Korvikeäiti

Niin, minä, korvikeäiti. Asiasta suurta tuskaa tuntien ja monet itkut itkeneenä. Esikoinen oli syntymänsä jälkeen (keskonen) kauan sairaalassa ja imetystä ei saatu koskaan kunnolla käyntiin. Surin asiaa kovin, mutta koska tilanne ei ollut " normaali" , pääsin asian kanssa vähitellen sinuiksi.



Toisen kanssa päätin, että nyt täysimetys onnistuu ja hetken aikaa se onnistuikin. Imetin, söin, imetin, join, imetin, lepäsin imetin. Toki sen, minkä reilu 2-vuotiaalta esikoiselta pystyin. Imetin, imetin ja imetin, erityisesti yöllä joka inahdukseen ja muutenkin aina, kun tyttö rinnalle suostui. Mutta sitkeästä imetyksestä (esim. 3 h kerralla) huolimatta pissaa ei juurikaan tullut, paino ei juurikaan noussut ja tyttö huusi nälkäänsä.



En kyennyt häntä päiväkausia huudattamaan, joten aloitin korvikkeen, jonka määrä lisääntyi vähitellen. Edelleenkin imetän, imetän ja imetän, olen syönyt kuurin Primperania ja tehnyt kaiken, minkä voin, mutta ei, ei auta. Neuvolassa kehoitettiin jo antamaan anteeksi itselleni ja muistamaan, että äitiys on muutakin, kuin täysimetys. Tunnen myös laiminlyöväni esikoistani, joka joutuu leikkimään yksin. Äiti kun ensin imettää, imettää ja imettää, sitten päälle pullosta. Sitten röyhtäyttää, vaihtaa vaipan, laittaa vauvan nukkumaan ja välillä itkee epäonnistumistaan. Ja kohta taas sama uudestaan.



Niin, minä itsekäs korvikeäiti, joka ei HALUA antaa lapselleen rintaa, jota monet muut äidit katsovat pitkään kauppakeskuksessa (noin pieni ja pullolla, kauheaa..). Tiedän, että äidinmaito on lapselleni paras mahdollinen ravinto enkä minä sitä hänelle pysty tarpeeksi tuottamaan, joten ilolla kuuntelen niitä kommentteja, että " kun vaan tarpeeksi imettää, niin kyllä se maito kaikilla riittää" .



Saako epäonnistunutta imetystä surra?