Miten minua yli kolmekymppistä voi ahdistaa niin kovasti kun oma äiti ei ymmärrä

Jos kerron että alan jo olla aika väsynyt yöhuutoon, toteaa äiti vaan että semmosta se on pikkulasten kans ja jatkaa omien asioidensa pauhaamista.

että hänen sanomisensa muistuttavat sinua lapsuudestasi niin paljon. Todennäköisesti hän ei ole koskaan sinua aidosti kuunnellut. Ja eikö se ole kamalaa tajuta, että oma äiti ei kuuntele eikä ole koskaan kuunnellut? Ei ihme, että ahdistaa niin, että haluaa ladata aivot pellolle.

ja hoitavan itse asiasi. Minullä itselläni on tosi lämmin äitisuhde, mutta minä olen pikkuhiljaa ruvennut säästämään äitiäni omilta murheiltani. Kun äiti vanhenee on normaalia, että ei enää hae hänestä tukea joka murheeseen, sitä varten minulla on ystävät, sisarukset ja oma kumppani.

Mutta tuskin ap pystyy äitiään mihinkään suuntaan muuttamaan - vanha koira ei opi uusia temppuja. Jos äiti kuuluu niihin ihmisiin jotka eivät halua keskustella vaikeista asioista vaan lakaisevat ne mieluiten maton alle niin se asianlaita on varmaankin vain pakko hyväksyä ja yrittää löytää joku muu kuuntelemaan.

Se on sitä sukupolvien jatkumoa, ei ne ole käsitelleet hankalia asioita omienkaan äitiensä kanssa, vaan mieluummin keskustelevat pesuaineista tai kukkienhoidosta.

Vaikeat asiat aiheuttavat ahdistusta ja syyllisyydentuntoa, eikä niitä siksi pidä äitien mielestä kaivella.

Onneksi on ystävät, sisarukset, mies joiden kanssa voi asioista puhua.

Sekin helpottaa masennusta kun jotenkin on tekemisissä. Äiti voi kieltää vaikeutesi kun ei halua itse kohdata niitä tunteita mitä lapsensa ahdistus hänessä aiheuttaa.

Mulla sama juttu. Jos sanon, että älä tuo mitään krääsää tulisiaisiksi, hän tuo varmasti. Ja myös isommissa asioissa sama juttu.

Kirjoitat itsekin, että sinulla on ollut lämmin äitisuhde, ja silloin aikuistuminen kuuluu viimeistään tuohon kolmeenkymppiin. Mutta kuten aapeellä, ei minullakaan ole ollut kovin keskustelevaa suhdetta äitini kanssa. Äitini ei vain osaa, olen sen huomannut nyt viimeaikoina, mutta kyllä se silti harmittaa. Ei tässä tilanteessa mitään aikuistumista tarvitse, kun sen on tehnyt jo teini-iän jälkeen. Onneksi olen saanut anopin, jonka kanssa pystyy paremmin puhumaan, mutta hänkin on tuollainen kuin kuvailit omaa äitiäsi, ihan kaikkia murheita ei viitsi kertoa, koska kantaa ne kovin raskaasti. Mutta siis pointtini on se, että teillä on ihan eri tilanne, koita ymmärtää ap:tä!

Vierailija:

ja hoitavan itse asiasi. Minullä itselläni on tosi lämmin äitisuhde, mutta minä olen pikkuhiljaa ruvennut säästämään äitiäni omilta murheiltani. Kun äiti vanhenee on normaalia, että ei enää hae hänestä tukea joka murheeseen, sitä varten minulla on ystävät, sisarukset ja oma kumppani.

Aina jos koitan puhua esim. raskauksista, hän kääntää puheen johonkin työkaveriin, kun sillä sitä ja sitä. Tekee saman melkein kaikissa asioissa, minun asioistani ei puhuta koskaan, aina juttu käännetään johonkin muuhun. Ottaa päähän ihan tosissaan, enkä enää oikein jaksa kertoakaan. Ikinä ei kysy, miten esim. lääkärissä meni vaikka olisin ollut suolen tähystyksessä ihmeellisen verenvuodon takia!

Itse kerroin vuosia sitten äidilleni masennuksestani. Pääsin vuosien terapian ja lääkityksen avulla ylös suosta, mutta äitini kommentit olivat juuri tuon suuntaisia. " Reipastus nyt sinäkin, älä ny tommosia jää miettiin!"

Itse varmaan aiheutin ikuisen arven omalle 15vuotiaalle joka on alakuloisen mielialan vuoksi käynyt koululääkärin juttusilla, ja jolle koululääkäri ehdotti lähetettä psykiatrian klinikalle. Yritin olla humoristinen ja tokaisin, että vai että pöpilään ne sut lähettää...

No, lapsi siihen vaan nauroi, mutta tuskinpa oikeasti nauratti.

ja anna äitisi olla kuinka on.

Omalleni en ole koskaan kertonut mitään juuri siitä syystä että hän keskustee kaikki asiat niiin perusteellisesti etteivät omat hermoni sitä kestä. Ja aina vika on minussa. Siksipä kukkienhoito on kaikkein henkilökohtaisin keskustelunaihe, johon minä äitini kanssa voin ryhtyä.

Ei häneltä mitään oikeaa turvaa tai tukea voisi saada. Esim. olin pitkään masentunut kun sain kaksoset ja asuimme paikassa jossa en viihtynyt. Ei äiti silti sitä ymmärtänyt että elämäntilanteeni oli vaikea ja kamala. ei hän ole koskaan sitä mitenkään kommentoinut tai tukenut mitenkään. Päinvastoin jaksoi sanoa miten hyvin mulla oli asiat kun on niiiiin hyvä talo!



Ei kai äidin sukupolvi osaa oikeasti keskustella vaikeista asioista. Kaikki lakaistaan maton alle vaan.

ja mun äiti taas on sellainen, että mitään huolta ei " uskalla" kertoa, kun Hän ottaa sen niin raskaasti ja eläytyy mun tilanteeseen ihan liikaa, niin paljon, että minä saan sitten lohduttaa häntä suurin piirtein... :( Lapsenakin aina kaikki oli ihan kamalaa, ei siis ihme että olen aina turvautunut isääni.

joo ei tässä aikuistumisesta ole kyse. Kyllähän sitä omaan äitiin haluaisi silti pitää yhteyttä vaikka olisi kuinka aikuinen (niin itsensä kuin lastensakin takia) ja kyllähän äitinikin soittelee minulle. Ihmetyttää vain kun hän ei ota kuuleviin korviinsakaan perheemme ongelmia, jotka tuntuvat tällä hetkellä lähes ylitse pääsemättömiltä (ei onneksi sentään vikaa parisuhteessa).



Äitini soitteli tänään ja kyseli kuulumisiani. Kun kerroin että edelleen kaikki mättää ja koko perheellä tuntuu olevan masennusta eikä tiedetä miten näistä asioistamme selviäisimme äitini sanoi " jaa, no kyllä varmaan kaikki selviää. Minäpä pääsen eläkkeelle 2 kk päästä. että tosi makeesti menee sinskin täällä. Olen ihan juhlatunnelmissa" (ja tähän ei siis sisältynyt mitään jatkoa " ja voin sitten tulla tarvittaessa teitä auttamaan tai piristämään" .



Kai se on luovuttava ajatuksesta, että äitiä kiinnostaisi minun elämäni. En vaan ymmärrä, kun itse en voisi kuvitellakaan tilannetta, jossa mikäli lapsillani olisi hankalaa, en yrttäisi heitä kuunnella ja auttaa.