lapsia tehdä.

Tunnen tosi suurta ylpeyttä kun itse valitsin eri tien ja katkaisin tuon kierteen ja jatkuvuuden omien lasten kohdalla.