G: Mistä olet katkera, etkä ole päässyt ikävän asian yli?

Olen katkera siitä, että monen asian summana tulin raskaaksi. Ja se mies kohteli mua huonosti enkä osannut lähteä. Sain lapsen parikymppisenä. Lapsi on 3, ja yhä takaraivossani hän on oman mokani seuraus. En ole pystynyt antamaan itselleni anteeksi niitä asioita, joiden seurauksena tulin äidiksi. Ja välillä olen katkera siitä ns. menetetystä' elämästä (en tarkoita mitään baareja vaan opiskelua ja uraa).



Rakastan mun lasta ihan älyttömästi, ja koen valtavaa huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Enhän mä ole katkera lapselle, vaan itselleni. Mutta tiedostan sen, että nämä ajatukset vaikuttaa varmasti mun ja mun lapsen suhteeseen.



Siispä olen nyt pääsemässä terapiaan, selivittämään syitä miten ajauduin siihen tilanteeseen jossa tulin raskaaksi, ja ennen kaikkea hyväksymään itseni ja elämäni.

siitä että en pääse yli n 5v sitten tapahtuneesta erosta (seurustelusuhde). En ole katkera miehelle, vaikka hän eroa halusi. En ole syyttänyt itseäni kuin joskus. Tein toki virheitäkin, mutta olin oma itseni enkä olisi parempaan suhteessamme pystynyt. Jostain syystä en pääse tästä miehestä yli. Olemme edelleen tekemisissä tekstiviestein epäsäännöllisesti mikä ehkä pitää surua ja muita tunteita yllä. Olen katkera elämälle ja kohtalolle siitä että en pääse tästä miehestä yli. Toki muita miehiä hänen jälkeensä on ollut, mutta kukaan ei tunnu miltään tähän menneeseen verrattuna.





Todella säälittävää tuhlata nuoruus haikailemalla menneitä... olen 20+.

meni uusiin naimisiin. Isä kuoli kun olin noin 12v. Isä kävi katsomassa mua aina siihen asti kun olin 5v ja asuin äitin kanssa. Uskon et äidin uusi mies ei hyväksynyt asiaa ja äiti ei pitänyt puoliani.

- koulukiusatuksi tulemisesta

- ed. johtuvasta olemattomasta itsetunnosta

- ed. johtuvasta alisuoriutumisesta ja pelokkuudesta

- lapsuuden sairauksista ja niistä johtuvista terveysongelmista



Sen sijaan biologinen lapsettomuus on kriisinä luojankiitos ohi.

Sellainen että kaduttaa kuuluu elämään, mutta siihen tunteeseen ei saa jäädä. Se katkeruus ei ruoki mitään uutta ja on todella hedelmätön maaperä millekään uudelle. Mä olen katunut elämässä ainoastaan sitä etten nuorena käynyt kokeilemassa työtäni ulkomailla, olisi ollut mahdollisuus. Perheellisenä kaikki tuollainen on vaikeampi toteuttaa. Katkera en silti ole ja yleensäkin ajattelen kaikella olevan tarkoituksen jotta oppisin jotain itsestäni tässä elämässä.

että isäni valitsee aina viinan ja vieraat naiset omien lastensa edelle. Luulin päässeeni asian yli, mutta se nousi taas pintaan kun sain oman lapsen.

Itselleni tuli vain yksi asia mieleen, mistä voisin olla katkera. Olin alle kouluikäinen ja serkulla oli hienot punaiset housut. Olisin halunnut samanlaiset, mutta äiti sanoi, ettei meillä ole varaa.

Olenkohan vähän tyhmä vai onnellinen? Tai tyhmän onnellinen joka ei ymmärrä olla katkera mistään?

Mulle oli tietoinen valinta opetella pois katkeruudesta. Vuosikaudet olin vihainen ja katkera koulukiusaamisesta ja kaikista tilanteista, joissa ylitseni oli kävelty ujouteni takia. Niin kliseeltä kuin tämä kuulostaakin, niin kun tajusin, että olemalla vihainen tuhlaan omaa elämääni ja aiheutan pahaa oloa niille, jotka tuntevat minut ja rakastavat minua. Varsinkin, kun ne asiat, joista olin vihainen, olivat tapahtuneet jo lapsena. Minua loukanneet ihmiset ovat luultavasti kasvaneet ja viisastuneet sen jälkeen, ja todennäköisesti hekin joutuvat käymään elämässään läpi omat kriisinsä. Mitäpä tässä toisia vihaamaan kun ollaan loppujen lopuksi samassa veneessä kaikki.

opiskella ja luoda uraa??? Aika harvalla nykyään on tuossa vaiheessa edes selvillä mitä elämällään haluaisi tehdä, mitä opiskella jne.

Elä ihmeessä heitä kirvestä kaivoon ja lankea selittelyihin, et " ku en mä nyt voi ja ei oo rahaa eikä sitä eikä tätä" . Suomi on pullollaan opiskelevia yksinhuoltajia, se opiskeluaika on kuitnekin rajallinen!

T: kaksi lasta opintojen aikana saanut, mies myös opiskelija.

Vierailija:

Olen katkera siitä, että monen asian summana tulin raskaaksi. Ja se mies kohteli mua huonosti enkä osannut lähteä. Sain lapsen parikymppisenä. Lapsi on 3, ja yhä takaraivossani hän on oman mokani seuraus. En ole pystynyt antamaan itselleni anteeksi niitä asioita, joiden seurauksena tulin äidiksi. Ja välillä olen katkera siitä ns. menetetystä' elämästä (en tarkoita mitään baareja vaan opiskelua ja uraa).

Rakastan mun lasta ihan älyttömästi, ja koen valtavaa huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Enhän mä ole katkera lapselle, vaan itselleni. Mutta tiedostan sen, että nämä ajatukset vaikuttaa varmasti mun ja mun lapsen suhteeseen.

Siispä olen nyt pääsemässä terapiaan, selivittämään syitä miten ajauduin siihen tilanteeseen jossa tulin raskaaksi, ja ennen kaikkea hyväksymään itseni ja elämäni.

lisäksi siitä, että meillä ei ole minkäänlaista tukiverkostoa sukulaisista.

Itse aloitin yliopisto-opinnot ollessani 24-vuotias. Silloin ajattelin, että olen jo tosi vanha, mutta toiselta tuntuu nyt kun ikää on pian 31. En vieläkään ole vanha, mutta 23-vuotias on kyllä nuori minuun verrattuna, ja kaikki mahdollisuudet vielä edessä.

että lapsellani ei ole osallistuvia isovanhempia, eikä meillä ole miehen kanssa juuri yhtään parisuhdeaikaa. Minua surettaa lapseni puolesta ja myös ihan itsekkäistä syistä. Lapsiperheen arki on aika rankkaa ilman minkäänlaista tukiverkkoa.

Olin ollut 10 vuotta hyvässä työpaikassa ja hetken innostuksesta vaihdoin vieläkin parempaan. Tuleva esimieheni suorastaan ylipuhui minut näihin " hienoihin" hommiin. Irtisanoin itseni ja menin uuteen työhön. Toisena päivänä kävi ilmi, että työ on katoamassa ja yt-neuvottelut alkoivat. Työsopimukseni katkaistiin kolmantena päivänä koeajalla. Myöhemmin kuulin, että niistä uusista työkavereistani oli 1/3 osa jouduttu irtisanomaan yt-neuvotteluiden päätteeksi. Pahinta oli, että epävarmuus oli jo tiedossa minua rekrytoitaessa ja edellinen kandidaatti oli saanut tietää sen ja siksi perunut tulonsa. Minullehan sitä ei tarvinnutkaan vinkkaista. Onneksi sain parissa viikossa uuden työn, mutta kaivelee vieläkin.

että hyvä ystäväni (nykyään entinen) hyppäsi entisen poikaystäväni kanssa sänkyyn heti eromme jälkeen.

Lapseton tätini kuoli joku vuosi sitten. Edun saajana oli hänen ystävätterensä tytär. Tämä tyttö ei ole siis mitään sukua tädilleni. Kuitenkin minäkin olisin ollut edunsaajana jos tätini olisi menehtynyt työuransa lopussa.

Noh, jos tämä tyttö olisi ollut varaton, tai vähä varainen, niin eipä asia olisi minua haitannut.

Mutta tällä tytöllä on hyvin rikkaat vanhemmat, ja tulee perimään heiltä vaikka miten paljon, ja talon jne.

Minulla sen sijaan ei ole mitään mahdollisuutta saada mitään, milloinkaan, koska vanhempani ovat köyhiä.

Kuulin sitten että tämä tyttö oli käyttänyt perintönsä rakentaakseen taloonsa uima-altaan!!!

Siinä vaiheessa alkoi kiehua!! Jos hän olisi käyttänyt rahat vaikkapa opiskeluun, tai ostaakseen talon tms. en olisi ehkä kovin katkera. Mutta UIMA-ALTAAN!!!

Ja kyllä, olen katkera, sillä olen sitä mieltä että tämä rahasumma olisi kuulunut minulle, tai jollekin muulle sukulaiselle, ei tälle tytölle, jolla on jo niin paljon rahaa, että ei keksi muuta kun rakentaa uima-altaan.

SIinä vaiheessa teki mieli sanoa hänelle että hukkukoot sinne uima-altaaseen!!

Toisaalta olen sitten miettinyt että ainaskin kaikki mikä minulla on, olen omalla kovalla työllä ansainut!

Mutta kaikista huolimatta, pistää vihaiseksi tuollainen.



Olenkohan kohtuuton?? Varmaan.....

Näemmä olin saanut kommentteja, kiitos niistä.



Kyllä minä nyt opiskelenkin. Koen ongelmaksi sen, että minä junnaan auttamattomasti paikoillani verrattuna opiskelukavereihini, joilla on kaikki aika ja resurssit käytettävissään edistymiseensä. Minulla ei ole. Jos lasta ei olisi, kävisin kotona vaan nukkumassa, muuten opiskelisin ja kehittyisin.



Eihän lapsi estä opiskelemista, mutta kyllä se valitettavasti estää tulemasta niin hyväksi kuin voisin olla ilman lasta. Vertaan itseäni niihin lapsettomiin, ja mieleeni tulee näitä ajatuksia. Loppupeleissähän kyse on juuri siitä, kuinka " hyvä" on suhteessa muihin samalla alalla oleviin.



Ja varmaan on nyt selvää, että ei ole kyse mistään kirjojen pänttäys -alasta. Ja nyt mut taas tunnistetaan täältä...



3

Minäkin opiskelin, ja minulla oli lapsi silloin. Lapsesta sain oikeastaan lisäpontta opiskeluun, koska tiesin että pitäisi viimpymättä valmistua, ei ollut aikaa kupata ylimääräisiä lukukausia koska ei nyt huvittanut lukea niin paljon kerralla.

Mutta toki, jokainen ala on erilainen.

Aika yksinkertainen kirjoitus. Ei kai kukaan lämpimikseen katkeroidu, vai? Kaikilla ei edes mitään syytä, kuten sinulla? Monella taas on sellaiset elämän eväät, että voi tulla ikäviäkin asioita vastaan ja silti niistä selviää katkeroitumatta. Tietysti katkeroitumisesta haluaa eroon, mutta se ei aina ole vaan sen päätöksen väärti. Se voi olla aika vaikeaa.

että suostuin alatiesynnytykseen (ensimmäinen päätyi sektioon 16 tunnin yrityksen jälkeen, syy : virhetarjonta). Toinenkin vauva tuli väärässä asennossa ja syntyi alakautta (leu: revittiin väkipakolla).





Tuloksena ikuiset pissaongelmat ( ei mitkään karkailut), emättimen täydellinen tunnottomuus ja seksikään ei tunnu enää miltään.



Joten KYLLÄ, lopun elämääni olen katkera siitä että minut väkipakolla puhuttiin " luonnolliseen" synnytystapaan ja tästä seurauksena minulla on ongelmia jotka vaan " kuuluvat" naisen elämään.



Ps. Pissavaivani siis ovat sitä luokkaa että katetroin itseäni kun ei kusi kulje

on omat läksymme opittavana tässä elämässä, eli kaikki kokemukset tekevät meistä sen joka kullakin hetkellä olemme.