Katkeruus omia vanhempia kohtaan - miten siitä eroon? :(

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 14:01"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:25"]

Olen huomannut että katkeruus nostaa päätään... olen 38v ja yrittänyt ymmärtää heitä aina, ei heilläkään helppo lapsuus ole ollut. Silti, vaikka kuinka yritän ymmärtää, olen katkera.. Kun tänä päivänä panostetaan lapsiin niin paljon, muistaa sen oman lapsuuden, kun "kaikesta" kiellettiin, äiti oli aina pahantuulinen ja huusi (varsinkin minulle, veljeni oli suosikki), äiti ei ollut koskaan iloinen ja nauravainen, ei pitänyt sylissä, eikä pitänyt isäkään, isä oli etäinen ja äkkipikainen, komensi omaan huoneeseen jos vähänkään jostain olin erimieltä, saattoi väitellä minun kanssani vaikka kuinka kauan antamatta periksi (vaikka olin lapsi, ja ainakin yhden kerran tiedän olleeni 100% varmasti oikeassa ja isä väärässä). Isä saattoi läpsäistä naamalle, arvosteli ulkonäköäni, ja naureskeli minulle ja kavereilleni. Isälle myös veljeni oli tärkeämpi kuin minä, veli pääsi aina isän mukaan. Äiti saattoi huutaa ja nolata minut kaupassakin, tai vieraitten kuullen. Jaksoi aina muistella kuinka synnytykseni oli niin hirveä ja kuinka olin niin maruinen ja hankala lapsi. Kaikki mitätöitiin mitä olisin halunnut tehdä, ei uskottu mihinkään, ei kannustettu missään, ei kehuttu missään, päinvastoin negatiivista tuotiin esille. Ei tullut tytöstä ainakaan ylpeää, ei... Kaikinpuolin ilmapiiri kotona oli kylmä ja riitaisa lähes aina, hyvin harvinaista oli että äiti hymyili.

Ja tässä vain pieni osa kaikesta.

Miten eroon katkeruudesta? 

[/quote]

Yksinkertaisesti katkaiset kaiken yhteydenpidon heihin. Mitä muutakaan tekisit? Etkä märytä mitään lasten suhteesta isovanhempiinsa, jolla jotkin kynnysmatot täällä saavat tekosyyn jatkaa tuskan nauttimista.
[/quote]

Ei näin. Se ei lisää omaa hyvinvointia. Asioiden käsittely on paras tapa. Näin lapsuus meni. Katsoo eteenpäin ja pitää huolta omasta itsestään

Välien turha katkaiseminen ei poista katkeruutta. Lisää vaan pahaa oloa kaikille

Täällä sitä usein suositellaan. Mutta niin suositellaan paljon muutakin haitallista

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 14:40"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 14:01"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:25"] Olen huomannut että katkeruus nostaa päätään... olen 38v ja yrittänyt ymmärtää heitä aina, ei heilläkään helppo lapsuus ole ollut. Silti, vaikka kuinka yritän ymmärtää, olen katkera.. Kun tänä päivänä panostetaan lapsiin niin paljon, muistaa sen oman lapsuuden, kun "kaikesta" kiellettiin, äiti oli aina pahantuulinen ja huusi (varsinkin minulle, veljeni oli suosikki), äiti ei ollut koskaan iloinen ja nauravainen, ei pitänyt sylissä, eikä pitänyt isäkään, isä oli etäinen ja äkkipikainen, komensi omaan huoneeseen jos vähänkään jostain olin erimieltä, saattoi väitellä minun kanssani vaikka kuinka kauan antamatta periksi (vaikka olin lapsi, ja ainakin yhden kerran tiedän olleeni 100% varmasti oikeassa ja isä väärässä). Isä saattoi läpsäistä naamalle, arvosteli ulkonäköäni, ja naureskeli minulle ja kavereilleni. Isälle myös veljeni oli tärkeämpi kuin minä, veli pääsi aina isän mukaan. Äiti saattoi huutaa ja nolata minut kaupassakin, tai vieraitten kuullen. Jaksoi aina muistella kuinka synnytykseni oli niin hirveä ja kuinka olin niin maruinen ja hankala lapsi. Kaikki mitätöitiin mitä olisin halunnut tehdä, ei uskottu mihinkään, ei kannustettu missään, ei kehuttu missään, päinvastoin negatiivista tuotiin esille. Ei tullut tytöstä ainakaan ylpeää, ei... Kaikinpuolin ilmapiiri kotona oli kylmä ja riitaisa lähes aina, hyvin harvinaista oli että äiti hymyili. Ja tässä vain pieni osa kaikesta. Miten eroon katkeruudesta?  [/quote] Yksinkertaisesti katkaiset kaiken yhteydenpidon heihin. Mitä muutakaan tekisit? Etkä märytä mitään lasten suhteesta isovanhempiinsa, jolla jotkin kynnysmatot täällä saavat tekosyyn jatkaa tuskan nauttimista. [/quote] Ei näin. Se ei lisää omaa hyvinvointia. Asioiden käsittely on paras tapa. Näin lapsuus meni. Katsoo eteenpäin ja pitää huolta omasta itsestään Välien turha katkaiseminen ei poista katkeruutta. Lisää vaan pahaa oloa kaikille Täällä sitä usein suositellaan. Mutta niin suositellaan paljon muutakin haitallista

[/quote]

Minä taas suosittelen välien katkaisua. Se on omalla kohdalla toiminut parhaiten. Käyn terapiassa ja terapeuttinikin on tukenut välien katkaisua. Tärkeintä on, että sinä voit hyvin. Minä en voinut ja oloni paheni jokaisesta vanhempieni tapaamisesta ja yhteydenotosta. Vaikka puhuin ja selitin heille, etten voi mielenterveyteni vuoksi olla heihin yhteydessä, sain vain syyttelyä ja he penäsivät oikeuksiensa perään. Ihmiset, jotka olivat pilanneet lapsuuteni. Elin lapsuuteni pelossa ja epävarmuudessa, keskellä väkivaltaa. Sekosin aika pahasti tullessani itse äidiksi. Olin avoin tästä vanhemmilleni, mutta sama kontrolloiva toimintamalli vain jatkui. Nyt kun en ole enää heidän kanssaan tekemisissä voin paremmin kuin koskaan. Vihdoin olen oman itseni herra.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 18:21"]

Itsekin kannustan välien katkaisuun/todella huomattavaan etäisyyden ottamiseen siinä vaiheessa, kun huomaa, että omien vanhempien kanssa yhteydessä oleminen lisää ahdistusta pikemmin kuin lievittää sitä. Omille vanhemmille voi ja kannattaa antaa anteeksi, mutta kaikki aikanaan. On uskomattoman voimaannuttavaa pitää reipasta etäisyyttä ja määritellä itse suhde omiin vanhempiin sellaiseksi kuin sen itse haluaa. Voin tämän kertoa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Samanlainen tilanne myös täällä - et tosiaankaan ole yksin. On ollut aivan mahtavaa lakata miellyttämästä vanhempia, ja itse tajusin tämän vasta nyt, 43-vuotiaana.

[/quote]

Kyllä, ja tämä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin, joissa tuntee tulleensa loukatuksi ja itsetunto horjuu. Reippaasti vain etäisyyttä tai todella vaikeissa suhteissa yhteydenpito poikki. Ilman riitaa ja nk. suoria sanoja. Ne kun harvoin auttavat, koska vanhemmat ovat usein kyvyttömiä näkemään omaa käyttäytymistaan tai eivät ainakaan hevillä halua myöntää sitä.

Minä suosittelen myÖs välien katkaisua, se ei ole turhaa. Suosittelen myös luettavaksi Katriina Järvisen " Kaikella kunnioituksella - irtiottoja vanhempien vallasta". Se on hyvin silmiä avaava kirja ja puhuu ääneen kaikki tabuina pidetyt asiat. Kaikki nämä että pitää olla vanhempien kanssa tekemisissä, onhan ne vanhempasi ym. perinteiset asenteet jolla vanhempien täysin epäkunnioittava käytös lastaan kohtaan pyhitetään ja mahdollistetaan jatkossakin. Myös lapsi ja erityisesti lapsi on ansainnut kunnioittavan kohtelun!

Onko se niin, että vanhemmat saavat jotain irti kun käyttäytyvät huonosti. Itse arvostaisin läheisiä välejä ja jopa keskusteluja. Riitaisen vähättelijän kanssa ei ole mitään mahdollisuutta keskustella mistään. Tunteeko joku psykologiaa niin paljon että voisi kertoa, miltä se vanhemmasta tuntuu kun vähättelee ja kiusaa omaa lastaan jatkuvasti. Kuitenkin tuntuvat olevan voiton puolella, että jollain sairaalla tavalla tyydyttävät jotain tarvettaan sillä. Onko lapsi kuin hankittu esine jota pidetään omaisuutena.

Omat vanhemmat ovat vanhenemassa ja itse ajattelisin heinä jo sitäkin, että minkä muiston jätän jälkeeni. Miten vanhempien kuollessa käy oman psyykkeen jos tajuaa vain tulleensa henkisesti hyväksi käytetyksi ja välit olisi pitänyt laittaa poikki kymmeniä vuosia sitten. Jos tuleekin vain suuri helpotus.

36, voitko kertoa lisää siitä, mitä koit tultuasi äidiksi? Nimittäin itselläni pahimmat pohjakosketukset on tulleet juuri synnytysten jälkeen. On niin käsittämätöntä, miten kukaan vanhempi voi inhota niin paljon lastaan, kuin minuakin on inhottu. Olin ihan sekaisin äidiksi tultuani, kaikki se hämmentyneisyys omasta menneisyydestä pulppusi pintaan ja sekoittui maailman vahvimpaan rakkauteen omaa lasta kohtaan.

Pitkällä terapialla. Se oli minun keinoni päästää irti katkeruudesta. Että edes joku otti todesta sen, että todella kärsin tilanteesta.

Ja en todellakaan ollut hankala lapsi, huomionkipeä varmastikin, mutten mikään ilkimys. Paremminkin kiltti ja äärettömän lojaali vanhemmilleni. Olen pitänyt heidän puoliaan ihan viime vuosiin asti, ja loukkaantunut syvästi jos joku on tuonut heistä negatiivista esille. Mutta nyt tuntuu, että en jaksa enää.

ap

Äitini tunnuslause oli, kun menin kysymään neuvoa johonkin, "etkö nyt näin yksinkertaista asiaa ymmärrä" ja sitten selvästi tosi ärtyneenä alkoi neuvomaan, ja jos en heti oppinut, niin auta armias... Ilmankos en osaa "mitään", en kutoa enkä virkata, en ommella, en leipoa pitkoja, en edes tavallista pullaa... ei äiti opettanut mitään, vaan aina hermostui minuun. Kantapään kautta olen itse omin nokkineni opetellut asioita.

ap

Mulla onnistunut ihan vain päättämällä. Oma vastuu, ymmärrän heitä, ei se mun syy ole.

Muutenkin olen elämässäni saanut osakseni paljon huono kohtelua, ehkä siksi, etten ole osannut pitää puoliani ja olen ollut aivan ylikiltti aina, pitänyt itsestäni mahdollisimman vähän "ääntä" ja pyrkinyt olemaan pois toisten silmistä ja huomiota en siedä yhtään. En kertakaikkiaan osaa olla huomion keskipisteenä, koen sen äärimmäisen kiusallisena. Apua tarvisin, kun osaisin hakea. Keskusteluterapioissa olen kulkenut vuosikausia aikoinaan.. ei sanottavaa apua :( Jännittämiseen ja paniikkihäiriöön siis, varsinaista katkeruutta on alkanut muodostua vasta nyt ihan viime vuosina.

ap

Kaikki me olemme omien historioidemme uhreja, myös vanhempamme. Minäkin olin poikamainen holkkipolvi ja vaikka mitä. Kun vanhemmat kuolevat pois, niitä kaipaa kuitenkin vikoineen päivineen. Koitan itse kasvattaa lapsia niin, että en kaada heidän päälle vanhoja kaunojani vanhempiani kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:42"]

Muutenkin olen elämässäni saanut osakseni paljon huono kohtelua, ehkä siksi, etten ole osannut pitää puoliani ja olen ollut aivan ylikiltti aina, pitänyt itsestäni mahdollisimman vähän "ääntä" ja pyrkinyt olemaan pois toisten silmistä ja huomiota en siedä yhtään. En kertakaikkiaan osaa olla huomion keskipisteenä, koen sen äärimmäisen kiusallisena. Apua tarvisin, kun osaisin hakea. Keskusteluterapioissa olen kulkenut vuosikausia aikoinaan.. ei sanottavaa apua :( Jännittämiseen ja paniikkihäiriöön siis, varsinaista katkeruutta on alkanut muodostua vasta nyt ihan viime vuosina.

ap

[/quote]

Mä luulen, että tämä katkeruuden tiedostaminen on osa sinun omaa kasvuasi kohti aikuisuutta. En usko, että kukaan pääsee lapsuudestaan helposti eroon, eivät edes ns. onnellisen lapsuuden kokeneet. Elämä nyt ei vaan mene niin, vaan ihminen elää joka hetki kohti entistä suurempaa henkistä kypsyyttä. Sinäkin muutut ja oivallat aina lisää, se vaan kestää vuosia, mutta sitä vartenhan elämä on yleensä pitkä. Itse olen 58 ja vasta tänä vuonna alkanut päästä irti lapsuuteni ihmisistä mieleni maailmassa. Reippaasti vaan eteenpäin.

Mulla auttoi kun laitoin välit jäihin useaksi vuodeksi. Nykyään välit on, mutta suhde menee mun ehdoilla. Jos saan taas peetä niskaan niin ärähdän ja kovaa. Mua ei kohdella enää huonosti!

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:31"]

Mulla onnistunut ihan vain päättämällä. Oma vastuu, ymmärrän heitä, ei se mun syy ole.

  [/quote]

Tässä kiteytettynä asian ydin! Tuosta se lähtee!

Älä katkaise välejäsi vanhempiisi, se on virhetikki! Vanhempasi ovat omien ongelmiensa vankeja, ja jos kykenet, koeta ymmärtää heitä, että heilläkään ei ole ollut helppoa. Lapsuuteensa saattanut sisältyä vielä pahempaa kuin sinun,  eivät ehkä kykene niistä puhumaan! Päätä antaa anteeksi, ja perusteluna, että heidän käyöksensä ei ole SINUN syysi! He toimivat väärin, eivätkä ehkä lainkaan tajua sitä! Syyt ovat jossain syvällä heidän elämässään, ei sinussa! Heiltä puuttuu kyky toimia toisin. Anna se heille anteeksi. Päätä niin, ja muistuta sitä itsellesi, jos katkeruus nostaa päätään. Hyväksy heidät vajavaisina, väärin toimivina, ymmärtämättöminä, sellaisina kuin ovat, ja ole sinä oma itsesi. Hyväksy myös itsesi ja menneisyytesi, ettei ole ollut sen parempaa elämää, ei ole monella muulla EDES sellaista! Älä anna katkeruudelle valtaa! Anteeksianto on avainsana! Ole sinä vanhemmillesi toisenlainen! Saatat hyvyydellä jopa auttaa heitäkin omassa ahdingossaan!

Pelottavaa, teksti voisi olla minun kirjoittama yksityiskohtia myöten. Ainut, että olen 29 v. Minulla auttoi vanhemmille suoraan puhuminen ns suu puhtaaksi, vaikka he eivät näe edelleenkään omia vääriä tekojaan. Nykyään sanon heti ja pahastikin jos joku asia häiritsee tai kummittelee menneisyydestä. En suostu enää olemaan kiltti ja nielemään kaiken. Eka kerta on vaikein, sitten huomaa kuinka voimaannuttavaa se on ja seuraava kerta on jo helpompi.

Minä rupesin puhumaan äidilleni sanalla tavalla takaisin. Rupesi muuten harkitsemaan mitä suustaan päästää. Siskoni on ollut kiltimpi ja saa vieläkin kuraa niskaan.

Tässä elämässä pahoja ihmisiä kannattaa kohdella pahasti. Ei ne paskat ikinä opi empatiaan, ne on niiden veressä.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:42"]

Muutenkin olen elämässäni saanut osakseni paljon huono kohtelua, ehkä siksi, etten ole osannut pitää puoliani ja olen ollut aivan ylikiltti aina, pitänyt itsestäni mahdollisimman vähän "ääntä" ja pyrkinyt olemaan pois toisten silmistä ja huomiota en siedä yhtään. En kertakaikkiaan osaa olla huomion keskipisteenä, koen sen äärimmäisen kiusallisena. Apua tarvisin, kun osaisin hakea. Keskusteluterapioissa olen kulkenut vuosikausia aikoinaan.. ei sanottavaa apua :( Jännittämiseen ja paniikkihäiriöön siis, varsinaista katkeruutta on alkanut muodostua vasta nyt ihan viime vuosina.

ap

[/quote]

Sitten minun mielestä on liian aikaista miettiä, miten katkeruudesta eroon. Se on yksi vaihe, joka on ehkä vain käytävä läpi. Ei katkeruudelle ehkä kannata koko minuuttaan uhrata ja kulkea ympäriinsä märisten, on helpompaa jos on muita elämänalueita, joissa saa olla posiviitinen samalla kun käy nämä lapsuustuskat läpi, ettei katkeruus kasva toiseksi luonnoksi. Sitten kun olet aikasi märehtinyt kaikkea vääryyttä, niin jos olet hyvä ihminen, ajatuksesi alkavat vaihtua myönteisempiin ihan itsellään ilman ihmeempää pinnistelyä.

Itse aloin kokea aitoa, mielistelemätöntä myötätuntoa vanhempiani kohtaan siinä vaiheessa kun huomasin itse, miten hankalaa lapsen kasvattaminen on. Kun nyt tajuan aika kirkkaasti vanhempieni puutteellisuudet ihmisinä, paremminkin nostan hattua niille asioille, joista he ovat selvinneet hyvin ihan objektiivisestikin. Sitä kunnioitettavampia ne saavutukset ovat, kun miettii, miten vähän ymmärryskykyä on ollut jossain toisessa asiassa.

Jos et osaa nähdä itseäsi tilanteiden herrana, mene hevoskäsittelykurssille. Siellä saa opiskella sitä, miten lakataan pyytämästä anteeksi omaa olemassaoloaan, ja kaikki on silti hyvin. On niin vaikeaa vaatia hyvää kohtelua vanhemmiltaan, kun ei ole mitään kokemusta siitä, miten se tehdään luottavaisena omiin oikeuksiin ja onnistumisen mahdollisuuksiin. Useinhan vanhemmat reagoivat ahdistuen lastensa aikuistumisyrityksiin, koska nämä ovat niin hädänalaisia esittäessään niitä.  Pitää opetella ensin aikuisuutta omassa elämässään. Jos nyt alat häpeillä nousevaa katkeruuttasi, estät itseäsi aikuistumasta ja jäät aina vain taitavammin joustavaksi ikilapseksi.

Up