Auttakaa. Mun lapsi ei rakasta mua.

ja mummi hoitaa lastasi varmaan paljon (siitä johtunee vierastaminen) ja on loistava kasvattaja



---

kannattaa olla onnellinen, kun on noin laadukas ja osaava mummola- kyllä se siitä-



kun olet lapsen kanssa,

niin asiat tasaantuu



- lapsi on kovin pieni vielä

ei varmaan tietoisesti torjua sinua



ps. liittyy Ainsworthin kiintymyssuhdeteoriaan,

lapsellasi on asiat ok, kun et vaan hermostu ap

mummolassa, minun kanssaanhan hän on kaikki päivät (siis tarhan jälkeen) ja lomat ja viikonloput...



-ap

Olet lapselle niin itsestäänselvä, että hänen ei tarvitse kantaa huolta siitä rakastatko häntä vielä, vaikka hän jättää sinut huomiotta. On hienoa, että hänellä on turvallinen kiintymyssuhde MYÖS isovanhempiinsa. Äiti on aina ykkönen viime kädessä - tulet huomaamaan.

Entä mitä tuumaatte siitä, että hän jopa suuttuu hirveästi, jos otan syliin (kun huomaan, että menee vähän överiksi)?

Vierailija:

Olet lapselle niin itsestäänselvä, että hänen ei tarvitse kantaa huolta siitä rakastatko häntä vielä, vaikka hän jättää sinut huomiotta. On hienoa, että hänellä on turvallinen kiintymyssuhde MYÖS isovanhempiinsa. Äiti on aina ykkönen viime kädessä - tulet huomaamaan.

ovat rikkaus ja sinä olet aivan varmasti lapselle se ykkönen! :) tsemppiä!

Oikeasti, onko muilla vastaavaa ja olenko jotenkin huono äiti, kun tämä on tällaista, teenköhän jotain väärin?

Vierailija:

ovat rikkaus ja sinä olet aivan varmasti lapselle se ykkönen! :) tsemppiä!

se vasta raskasta olisi jos lapsi roikkuisi vain sinussa. omat lapseni asuisivat mummolla mieluummin kuin kotona jos saisivat valita. mutta en pidä sitä pahana. olen vain huojentunut että lapseni saavat turvaa muistakin kuin vain minusta. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin isovanhemmat jotka jaksavat olla täysillä lastenlapsien kanssa. Ajattele tämä aika mummolassa omaksi rentoutumis hetkeksi ja anna mummon hyysätä :)

Anna sen lapsen olla! Kyllä sinä olet sille tärkeä, mutta törkeää vaatia noin pientä lasta " osoittamaan rakkautta äidille oikealla tavalla" !!



Oli meilläkin vaihe esikoisen kanssa, jolloin hän ilmoitti säännöllisin väliajoin, ettei enää rakasta äitiä, ja mä vaan aina sanoin lapselle, että tiedätkö mitä? Äitipä rakastaa sinua aina. lapsesta näki että juuri tuota hän hakikin: kuinka vahvasti se äiti minusta tykkää?



Nykyään tuo nuori herra on 4-vuotias, ja päivittäin sanoo: äiti arvaa mitä? Minä rakastan sinua ihan hirveästi!

päättää kuka häntä lohduttaa? tai kenen vieressä hän nukkuu? Miksi takerrut? Ei nuo päätökset ole sellaisia, että niistä voi nyt vedellä suoria johtopäätöksiä, että aha, lapsi rakastaa enemmän mummoa kuin äitiä.



Kyllä meidänkin lapset ovat rakkaiden tuttujen luona (isovanhemmat, kummit) just samanlaisia, että haluavat ennemmin vaarin viereen nukkumaan, äiti ei saa vaihtaa vaippaa, vaan mummi jne. Mutta en mä siitä mitään kriisiä ota itselleni. Jos tilanne toimii niin, että joku toinen voi sen hoitaa ja haluaa sen tehdä, niin siitä vaan. Kotona minä saan ihan varmasti hoitaa lapsiani tarpeeksi.



Sitten jos taas tilanne on sellainen, että mun pitää siihen puuttua, niin puutun kanssa, ja vaikka lapsi saisi hepulin, niin todellakin pidän kasvattajan ja äidin auktoriteettini, enkä anna lapselle periksi, vaikka kuinka saisi hepulin. Mun lapset tottelee kyllä aina mua, jos ei, niin sitten mennään eri huoneeseen keskustelemaan elämän pelisäännöistä. MM. siitä, että jos äitiä ei totella kylässä, niin kylään ei sitten enää tulla.



Mutta muuten: rikkautena minä sen otan, että lapseni rakastavat muitakin kuin minua. Minähän olen se äiti, se itsestäänselvyys, joka on antanut noille lapsille sen perustan, että uskovat muidenkin ihmisten olevan hyvä ja rakastamisen arvoisia.

Nauti siitä, että saat hetken hengähtää.

Ja oli kotihoidossa aina. 3-4-vuotiaana muuttui ja sitten on ollut äitin tyttö.

Haloo, kyse on 2-vuotiaasta uhmiksesta...

minulle se on Tärkeää, en voi sille mitään ja sitten lähinnä kyseenalaistan, etät olenko kasvattanut lastani oikein kun hän ei valitse minua mummolassa tiukoissa paikoissakaan. Kyllä minä tiedän, että ei saisi ja pitäisi ja on tyhmää ja muuta vastaavaa tätä miettiä, mutta kun mietin enkä sille mitään voi :(

eli sinä olet lapsen kiintopiste ja hän kokeilee tuossa isässä itsenäisyyttään, kuinka pitkälle sinusta hän uskaltaa ja voi ' ojentautua' . Se ei liity sinuun mitenkään vaan hänen omaan minän kehitykseensä!!



Se kuminauha (lähemmäs - kauas) tulee venymään ja paukkumaan eri suuntiin kun hänen psyykensä kehittyy, älä ole huolissasi turhaan!

Oma poikani on aina ollut " äitin poika" , mutta tyttö on sellainen jännä luonne, että haluaa enemmän etäisyyttä äitiinsä :/ Ja tuo äidistä irtautumisvaihe alkaa juuri 2-3 vuoden iässä. Ei tietenkään lopullista irtautumista vaan henkisessä mielessä. Lapsi haluaa sosiaalisia suhteita myös muihin ihmisiin.



Olisipa minullakin tuollaiset isovanhemmat, mutta nämä viis välittävät lapsenlapsistaan :(

ei tulla juuri mitenkään juttuun, niin pojan takia siellä käydään. Ja anoppilassa poika on mummin poikaa, nukkuu vieressä, leikkii mummin kanssa, vain mummi kelpaa saunakaveriksi jne.



Ah ihanuutta, kun aamutuimaankin pikkukakkoskaveriksi kelpaa vain mummi :).

Lukekaahan kaikki uudestaan ap:n kommentit =) Aika hyvä yritys, mutta sori, ei mene läpi.





Haet varmaan jotain sellaista vastausta että 2 v. päivähoito on vahingoittanut lapsen tunnekehitystä...

Tyttö on aivan haltioissaan, käskee niin äidin kun isänkin pois, että saa touhuta mummon kanssa. Ja me vanhemmat otetaan rennosti.

Tässä keskustelussa näkyy hyvin se, kuinka äiti ei ole ihminen, jolla on tunteet. Äidin täytyy olla superviisas, superkestävä, sietävä, ymmärtävä, niin ylitsevuotavan rakastava, että oma minä ja omat tunteet -niitä ei ole tai ne tulee torjua...



Hyväksy tunteesi, sitä on ihan vaikka lupa surra jos siltä tuntuu. Mutta ole lapsellesi kuitenkin aikuinen ja muista, ettei 2 v:lla ole valmiuksia osoittaa rakkautta olettamallasi tavalla. Sinä silti olet hänelle tärkein ja varmasti rakkain.

Tässä on taas elävä esimerkki siitä kuinka tärkeää on täysimetys ja kotihoito.