En ole kuten siskoni. Ja sen näkee miten äiti palvoo isosiskoani ja kaipaa tätä koko ajan

ja minä olen se joka auttaa vanhempia enemmän.

Saa muita lapsia enemmän huomiota jne.

Kun aika vanhemmistasi jättää, voit miettiä keitä te kaksi lasta olette. Ystävysty

sisaresi kanssa voit oppia vanhemmistasi uutta.

se vain tuntuu sinust aehkä siltä jos olet enemmän hänen kanssaan eikä osaa samoin sitten tietenkään ikävöidä sinua. tottakai hän sinunkin apuasi ja seuraasi arvostaa, ei vaan ymmärrä sitä että puhuessaan siskostasi perheineen kaivaten hän saattaa saada sinulle tuollaisia ajatuksia päähän. mutta usko vain huviksesi että ihan yhtä tärkeitä olette kaikki lapset ja lapsenlapset äidillesi.

ja isosiskosi on tähän sinun vitutukseesi nyt syyllinen tavalla että?

voi joskus olla kova paikka aikuisena huomata ettei olekaan maailman napa...

...mua ei olis edes olemassa, ellei isosisko olisi kouluun mentyään ruvennut pyytämään pikkusiskoa.



Ja entä jos olisinkin ollut poika?

ei ois sattunu vahinkoo.... ja sittenki toivottiiin poikaa kolmen

siskon veljeksi.... näin ei käynyt, ja sen kyllä tuntee!

ja että siskoni oli suunniteltu ja kovasti toivottu. Lisäksi hän on kuulemma aina pelännyt tai pelkäsi, että siskoni kuolee tai hänelle tapahtuu jotain, sellainen tunne kuulemma. Myös ulkonäöstä sanonut, että toivoi minun olevan sellainen kaunis ja vaalea, mutta olinkin päinvastoin ja hän oli ollut asiasta melko shokissa.

Muutenkin aina tykkää olla enemmän siskoni kanssa, mm matkailevat yhdessä jne. Nyt kun sisareni saa lapsen, niin odotan kovasti kuinka täydellinen perhe siitä syntyykään. Omani kun on heidän mielestään täysi fiasko.

Ja kyllä tässä yritetään kovasti olla olematta kateellinen, mutta kummasti sitä näin kolmekymppisenäkin kaipaisi äitinsä hyväksyntää.

Vai mitä tämä sitten on: Äidillä on kolme lasta syntynyt neljän vuoden sisään, esikoinen on poika, toka tyttö ja kolmas taas poika. Esikoisella on oppimisvaikeuksia ja sairastelee muutenkin lapsena paljon. Kakkonen joutuu auttamaan äitiä veljien viihdyttämisessä ja pienissä kotitöissä. Esikoinen kun on "kipeä", niin ei voi koskaan vaatia mitään, ja kuoppus on niin pieni, ettei voi vaatia mitään. Ja kun kuopus kasvaa, hän onkin ulkomuodoltaan täydellinen (me kaksi vanhempaa lasta ns. tavallisen näköisiä pellavapäitä, kuopus kaunis lapsi, joka myöhemmin sitten muuttui komeaksi mieheksi ja tekee mm. mallintöitä nykyisin).

Esikoiselle hankitaan halvimmat mahdolliset vaatteet, joita kakkonen (joka on siis tyttö, esikoinen poika) joutuu perimään myös murrosikäisenä (paikatut on ihan hyvät!!!) MUTTA kuopukselle ostetaan kalliita merkkivaatteita ja paljon! Usein kuulin lapsena ulkopuolisilta ohimennen, että kuopus on ihan erimaata kuin me kaksi ekaa, ihan joka asiassa.

Ja jos äidiltä pyysi uusia vaatteita, kuuli olevansa kateellinen veljelle, jos pyysin kyytiä kaverille, sain kuulla liikunnan tekevän minulle hyvää (asuimme haja-asutus alueella, ja matkaa lähimmälle bussipysäkille tuli 1,2km, kavereille yli 5km!), mutta kuopusta kyydittiin jatkuvasti, jouluisin me kaksi ekaa saimme käytännön lahjoja, kuten sukkia ja alushousuja, kertaakaan ei saatu mitään mitä toivottiin, mutta kuopus sai useita kalliita leluja, pelejä ja tavaroita.



Eriarvoisuus sisarusten kesken oli siis silmiinpistävää, ja jos uskalsit asiasta huomauttaa, kuulit olevasi kateellinen ja mitä kaikkea kamalaa muuta, sekä sen jälkeen tuli rangaistus; tavaroilla heittelyä, lyömistä ja/tai kotitöitä lisää (mattojen pesua, siivousta, tiskausta, pyykkäämistä, halkojen hakkaamista) viikkokausiksi, äiti saattoi myös "unohtaa antaa luvan" tai kieltää meitä syömästä (siihen siis piti aina pyytää lupa) tai pitää totaalista mykkäkoulua ja huomioimattomuutta pitkään.



Äiti saattoi myös lupailla asioita, joita ei pitänyt . Esim. päätti perua syntymäpäivät päivää ennen kutsuja ja tehtäväni oli käydä henkilökohtaisesti kertomassa kaikille kutsutuille ettei juhlia olekaan. Miksi, en tiennyt, äiti vaan päätti näin.



Syytä siihen, miksi perheessämme oli näin, en tiedä. Ketään ei ehkä yllätä, että sairastuin bulimiaan ja anoreksiaan murrosiässä ja masennukseen myös.



Nykyisin olen jo 31, ja olen päässyt lapsuudestani yli. Välit äitiin ovat viileät, ja olen oppinut olemaan välittämättä hänen käytöksestään. Vanhempaan veljeeni hän ei pidä yhteyttä lainkaan, kuopus on edelleen kaikki kaikessa, mutta ei enää haittaa...