1-tyypin diabetes taaperolla!!!!

vaan voimat meinaavat todella loppua!

itse olen nyt karmeessa flunssassa, pää hajoaa rään määrästä ja paineesta, poskiontelotulehdukseen sain antibioottikuurin ja tuo diabeetikko-raasu rupesi eilen aamulla ripuloimaan : (

ruokaa ei mee ollenkaan, juokin aika vähän. ensin aateltiin, ettei viitti syödä, jos mieltää että sen jälkeen tulee se inhottava pistos. noh, ei kai 2-vuotias nyt ihan niin älykäs ole...

eilen illalla ripuloi taas, eikä todentotta meidän pojalla ole aiemmin ripulia ollut. mistä hitosta senkin nyt sai, kun ei missään olla edes oltu?



viime yön nukkui meidän välissä, sujuipahan ainakin sokerinmittaus helposti.

tänään piti mennä päiväkotiin juttelemaan ja miettimään paluuta, mutta jääpä tuokin sitten ensi tiistaihin. ja mun on pakko mennä töihin tiistaina, joten miehen harteille jää se tiistainen tapaaminen hoitotätien kanssa, huokaus.

tänään tyyppi ei ole suostunut pistämään edes KARKKIA suuhunsa!!!: O

juomaa menee myös heikosti, mutta onneksi sokerit suht' mallillaan.

ripuli jatkuu ja raasu vaan laihtuu, kun ei olisi siihen yhtään varaa.

sääliksi käy pientä miestä: (



kävinkin hieman vilkaisemassa siellä diabetesliiton sivuilla, sieltä varmasti löytyy kohtalotovereita, vertaistukea ja apua neuvojen kera.

kiitokset myös kaikille tsempanneille, sitä todella tarvitaan.



tämä kun ei ole meidän perheen ensimmäinen koetinkivi, josta nyt voimat ehtyisi ja masentuisi.

2 vuotta sitten isäni kuoli, sitten isoisäni sai aivoinfarktin, mutta onneksi toipui. me muutimme, minun molemmat ranteet leikattiin, mieheni veli kuoli ja syksyllä oma veljeni kuoli.

tässä on niin paljon ollut tuota surua ja murhetta jo yhden perheen kohdalla, että tämä diabetes tuntuu aivan ylivoimaiselta.



mutta pakkohan tässä on jaksaa eteenpäin, ei auta itku markkinoilla.

ainakin pikkumies huokaisee äitinsä kera helpotuksesta kun tänään on pistetty vain aamulla pitkäkestoinen insuliini.



kaipa tää tästä, eipä jaksa enää itse muutamasta liikakilosta valittaa.



kun vaan tuo pikkukaveri toipuisi nopeasti tuosta ripulista ja äidiltään saamasta flunssasta...



palaan sairaspetiin...



voimaton sakura ja pienempikin sairastelija

Hei! Pääsiäisen aikaan meidän 4 vuotias poika sairastui tai silloin tajusimme oireet ja jouduimme myöskin suoraan yksityiseltä lääkäriasemalta sairaalahoitoon.



Nyt kuukaudenverran tätä eletty ja mieluusti vaihtaisin kokemuksia ja tunnelmia muiden kanssa.



minulle voi kirjoittaa katismile1 @ yahoo.co.uk (ilman välejä)



Kati

mutta kun luin viestisi, oli ihan pakko tarjota muutamaa rohkaisun sanaa vaikka Tove Janssonin malliin:



***Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan.

" Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä."

" Älä pane" , sanoi Muumipeikko, " se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia." ***



Varsinaista vertaistukea olisi varmaan muuten saatavissa diabetesliiton sivujen kautta...? (http://www.diabetes.fi/ubbthreads/ubbthreads.php)



Voimia toivottelee Paletti ja pojat

Hei!



Minullakaan ei ole tarjota varsinaista vertaistukea, mutta ensimmäiseksi tuli mieleen että ei ole kauhean kauan aikaa kun Vauva-lehdessä tai Kaksplussassa oli juttua juuri pienen lapsen diabeteksestä.



Tulee myös mieleen että kannattaa varmaan heti olla yhteydessä Diabetes-liittoon vai mikä sen yhdistyksen nimi on; siellä on takuulla paljon vertaistukea tarjolla ja tietoa teidän tueksenne. Vaikka alkushokki onkin varmasti nyt ikävä, niin kuitenkin diabetes on sellainen sairaus jonka kanssa ruokavalio ja terveelliset elämäntavat riittävät pitkälle. Tietysti hoitajilta vaaditaan nyt lisää tarkkuutta eikä pistäminen ole kivaa, mutta lapsi varmaan vähitellen tottuu asiaan ja niin tekin.



Omalla serkullani on ollut diabetes pikkupojasta asti ja hän on elänyt ihan täyttä elämää ja diabetes on pysynyt hyvin hallinnassa kun sen hoidon on kerran saanut sopivaksi.



Jaksamista ja uskoa tulevaisuuteen teille,

t. SIrita

Muistelen myös samaa kuin sirita, että KaksPlussassa oli ihan hiljattain juttua perheestä, jossa lapsella juuri jotain parivuotiaana puhkesi diabetes. Voin kaivaa kohta sen lehden, niin kerron mikä numero se oli.



Alkushokki on varmasti melkoinen, mutta ihan varmasti te opitte kaikki pian elämään sairauden kanssa! Parilla kollegalla on ihan viime aikoina ollut diabeetikkolapsia luokallaan, ja hengissä ovat kaikki selvinneet ;) Siis niin lapset kuin opettajakin. Kun asia tulee tutuksi teillekin paremmin, ei se hoitoon vieminenkään varmaan sitten mahdotonta ole! Ammattitaitoiset hoitajat kyllä ottavat asioista selvää ja keskustelevat vanhepien kanssa jne.



Edellisillä kirjoittajilla olikin hyvänä vinkkinä tuo, että ottaa yhteyttä diabetesliittoon. Varmaan omasta sairaalastakin saa yhteystietoja ko. liittoon, tai jos heillä on vaikka jotain paikallistakin toimintaa/ järjestöä kotiseudullanne.



Voimia uudenlaiseen elämään, mutta muistakaa että lapsi on lapsi kaikesta huolimatta, siis ettei sairaus ala kuitenkaan liiaksi hallita elämää!



Haen kohta sen lehden!



t. Ope

Ajattelin vastata omalta kantiltani, kun olin pitkään hoitajana pojalle jolla oli Diabetes (todettiin ehkä 2-3 v välillä). Hän oli kyllä aloittaesani jo 4 v. joten osasi jo itsekin hiukan opastaa pistämisissä yms. Kävin myös pienellä kurssilla, miten diabetes lasta hoidetaan ja oli mielestäni oikein hyvä juttu. Tilaisuus oli diabetes keskuksessa tampereen lähellä.



Poika oli terve, iloinen ja toimelias tyyppi. Opin nopeasti ottamaan sokeriarvot ja pistämään. Koska tämä oli pojalle jokapäiväistä, ei mitään kiistoja tullut noista asioista. Minä taas silloin nuorena opin ottamaan vastuuta ja tutustuin diabetekseen omakohtaisesti.



Eli ei ainakaan sitä kannata pelätä, ettei voisi jättää muille hoitoon. lapsi voi olla jopa hiukan ylpeä siitä, kun saa neuvoa isompaansa miten vaikkapa sokeriarvomittari toimii.



Tsemppiä sinne roppakaupalla.



deux ja poika 2 v

...mutta poikani on mukana diabetestutkimuksessa, koska miehen suvussa ykköstyypin diabetesta todella paljon - vanhemmassa sukupolvessa oikeastaan puolella sukulaisista.

Tutkimuksesta olen oppinut, että kahdellakymmenellä prosentilla suomalaisista on ykköstyypin diabetekselle altistava geeni. Vaikka syitä sille, miksi diabetes puhkeaa joillakuilla, yritetään etsiä (infektiot? lehmänmaidon vaikutus vauvaiässä?), nykytiedoilla ykköstyypin diabeteksen puhkeamiseen ei juuri voi vaikuttaa. Eri asia on sitten kakkostyypin diabetes, joka on selvästi yhteydessä länsimaiseen elintasoon.

Eli yritä pärjätä äläkä mieti syitä diabeteksen puhkeamiselle - olet varmasti tehnyt itse asiat mahdollisimman hyvin!

sakura72:

Häntä imetin 6kk, siitä lähtien syöty terveellisesti, alussa luomuruokia, itsetehtynä. Aloitti päiväkodin elokuussa ja siitä asti sairastellut jonkin verran, lähinnä nuhaa, flunssaa, kuumetta, ei vakavampia juttuja.

Vertaistukea ei ole täälläkään. Halusin vain sanoa, että sitten kun hoitoon palaminen on ajankohtaista koko päiväkoti ryhmän henkilökunta yleensä koulutetaan hoitamaan lapsen diabetestä. Tämän voi järjestää esim. tk:n diabeteshoitaja ja sairaalan. Itse olen ollut monessa päiväkodissa ja lähestulkoon aina jollain pienellä taaperolla on ollut diabetes. Aina on kaikki mennyt hyvin, pienillä retkilläkin!



Voimia teille. Diabetesliiton kautta löydätte varmasti tukea ja tietoa. Kannattaa myös hakea sopeutumisvalmennukursseille, ensi kesän kurssit todennäköisesti haussa parasta aikaa. Saatte tietoa ja lepoa turvallisessa ympäristössä!

Hei,

minäkin ajattelin tuoda tukeni tilanteeseenne. Olin ekaluokkalaisen pojan ope tässä pari vuotta sitten, pojalla oli hyvin hankalasti aisoissa pysyvä I-tyypin diabetes. Vanhemmat oli joutuneet tekemään paljon töitä ja edelleen olemaan tosi tarkkana, se kai siinä on pahinta. Menetelmät ovat kuitenkin jo kehittyneet huimasti, kun esim. silloin kun tämä poika ½-vuotiaana sairastui, insuliinit imettiin lasipulloista ruiskuihin, jotka olivat vähän tujumpia kuin nykyiset helposti annosteltavat insuliinikynät...



Rohkeutta! Kaikkeen tottuu! Minäkin, piikkikammoinen, opettelin pistämään ensin itseäni, jotta osaisin pistää poikaa, mittaamaan ja tarkkailemaan verensokeria ja laskemaan ruoka-annokset. Tiukkojakin paikkoja tuli toki, mutta niistä selvittiin. Lapsi tottuu kyllä pistämiseen ajallaan, vaikka pahalta tuntuu aluksi.



Varmasti joudutte paljon kohtaamaan asenteita ja pelkoja, mutta kannattaa vaan selkeästi tuoda esiin, että jos tätä sairautta ei hoideta, siihen kuolee. Se herätti meidänkin koululla halua tutustua tilanteeseen. Tukiverkostoa kannattaa kehrätä kasaan, varsinkin vertaistukea, ja hankkia luotettava lapsenvahti jolle opetatte kaiken saman ja pidätte huolta että hän ymmärtää täydellisesti vastuun tilanteesta, kun jää kahdestaan lapsen kanssa. Silloin pääsette itsekin tuulettumaan.



Elämä jatkuu!



eikkuli

Hei,

Meidän neitillä todettiin jo vuosi sitten vasta-aineita, ja riski sairastua diabetekseen nousi n. 80 prosenttiin. Ihmeellistä kuinka sitä äitinä osaa pitää kiinni siitä olemattomasta mahdollisuudesta säästyä siitä...



Itse sairastuminen oli meillä hyvin epädramaattista: tammikuussa tyttö (2v.9kk) heräsi keskellä yötä ja tahtoi juotavaa. Sen verran kummallisena asiana minä tätä pidin, että mittasin heti aamusta sokeriarvot (meillä oli mittari kotona tämän kohentuneen riskin takia). Paastoarvo oli korkea, joten ei muuta kun sairaalaan, jossa tauti varmistui ja lääkitys aloitettiin. Vaikka se oli odotettavissa, se oli täydellinen shokki meille. Surutyössä meni aikansa. Sielu itki, mutta silti oli oltava niin vahva, sairastuneen lapsen takia, mutta myös vanhemman sisaruksen takia, jolle siskon sairastuminen oli järkytys.



Meillä insuliini laitetaan edelleen piikillä, ei kynällä. Pistoksia hän inhoo, ja meillä meni yli kuukausi, että hän antoi laittaa niitä ilman tappelua. Verensokerimittaukset ovat aina menneet hyvin, niitä hän ei pidä kovin pahina. Yksi kuumetauti on takana, ja se pisti sokeriarvot ihan sekaisin. Oma insuliinituotanto nytkähti huonompaan suuntaan, ja nyt laitamme x2 enemmän insuliinia kun kuukausi sitten. Ja vieläkään se ei ole kohdallaan.

Alussa mietin, että pitäisikö jäädä kotiin hoitamaan tyttöä, vaikka just olin palanut työelämään. Mutta ajattelin, että enemmin tai myöhemmin hänen on mentävä hoitoon, joten jatkettiin hoitosuhdetta. Päiväkoti sai diabeteshoitajalta koulutusta, ja he ottavat tytön sairauden vakavasti. Meillä on tiivis yhteydenpito hoitohenkilökuntaan, ja vertailaan ja keskustellaan paljon. Eli, alkuvaikeuksien jälkeen on todettava, että kaikki on tähän mennessä mennyt hyvin.

Nyt eletään takapakkien aikaa. Meidän uhmaikäinen tyttö on kyllästynyt piikkeihin ja verensokerimittauksiin. Se on jatkuvaa taistelua. Mutta ei auta muuta kun jatkaa...

Voimia teille sinne!

sakura72:

Voikohan enää ikinä jättää lasta hoitoon minnekään, kun kukaan ei osaa pistää ja alussa varsinkin nuo sokerit heittelevät?

Noh, toisaalta, emme ole tämänkään kahden vuoden aikana olleet MISSÄÄN kahdestaan, eli emme tunne jäävämme mistään paitsi.

Tukiverkommekin on kehno, minulla on elossa vain äiti, joka asuu reilun 350 km:n päässä ja miehen vanhemmilla on peukalo keskellä kämmentä, eikä heistä tosiaan IKINÄ ole insuliinin pistäjiksi tahi sokerin mittaajiksi, anoppi kun ei ole kertaakaan pitänyt poikaamme edes sylissä.

Huokaus, mitenköhän tästä eteenpäin....

Väsynyt sakura ja helmi-sokeripöllönsä 2006

Minulla ei ole diabeetikkolasta, mutta olen aikasemmassa työssäni hoitanut diabeetikkolapsia. Ensinnäkin, älä syytä itseäsi lapsen sairastumisesta, et olisi voinut sitä mitenkään estää.Perinnöllisellä alttiudella ja infektioilla voi olla yhteyttä asiaan, ja niillehän ei voi mitään.Uskon, että alkushokki on melkoinen. Aivan varmasti teidänkin perhe sopeutuu asiaan, se vain vaatii aikaa.

Lohdutuksena voin sanoa, että diabeetikon hoitaminen ei ole mitään kvanttifysikkaa. Aivan varmasti sekä te että muut lasta hoitavat ihmiset voviat oppia hoitamaan lastanne. Alku voi tietenkin olla hankala ja huoli lapsesta voi tuntua musertavalta, kunnes asiaan tulee jonkinlaista rutiinia. Diabeetikko voi jatkaa päivähoidossa, kunhan henkilökunta koulutetaan, on myös olemassa perhepäivähoitajia, jotka osaavat hoitaa diabeteslapsia.

Kun itse olin perheessä hoitamassa dm-lasta, niin vahdin tällaista lasta kuin haukka ;) Yöhoidon ollessa kyseessä kävin jopa yöllä mittaamassa

verensokeria oman mielenrauhan takia -usein turhaan, koska ruoka- ja insuliinimäärät oli suunniteltu siten, ettei vs pääse yöllä liian alas. Perheessä oli aina tarkka lappu ruokamääristä ja kellonajoista, ja lisäksi minulla oli aina numero, johon pystyin soittamaan tarvittaessa. ja hunajaa tietysti aina mukana.

Voisiko sairaalasta saada jonkun perheen puhelinnumeron ja sitä kautta vertaistukea? Kannattaa kuitenkin muistaa, että perheet suhtautuvat sairastamiseen hyvin eri tavalla, joku voi kokea että diabetes estää normaalin elämän ja joku toinen taas elää mahdollisimman normaalia elämää lapsen sairastumisesta huolimatta. Toivon teille kaikkea hyvää ja että pääsette sinuiksi asian kanssa.

Lapsemme sairastui vuosi sitten helmikuussa. Diabetes-liiton keskustelupalstalta saat loistavaa vertaistukea, osoite on www.diabetes.fi. ja siellä keskustelut. Lapsen sairastuminen on hirveä shokki, vaikka kyseessä onkin sairaus jota pystyy hoitamaan. Tarkkuutta ja jatkuvaa jaksamista se vaatii vanhemmilta, ota ajoissa yhteyttä hoitohenkilökuntaan ja neuvolaan jos tuntuu ettet jaksa.

Tsemppiä!

" Voikohan enää ikinä jättää lasta hoitoon minnekään, kun kukaan ei osaa pistää ja alussa varsinkin nuo sokerit heittelevät? "



Tuohon kysymykseen vastaan, että ainakin kunnalliseen päivähoitoon diabeetikko-lapsen jättäessäsi, voit luottaa hoitajien ammattitaitoon. Suurin osa hoitajista, ainakin nuoremmista, alkaa olemaan pääsääntöisesti koulutukseltaan lähihoitajia ja kyllä lähihoitaja on saanut koulutuksen myös diabeteksen varalle, eli osaa mitata verensokeria, pistää sekä kynällä että neulalla sekä tarkkailla verensokeria ja vointimuutoksia, eli sen puolesta rauhallisin mielin voi lapsen sitten aikanaan jättää päivähoitoon. Muille hoitajille on hyvä antaa itse " koulutus" ja lähipiiri, joiden kanssa olette paljn tekemisissä, yleensä omaksuu " hoidon" melko pian kun se on kuitenkin jokapäiväistä.



Lohdutuksena voin sanoa, että te opitte sen nopeammin kuin uskottekaan ja pian lapsenne ei huomaakaan kun insuliini pistetään(sillä sehän ei oikeastikaan tunnu yhtään, itselle olen kokeillut suolaliuoksella useitakin pistoja kouluaikaan enkä kaverin pistämänä edes ehtinyt pistoa tajuta, se ei siis todellakaan tunnu!!!)



Tsemppiä ja opiskeluintoa uuteen, erilaiseen elämäntapaan!





P.s Laivalla seisovassa pöydässä näin n. viisivuotiaan pojan joka juuri ennen ruoan hakua nosti paidanhelmaa, pisti insuliinin ja lähti eväidenhakuun, eikä ilmekään värähtänyt, se oli niin rutiinia hänelle!!!