Onko sinusta yhdenlaista elämässä onnistumista se, että on lapset saman isän/äidin kanssa?

Minulla on sisarpuolia, ja tuntuu että äitini on loppujen lopuksi aika onneton ihminen. Halusin kuulla muiden kokemuksia. Tilanteita on tietysti monenlaisia.



ap

kyllä se kertoo jo paljon siitä ihmisestä. ja kivan mallin antaa lapsille :/.

Ainakin tuntuu hyvältä ajatella että pystyy tarjoamaan lapsille yhteiset vanhemmat ja saman perimän.

Vaikka kaikki ei aina olekaan niin yksioikoista, niin kyllä se hyvältä tuntuu kun oma tilanne on hyvä. Nykyään on niin paljon näitä uusioperheitä ja sun, mun, meidän lapsia, että oikein kauhistuttaa..

Ei ole mun silmissäni mikään meriitti tehdä kaikkia lapsia saman ihmisen kanssa. On ihan hölmöä roikkua huonossa suhteessa. Se on mahtavaa, jos pystyy esim. 25 vuotta olemaan suhteessa saman ihmisen kanssa, se on jo saavutus.

kuuluu elämässä tapahtua ja mitä mieltä mistäkin asiasta kuuluu olla. ja ihmetteli kuinka mun kanssa on niin hankala päästä samalle aaltopituudelle:DD Ja musta on yhdenlaista elämässä onnistumista se, että äidistä huolimatta on suht tervepäinen ja osaa ajatella itse!



Samoin olen sitä mieltä että tosiaan se vastavuoroinen, syvällinen kumppanuus on tuhat kertaa vaativampaa elämässä onnistumista kun lapsien pykääminen.



Ajatteles miltä tuo ajatuksesi tuntuu niistä ihmisistä joilla on lapsia monen ihmisen kanssa- tuo on aika ilkeästi ja omahyväisesti ajateltu. Johon lisäisin että myös sielun sivistystä voisi pitää yhdenlaisena elämässä onnistumisena. Ja sitä että ne lapset saa kasvatettua tasapainoisiksi ja suvaitsevaisiksi oli niillä sitten 1 tai 5 isää.



Eli en pitäisi tuota minään merkittävänä saavutuksena elämässä.

Vierailija:

Ei ole mun silmissäni mikään meriitti tehdä kaikkia lapsia saman ihmisen kanssa. On ihan hölmöä roikkua huonossa suhteessa. Se on mahtavaa, jos pystyy esim. 25 vuotta olemaan suhteessa saman ihmisen kanssa, se on jo saavutus.

Vähän ristiriitainen viesti. Eli jos on lapset saman miehen kanssa, se tarkoittaa huonossa suhteessa roikkumista. Mutta pitkä parisuhde on hyvä??

Välillä ottaa päähän kun eronneet julkkikset hehkuttavat, että vasta nyt elämä alkaa, ja vasta nyt eronneena oppii tuntemaan itsensä. Ei millään uskota että yhden ihmisen kanssa voi olla onnellinen, ja avioliitosta huolimatta (vai juuri sen ansiosta?) voi kasvaa ihmisenä.

Minusta ennemminkin se on vähän niin kuin elämässä onnistumista, että on onnistunut parisuhteessa yhden miehen kanssa. Tai että ylipäätään onnistuu pitämään parisuhteen kasassa ja toimivana ja vieläpä onnellisena. Sama asia tietysti toisaalta, mutta ei kai se ole sitä onnistumista, että lapset on tehty just saman miehen kans. Se tuskin voi olla itseisarvo.

" Onnistua elämässä" , mitä se on? Kamalaa yksioikoisuutta.



Ei kaikki mitä elämässä tapahtuu ole itsestä kiinni ja siten voi olla luettavissa omaksi onnistumiseksi tai epäonnistumiseksi.



Esim. siskoni avioliitto on erittäin suuressa vaarassa kariutua, koska miehestä on paljastunut aivan järkyttäviä asioita lyhyessä ajassa) mitä kukaan meistä ei ole osannut nähdä aiemmin). He ovat tunteneet toisensa 14 vuotta, naimisiin eivät todellakaan rynnänneet ja lapsikin on vasta 3-vuotias. Jos heidän liittonsa eroon päättyy, en todella tuomitse jos hän joskus kunnon miehen löytää ja saa hänen kanssaan lapsia.

Niin, minulla siis on kolme lasta saman miehen kanssa. Olen onnellinen siitä mitä meillä on, mutta en todellakaan koe että olen onnistunut elämässä tämän vuoksi.

kirjoitin kai sekavasti.



Tarkoitin, että jos suhteessa pysyy vain siksi, että voi sanoa, että kaikilla lapsilla samat vanhemmat, niin ei se ole onnistumista.



On hienoa, jos joillain on hyvä, kestävä avioliitto ja ihanat yhteiset lapset. Pitkä, menestyksekäs liitto on saavutus.



Mutta siis, voihan sitä kuka tahansa kärsiä juoppoa ukkoa, jos " samat vanhemmat" -kriteeri on ainut onnistumisen tae elämässä. Siinä en koe järkeä olevan.

Vierailija:

Vierailija:

" normaali" perhe ei ole ollut mulle koskaan mikään itseisarvo.

- mielestäni se on aliarvostettu ominaisuus ihmisessä.

Enkä nyt todellakaan tarkoita masokisteja, jotka viruvat sadistien kynsissä, enkä muitakaan henkisen väkivallan ylläpitämiä suhteita.

että " pystyy" pitkäaikaiseen huonoon suhteeseen eikä uskalla lähteä vaikka mies pettää, lyö, juo, ei välitä lapsistaan, ei tee kotitöitä, on vaimoa kohtaan välinpitämätön jne jne ei ole missään määrin saavutus saati sitten kunnioitettavaa, ainoastaan säälittävää. Surullista, että ihmiset edelleen tyytyvät siihen ihankivaan ja jumiutuvat vuosiksi suhteeseen, joka pysyy kasassa vain rahan ja lasten vuoksi.

ns ydinperhe. En väheksy muita perhemalleja, mutta välillä säälin reissulapsia. Olen onnellinen, että lapsillani on toisiaan rakastavat vanhemmat, jotka ovat läsnä lastensa elämässä joka päivä.

minusta mieheni kuolemalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten onnistunut suhteemme oli. Lisäksi minusta on kummallista ajatella, että olisin elänyt seuraavat 50 vuotta yksin ja lasten kanssa, ja ollut siten jotenkin onnistuneempi.

mutta vielä onnellisempi olen toimivasta perhe-elämästämme.

Tai eihän se mitään kerro, suhde voi silti olla huono, mutta useimmissa tapauksissa kyllä.



T. äiti, jolla on kolme lasta, nykyisen aviomiehen kanssa kaksi nuorinta. En silti vaihtaisi elämääni ydinperheellisten elämään.

Jos mun mies olis kuollut ja olisin sen jälkeen löytänyt uuden miehen jonka kanssa olisi myös lapsia niin mielestäni se olisi yhdenlainen onnistuminen.



Nyt on kaikki lapset saman miehen kanssa.

tyydyttävän, vastavuoroisen ihmissuhteen, jota kykenee ylläpitämään pitkäjänteisellä tavalla.



Itselläni on ollut paljon lyhyitä, epätyydyttäviä ihmissuhteita, ja minulla on lapsia kahdelle eri miehelle. Sanottakoon nyt sekin, ettei joku vedä palkoja taas tästäkin kommentista.

äitini kysyi multa nyt aikuisena että miltä musta on tuntunut kasvaa ilman isää perheessä. vastasin että miten niin ilman isää, mullahan on kolme faijaa.



tuttavapiiristä pahimmat perhehelvetit löytyy niistä kodeista joissa ei olle uskallettu muuttaa mitään. äiti uhrautuu vuosikymmenestä toiseen, isää pelätään, perinteisiä arvoja kunnioitetaan ja kulisseja pidetään pystyssä kaikkien henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.



" normaali" perhe ei ole ollut mulle koskaan mikään itseisarvo. se että mulla nyt vihdoin on sellainen, hämmästyttää turvallisuudellaan päivästä toiseen. mies on perinteisestä perheestä ja se taas nauttii mun suvun sirkus-elämästä. (ja kyllä mäkin miehen jäykissä sukujuhlissa välillä kaipaisin oman suvun kummajaisten bakkanaaleja.)

Vierailija:

" normaali" perhe ei ole ollut mulle koskaan mikään itseisarvo.

- mielestäni se on aliarvostettu ominaisuus ihmisessä.

Enkä nyt todellakaan tarkoita masokisteja, jotka viruvat sadistien kynsissä, enkä muitakaan henkisen väkivallan ylläpitämiä suhteita.