Jos perheessä on vain yksi lapsi

Me nyt halutaan useampi lapsi. Koskaan en ole hankkinut toista lasta "seuraksi" edelliselle.

Toivottavasti minuakaan ei ole seuraksi hankittu.. :(

vaikka ainokaisemme on jo 6-vuotias. Toista olemme yrittäneet jo 3 vuotta muttei vaan ala kuulumaan. Minusta tuollaisten kyseleminen on ajattelematonta, koska aina ei ole kyse siitä etteikö haluttaisi toista lasta.

Olen itsekin joskus sortunut siihen... Kysyin mieheni veljen exältä, että koskas lapsemme saa serkkuja. Myöhemmin, kun pari oli jo eronnut, ex kertoi kuinka oli loukkaantunut kysymyksestäni. Olivat yrittäneet kauan aikaa muttei vaan ollut lasta alkanut kuulumaan. Meni ehkä vähän sivuraiteelle tämä mun juttu...

Aina ei tule ajateltua, että jotku on saattanu yrittää sitä toista lasta kauan eikä onnistu ja sit tullaan sanomaan että sun lapsi tarvii seuraa hopi hopi! Ihmiset ei aina ajattele..

ja saanut kuulla uteluita siitä, että:" Eikös sisarus olisikin kiva/etkö ole vähän yksinäinen?" No en ole ollenkaan kokenut tätä rasitteeksi!!! Mulla on aina ollut kavereita ja seuraa tarpeeksi ja osaan olla myös itseksenikin. (Kaipaan jopa sitä.)



Minua ei ole lellitty pilalle (Mistä tuokin on keksitty? Ennemmin tuntuu siltä, että vanhat vanhemmat lellii lapsensa pilalle...) En ole saanut kuuta taivaalta tai mitään tarjottimella enempää kuin sisarukselliset kaverinikaan.



Ainut, mikä on (HUOM.)kai ainokaisuuteni syytä (tai luonteeni?) on se, että olen kiltti, enkä osaa pitää puoliani tarpeeksi. Ne ahneemmat ja röyhkeämmät tyypit vie kaiken nenäni edestä.





Mitä muuten tulee sisarusten auvoisuuteen, niin olen saanut seurata vierestä, kun mieheni kolme sisarusta kärkkyy kilvan perintöjä ja kyttää aikuisenakin, ettei "toinen vaan saa enempää vanhemmilta" mitään, oli se sitten puheluita tai autoa lainaksi. Ja minulta uupuu kokemusta siitä, että joku sekaantuu elämääni "sisaruuden suomalla" oikeudella.



Koen onneksi sen, että kaverit voi valita, sukulaisia ei. :)

Minusta kasvatus tekee lapsesta sellaisen kuin hän on ja lisäksi lapsen oma luonne/tempperamenttikin vaikuttaa.



Itselläni sisaruksia (kaksois-sisko ja isoveli), joten en tiedä, millaista olisi olla ainoa. Itelläni 3 lasta (12v, 6v ja 3v). Esikoinen tyttö on milestäni kuitenkin suhteelisen "itsekäs" ja aina ollut huono antamaan omastaan vaikka on noita sisaruksia ja luulisi oppineen jakamista ym. Parhaani mukaan olen yrittänyt kasvattaa... Tytöllä on kevri joka on ainoa lapsi ja on mitä huomaavaisin ja ystävällisin, ei kerrassaan mitään merkkiä itsekkyydestä tms.



Parhaimpia ystäviäni oli ainoa lapsi ja isä oli kuolut, kun ystäväni oli 5 v. Ystäväni eli äitinsa kanssa eli uutta miestä äiti ei koskaan "hankkinut". Ystäväni ollessa hieman alle 30v hänen äitinsa sairastui vakavasti. Ystäväni joutui yksin tekemän hoitopäätökset (elvytykielto jne.) ihan yksin. Hän sanoi, että ensimmäistä kertaa hänelle tuli tunne, että voi kun olisi niitä sisaruksia, ettei olisi niin yksin. Hänellä oli jo silloin kuitenkin oma perhe eli mies ja 2 lasta. Monesti hän harmitteli sen jälkeen sitä yksinäisyyttään ja sitä, ettei hänellä ole ns. sukua, koska ei ole enä isovanhempia ja molemmat vanhemmat olivat ainoita. Yhdessä sitten toisen ystäväni kanssa sovittiin, että me ollaan sinun "suku". Eli mihin ikinä tunnet tarvitsevasi "sukua", niin meidät voit aina pyytää. Olemme tosin oleet ihan lapsuudesta todella läheisiä ja vieläkin hyvin läheisiä vaikka asummekin eri kaupungeissa.



Mutta asialla on monta eri puolta. Siihen kanssa uskon, että ystäviä löytyy hiekkalaatikolta eli ei pelkästään sen vuoksi sisaruksia kannata tehdä.

joka nyt 3.5 v. Jossainn vaiheessa podin todella kovaa vauva kiúumetta, tulin raskaaksi ja sain kekskenmenon. Silloin valkeni mkinulle että eihän niitä sisaruksia lapselle nyt ihan noin vaan tehdä. Ja mua loukkaa todella paljon kaikki ystävät (jotka eivät tiedä keskenmenosta), työkaverit, puolitutut jotka jostaina syystä katsoo asiakseen vihjailla joka käänteessä eikös tytölle pitäis jo hankkia sisarus. EI NIITÄ NYT NOIN VÀAN TEHDÄ tekee imeli huutaa... Minä ole jo hieman alkanut totuttelemaan ajatukseen että tyttöni jää ainokaiseksi koska edelleenkään ei kuulu sitä toista. Yritän ajatella niin että minulla on terve ja mahtava neiti, ja aion nauttia ja iloita hänestä täysillä enkä murehtia sitä että saadaanko perheenlisäystä vai ei. Kaikille ei edes suoda sitä onnea...

lehdessä oli juttu tutkimuksesta, jossa todettiin että toisin kuin yleisesti kuvitellaan ainoista lapsista tulee vähemmän itsekkäitä kuin niistä joilla on sisaruksia. Yritän kaivaa jostain linkin jos vielä löydän.

kuulee, että "pitäähän lapsella kaveri olla", sisarukset eivät kuitenkaan omassa ystävä ja tuttavapiirissä ole kavereita keskenään, osa ei edes missään tekemisissä. Puhumattakaan perintöriidoista... kauheita näytelmiä sisarusten välillä.



Ajatus pienistä sisaruksista onnellisesti leikkimässä keskenään on myös jäänyt käytännössä näkemättä, ikuinen riita ja taistelu leluista, vanhempien huomiosta jne. Isommat kiusaavat pienempiä, pitävät riesana, pienmmät häiriköivät isompia, kun turhautuvat . Välttelen monilapsisssa perheissä vierailua, koska ei ole "hengen rauhaa", lapset levottomia ja leikit jatkuvasti katkolla.



Kaksi lasta leikkivät paljon paremmin keskenään kuin lauma. Nämä ovat vain käytännön kokemuksia.

on varmaan turvallisuudentunne suurempi kun ei tarvitse kilpailla huomiosta eikä muustakaan. Toisaalta kyllä kahta lasta vielä pystyy melko tasa-arvoisesti kohtelemaan, mutta kun lapsia alkaa olla 4 tai 5, ihan varmasti osa jää ilman tarpeellista huomiota.