Katkeruus omia vanhempia kohtaan - miten siitä eroon? :(

Mulla on ihan sama tilanne, mun vanhemmat on normaalia paljon "vanhempia" ja siksi ehkä kasvattaneet mut erilailla kun esim suurimman osan ikäluokkani vanhemmista. Tai siis olleet just tollasia kuin mitä kuvailit. Olin ennen ihan "tietämätön" asiasta mutta nyt on alkanut tulla kaikkia muistoja mieleen lapsuudesta ja mikään niistä ei ole hyvä. Kaikki palaa mieleen kun taas näen vanhempani ja huomaan heidän käyttäytyvän samoin. Silloin on asiat parhaiten kun en näe heitä. En osaa olla kiitollinen siitä että he "antoivat minulle elämän" koska he käyttäytyvät niin. Olen vasta 17 vuotias ja mulle tulee koko ajan näitä tällaisia muistoja mieleen lisää ja lisää enkä pysty varmaan koskaan "antamaan anteeksi" vanhemmilleni. Vasta vuoden sisällä olen ymmärtänyt esim lapsuuden hyvin väkivaltaista käytöstäni. En tunne rakkautta vanhempiani kohtaan ja hävettää myöntää se. Mutta voin parhaiten kun olen heistä erossa

Joku joskus kysyi, että tarviiko antaa anteeksi tai ymmärtää vanhempien tekoja? Kuvaamasi on kyllä suoraa emotionaalista kaltoinkohtelua. Välillä voi vain todeta asiat ja vanhempien teot, myöntää ne vääriksi. Itselleni helpotti joskus omakohtainen ymmärrys siitä että anteeksi anto ei tarkoita suoranaisesti sitä että huväksyisin toisen sanomat tai tekemät asiat, vaan pystyin jättämään tuon ihmisen tai ossn elämääni taakse! Tsemppiä!

Mulla on myös ollut ongelmia mun vanhempien kanssa, erityisesti äidin. Olen pienestä pitäen kokenut että olen ajattelutyyliltäni jotenkin erilainen kuin vanhempani, ja että mut kasvatettiin aivan väärin tietyn, sen ajan ihanteen (tai mun äidin kehittämän ihanteen..) mukaan. Koen, että musta olis ollut vaikka mihin (koen olevani ihan fiksu, kirjoitin yo-kokeissa eximian paperit), mutta mua ei ikinä kannustettu kunnollisiin jatko-opintoihin. Itsetunto lytättiin ihan täysin, tunsin olevani ihan nolla. Mistään ei koskaan kehuttu ja kaikki mitö tein oli väärin. Se oli tosi rankkaa ja on jättänyt jonkinlaiset "traumat". En vieläkään pysty käsittämään tiettyjä tekoja joita esim äitini teki kun olin lapsi (lyöminen, uhkailu, haukkuminen). Nyt kun olen itse äiti niin noita tekoja on vieläkin vaikeampi ymmärtää: itse en ikinä toimi samoin. Mulla on ollut varhaisnuoruudesta varhaisaikuisuuteen erilaisia ahdistustiloja (paniikkihäiriö suurimpana), epäilen että ne ovat jotenkin kytköksissä kohteluun, jota lapsena sain.

Olin 19-vuotias kun muutin kotoa pois, silloinkin sain itse järjestää kaiken: hommata asunnon, huonekalut, kaikki. Äitini keskittyi vain itkemiseen, ei olisi halunnut että muutan. Lähdin kuitenkin ja koin, että sen jälkeen elämäni on pikkuhiljaa parantunut. Sain ihanan poikaystävän (nykyinen aviomies) ja sekin on mua paljon auttanut itsetunto-ongelmien kanssa. Pikkuhijaa myös välit äitiini ovat parantuneet, tosin välillä tulee pilkahduksia entisestä. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse joka päivä nähdä, en jaksaisi enää yhtään kuunnella sitä alentamista ja mollaamista. Oman poikani aion kasvattaa täysin toisella tavalla kuin äitini kasvatti minut.

Up, hyvää keskustelua!

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:51"]Mulla auttoi kun laitoin välit jäihin useaksi vuodeksi. Nykyään välit on, mutta suhde menee mun ehdoilla. Jos saan taas peetä niskaan niin ärähdän ja kovaa. Mua ei kohdella enää huonosti!
[/quote] Ei ole helppoa ärähdellä ja pistää poikki välejä omiin vanhempiinsa. He ovat kuitenkin ne lähimmät ihmiset.

Joskus se vaan on lapaen mielenterveyden kannalta parasta..

Anna samalla mitalla takaisin

Tilanne helpottui mulla olennaisesti sen jälkeen, kun elämääni tuli vanhempiani tärkeämpi ihminen, joka on nykyään puolisoni. Pahaa tekevistä ihmisistä voi ja mielestäni kannattaa päästää irti. Jos et halua riidellä, vähennä yhteydenpitoa. Jos sinusta tuntuu pahalta nähdä heitä tai puhua heidän kanssaan, älä tee sitä. Jos asuvat lähellä ja törmäät heihin väistämättä, kannattaa muuttaa kauemmas. Nuorena se ainakin on helpohkoa, voi lähteä opiskelemaan kauas. Vanhempanakin kannattaa sama tehdä, jos suinkin voit. Minä olen edelleen katkera omilleni, mutta se ei haittaa. Se on tunne, eikä minun tarvitse siitä päästä eroon. Emme ole läheisiä, mutta pidämme edelleen yhteyttä ja tapaamme toisinaan. Minun on helpompi hengittää nyt, kun välillämme on niin henkistä kuin fyysistäkin välimatkaa. Tarvitset varmaan lisää terapiaa, jos sinulla on mahdollisuus sellaiseen hakeutua. Tulokset eivät tule nopeasti. Itselläni on kestänyt 10 vuotta, että oloni on alkanut helpottaa. On normaalia tuntea katkeruutta, jos on tullut kaltoinkohdelluksi, vieläpä toistuvasti ja pitkään. Ehkäpä katkeruus kestää yhtä kauan, kuin kaltoinkohtelu kesti? Anteeksianto ei ole minulle mikään ykköstoive, eivätkä he ole minulta anteeksi pyytäneetkään. En tarvitse heitä enää.

http://m.vauva.fi/mobiilikeskustelut/index.html#!/ketju/4217894/70_luvulla_syntyneiden_aidit_onko_teilla_muilla_samanlaista

Tässä sulle lisälukemista. Kuten huomaat, et ole yksin :/.

Itsekin kannustan välien katkaisuun/todella huomattavaan etäisyyden ottamiseen siinä vaiheessa, kun huomaa, että omien vanhempien kanssa yhteydessä oleminen lisää ahdistusta pikemmin kuin lievittää sitä. Omille vanhemmille voi ja kannattaa antaa anteeksi, mutta kaikki aikanaan. On uskomattoman voimaannuttavaa pitää reipasta etäisyyttä ja määritellä itse suhde omiin vanhempiin sellaiseksi kuin sen itse haluaa. Voin tämän kertoa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Samanlainen tilanne myös täällä - et tosiaankaan ole yksin. On ollut aivan mahtavaa lakata miellyttämästä vanhempia, ja itse tajusin tämän vasta nyt, 43-vuotiaana.

Aina kun joku tekee rikoksia tai käyttäytyy huonosti vedotaan tuohon, että hänellä on varmaan ollut vaikea lapsuus. Omista vanhemmistani tiedän, että näin ei ole vaan ovat pikemminkin olleet hemmoteltuja. Tottakai aineellisesti koko yhteiskunta on ollut köyhempi, mutta se koski koko ikäpolvea eikä oikeuta törkeää käytöstä. Miten näihin ikuisesti mollaaviin ja riitaa haastaviin vanhempiin pitäisi suhtautua? Heillä tuntuu olevan täysi luotto siihen, että käyttäytyy miten vain, niin lapsi ei laita välejä poikki. En tiedä mikä heidät herättäisi vanhuuden kynnyksellä suhtautumaan toisin. Henkisen alistamisen lisäksi olen kokenut fyysisesti monia ikäviä juttuja jotka voisi järkyttää jos kertoisin, mutta henkinen ilkeys on aina paljon pahempaa.

Ei siitä ehkä ikinä pääse eroon, eikä välttämättä tarvikaan. Paskat vanhemmat. Elän silti omaa hyvää elämääni.

Jopas aihe kolahti. Täälläkin yksi katkera. Suurin ongelma katkeruudesta yli/eroon pääsemisessä on kovin ristiriitaiset tunteet.. Äitini joi ja käytti lääkkeitä koko lapsuuteni. Yritti myrkyttää,puukottaa ja kertoi toistuvasti kuinka olin suurin virhe,mitä hän oli ikinä tehnyt. En tiedä mitä ajatella. Toisaalta hän oli "edesvastuuttomassa" tilassa kun kännissä ja lääkkeissä houraili,mutta silti. Katkera ja ymmälläni olen myös siitä,ettei kehkeytyviä psyk.ongelmiani ja fyysisiä sairauksiani kukaan huomannut ja jos huomasi niin kukaan ei tehnyt mitään. Miksi isän olemassaolo peitti kaikki ongelmat..? Nyt 25v:nä kun olen työkyvytön sekä psyykkisten että fyysisten asioiden tähden ja loppuelämäni joudun elämään tukien varassa olen hyvin hyvin ymmälläni.. 3v traumaterapiaa ei auttanut koska sen ajan elämäni meni täysin perseelleen muutenkin eikä voimavaroja riittänyt menneisyyden pohtimiseen.. Blaah,odotan sitä ihmettä joka auttaisi,koska olen kaikkeni yrittänyt..

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:42"]

Muutenkin olen elämässäni saanut osakseni paljon huono kohtelua, ehkä siksi, etten ole osannut pitää puoliani ja olen ollut aivan ylikiltti aina, pitänyt itsestäni mahdollisimman vähän "ääntä" ja pyrkinyt olemaan pois toisten silmistä ja huomiota en siedä yhtään. En kertakaikkiaan osaa olla huomion keskipisteenä, koen sen äärimmäisen kiusallisena. Apua tarvisin, kun osaisin hakea. Keskusteluterapioissa olen kulkenut vuosikausia aikoinaan.. ei sanottavaa apua :( Jännittämiseen ja paniikkihäiriöön siis, varsinaista katkeruutta on alkanut muodostua vasta nyt ihan viime vuosina.

ap

[/quote]

ihan sama mulla. Tuli niin paljon syyllistämistä ja sellasta haukkua ja mua sanktioitiin.

katkeruus usein nosta päätään. 

Kokeile mindfullness-kurssia  tai mene naisten talolle. Vertaistuki on hyvä. Valokuvaterapiaan. Joku sellainen missä koet, että muillakin on omat syynsä ja kaikilla ongelmat, mutta positiivista myös.

sun elämä on nyt ja sä voit itse vaikuttaa . Sä voinut tehdä elämästäsi toisenlaisen kuin sun lapsuus. Sä olet hyvällä tiellä sä tiedostat. Uskalla päästää irti niistä pahoista. Uskalla ajatella hyvää. Koska hyvääkin on ollut. Sä olet sä. Hyväksyt menneen ja olet tässä. Meitä on monta. 

Jotkut tulee katkeriksi ja syyttele maailmaa, mut jotkut rupee tekemään mahdollisuuksista totta omassa elämässään. Ole sä sellainen.

Melkein itkettää, toi on ihan niin kuin mulla. On ihan järkyttävä työ ollut yrittää päästä kaikesta "eroon" sillä olen kaikki, kavereita ja miestä myöten, valinnut niin että muistuttavat käytökseltään vanhempiani. Ja sitä ei auta yhtään se etten uskalla pitää puoliani.

Nyt on minussa alkanut asiat muuttua ja olen alkanut vaatia kunnioitusta, tai siis sitä etten yksinkertaisesti siedä huonoa kohtelua ja jos joku kohtelee huonosti ei minun tarvitse sellaisen ihmisen kanssa olla pakollista enempää tekemisissä. Toisille tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta mulle se on ollut suurten oivallusten ja rohkeuden keräämisen tulos. Vanhemmat ovat kasvatuksellaan jotenkin riisuneet minulta oman puolustuksen aseet. Kaikki on pitänyt hyväksyä ja niellä ja miten VAIKEA ihmnen olin jos yhtään mitään uskalsin sanoa takaisin. Koin jatkuvaa hylkäämistä ja koko elämä on mennyt muita miellyttäessä pelkona että jos olen vaikea, minut hylätään.

Lopeta. Aloita oma elämäsi. Tuskin omillakaan vanhemmillasi auvoinen lapsuusoöi. Katkaisekierre.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:25"]

Olen huomannut että katkeruus nostaa päätään... olen 38v ja yrittänyt ymmärtää heitä aina, ei heilläkään helppo lapsuus ole ollut. Silti, vaikka kuinka yritän ymmärtää, olen katkera.. Kun tänä päivänä panostetaan lapsiin niin paljon, muistaa sen oman lapsuuden, kun "kaikesta" kiellettiin, äiti oli aina pahantuulinen ja huusi (varsinkin minulle, veljeni oli suosikki), äiti ei ollut koskaan iloinen ja nauravainen, ei pitänyt sylissä, eikä pitänyt isäkään, isä oli etäinen ja äkkipikainen, komensi omaan huoneeseen jos vähänkään jostain olin erimieltä, saattoi väitellä minun kanssani vaikka kuinka kauan antamatta periksi (vaikka olin lapsi, ja ainakin yhden kerran tiedän olleeni 100% varmasti oikeassa ja isä väärässä). Isä saattoi läpsäistä naamalle, arvosteli ulkonäköäni, ja naureskeli minulle ja kavereilleni. Isälle myös veljeni oli tärkeämpi kuin minä, veli pääsi aina isän mukaan. Äiti saattoi huutaa ja nolata minut kaupassakin, tai vieraitten kuullen. Jaksoi aina muistella kuinka synnytykseni oli niin hirveä ja kuinka olin niin maruinen ja hankala lapsi. Kaikki mitätöitiin mitä olisin halunnut tehdä, ei uskottu mihinkään, ei kannustettu missään, ei kehuttu missään, päinvastoin negatiivista tuotiin esille. Ei tullut tytöstä ainakaan ylpeää, ei... Kaikinpuolin ilmapiiri kotona oli kylmä ja riitaisa lähes aina, hyvin harvinaista oli että äiti hymyili.

Ja tässä vain pieni osa kaikesta.

Miten eroon katkeruudesta? 

[/quote]

Yksinkertaisesti katkaiset kaiken yhteydenpidon heihin. Mitä muutakaan tekisit? Etkä märytä mitään lasten suhteesta isovanhempiinsa, jolla jotkin kynnysmatot täällä saavat tekosyyn jatkaa tuskan nauttimista.

On hyvä jos nää asiat nousee pintaan niin, että niistä voidaan mahdollisesti vielä puhua esim. vanhempien kanssa. Itse olen jo yli 50v ja äitini 75v, joten katselen häntä vähän säälien, kun emme pysty enään menneistä keskustelemaan.

Mutta nyt äitini ollessa vanha, näen hänet pienenä, avuttomana, yksinäisenä ja puolustuskyvyttömänä-

eli sinä pienenä lapsena, joka minä olin aikoinaan ja joka kärsi lapsuudessaan kaltoinkohtelusta.

Kuten 14 kirjoitti (en vielä lukenutkaan pidemmälle) olen minäkin sitä mieltä, että kun olet vielä tuossa vaiheessa ei katkeruudesta nopeasti eroon pääseminen ole se ensimmäinen vaihe. Itse olen ainakin antanut itselleni luvan olla katkera.

Ja aion tarvittaessa näyttää sen myös äidilleni (minua kaltoinkohteli vain äiti) kun hän ei ota mitään pyyntöjäni onkeensa. Olen siis pyytänyt, kertonut, suorastaan rukoillut ja lopulta karjunut, että ymmärrä nyt minuakin, älä hauku minua, se sattuu, mutta kun ei ymmärrä, vaan katsoo edelleenkin oikeudekseen kääntää puukkoja haavoissani niin nyt ei enää käy. Olen 42 ja juuri katkaissut välini äitiini ainakin toistaiseksi, eli vaikka loppuelämäksi sillä varauksella, että jos itse muutun (vahvistun) niin katsotaan sitten. 

Minua ei siis haittaa, jos äitini tajuaa, että olen hänelle katkera. On hänkin ollut minulle, hänhän se vasta onkin katkera minua kohtaan ollut. Se on väärin. Olin pieni lapsi. Hän aina vaati minua tekemään kaiken oikein, mutta se ei näköjään koske häntä itseään. Sori vaan, nyt koskee. Katkeruudenkin voi ilmaista ilman toisen haukkumista tai huutamista, ihan asia-asiana. Ja tämä on nyt tilanne minulla ja that's it. 

Katkeruus on rasittavaa ja se tekee minusta hirviön tai ainakin epämiellyttävän äidin, vaimon ja ystävän. Mutta sitä olen ollut koko ikäni, piilotellusti. Nyt en enää aio leikkiä, ettenkö olisi katkera, mutta se ei tarkoita minulle sitä, että pysähdyn ja jään tähän. Aion kasvaa yli tästä, mutta se vie aikaa. 

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 17:29"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 19:51"]Mulla auttoi kun laitoin välit jäihin useaksi vuodeksi. Nykyään välit on, mutta suhde menee mun ehdoilla. Jos saan taas peetä niskaan niin ärähdän ja kovaa. Mua ei kohdella enää huonosti!
[/quote] Ei ole helppoa ärähdellä ja pistää poikki välejä omiin vanhempiinsa. He ovat kuitenkin ne lähimmät ihmiset.
[/quote]

Eikä kannata. Se ei vie asiaa eteenpäin