Mistä johtuu tällainen? Olen aina ihan varma

joo ainakin mokailuista, joita vuosikausia oon sitten märehtinyt...



ihan pikkulapsena tehtyjä juttuja muista hävenneeni vielä parikymppisenä, kunnes tulin kerran tunnustaneeksi jollekin näitä mokia - ja sen jälkeen kun oli ääneen sanonu, ne ei enää tuntuneetkaan niin hirvittäviltä!

Kynnys kertomiselle on vaan tosi korkea, kun tietää, miten mitättömistä jutuista on kyse..

Vaivaavat asiat voi toki vaikka kirjoittaa 'tilityslistaan', jollaista mä pidin joskus tietskarilla. Sinne vaan kaikki häpeät kirjalliseen muotoon, niin lakkaavat pyörimästä päässä. Ja tämä siis toimii.



Toinen helpottava tosiasia on, että oikeesti, ihmiset muistaa yleensä paljon paremmin mitä ne on ite sanonu ja mokannu, kuin toisten jutut.

Mä luulen, että tän tyyppinen 'oireilu' on kyllä paljon yleisempää, kuin mitä tän palstan vastauksista vois päätellä...

että minusta ei pidetä ihmisenä ollenkaan, että aina sosiaalisessa tilanteessa sanon tai mokaan jotenkin jolle kaikki sitten jälkeenpäin nauravat ja saan huonon maineen. Olen aivan varma että pomoni inhoaa minua, kuten kaikki muutkin ihmiset miestäni ja perhettäni lukuunottamatta. Saatan märehtiä sanomisiani vuositolkulla, nytkin muistan jonkun jutun jonka olen sanonut eräälle ihmiselle ainakin 2 vuotta sitten ja häpeä valtaa mielen. Ruoskin itseäni noista sanomisista ja tekemisistäni ja hoen että kuinka paska ihminen olenkaan.



Niin ja ikää on jo yli 30, joten voiko itsetunnolle enää tehdä mitään?

miettinyt tätä ja tullut lopputulokseen, että se on suomalaisen koulusysteemin vika jossa jo varhain ihmiset jaetaan erilaisiin alaryhmiin esim. ujot ja hiljaiset, sosiaaliset mölyäjät yms. ja sitä stigmaa sitten kannat koko loppuikäsi.

ap

....

ei niinkään kotiympyröissä mutta työelämässä. Olen vaativammissa tehtävissä kuin aiemmin ja työskentelen suuremman ihmisjoukon kanssa kuin aiemmin. Usein kadun jälkeenpäin sanomisiani tai oikeastaan mietin, että meninköhän nyt sanomaan liikaa tms. Toisaalta olen tosi tyytyväinen, että nyt aikuisena uskallan sanoa vieraille ja kokeneemmille ihmisille oman mielipiteeni. Koen tietysti epävarmuutta uudessa tehtävässäni ja siksi varmaan kadun noita sanomisiani. Yleensä ne sanomiset ovat olleet mitä järisyttäviä vaan ihan omia mielipiteitäni rakentavasti esitettyinä. Usein mulle käy niin, että kadun sanomistani, mutta sitten pakotan itseni ajattelemaan, ettei maailma todellakaan tähän kaadu! Elämä jatkaa kulkuaan eikä toinen edes välttämättä muista sanomisiani...