Tautipelkoa ja muita pakko-ajatuksia 6-vuotiaalla
Meillä on tosi reipas, iloinen, eläväinen eskaripoika. Hänellä on kavereita, hän ei liiemmin ujostele, on oppinut lukemaan ja kirjoittamaankin aika lyhyessä ajassa aika hyvin. Hänellä on 3 v vanhempi isoveli, joka on hänelle kaikki kaikessa.
Nyt hänellä on jonkin aikaa ollut mm. tautikammo. Hän kysyy monta kertaa päivässä, että tuleeko hänelle tauteja saadakseen vastauksen, että " ei tule, ole huoletta" . Hän pesee käsiä ahkerasti, ettei vaan tule pöpöjä. Kädet alkaa olemaan pesemisestä jo kuivat korput. Hän itsekin joskus pidättelee ja sanoo että " en nyt mene pesemään vaikka mieli tekee" .
Päiväkodissa meneee hyvin, mutta hänellä on pelkona, että hänelle tulee siellä oksennus. Hän sanoo aamuisin, että hänellä on " oksennusajattelu" . Tämä lähti siitä kun aikoja sitten joku kaveri oksensi hänen päälleen ja hän kauhistu tästä kovin. Itse tulkitsen oksennusajattelun jonkinlaiseksi jännitykseksi. Kun hän pääsee leikin touhuun mukaan, tämä ahdistava ajattelu katoaa. Nykyään hän on aina johonkin lähdettäessä alkanut juosta pissalla minuutin välein ja hän on itsekin tuskissaan, kun " aina on tunne, että pissattaa" .
Hän on kovin huolissaan myös siitä, että perheenjäsenille voi sattua jotain pahaa. Erityisesti hän on minussa, äidissään, kiinni. Meillä osoitetaan rakkautta ja syliin pääsee aina ja aikaa järjestetään aina lapsille ja yhteisille hetkille.
Kerran olemme olleen neuvolapsykologin juttusilla ja hän oli sitä mieltä, että pieni poika on ilmeisen älykäs ja kantaa kaikenlaisia murheita. Hän pääsee ajatustensa yli kuitenkin aika hyvin ja jatkaa leikkejään, mutta itse mietin, että missä menee raja normaalin huolestumisen ja ylihuolestumisen välillä. Poika itsekin sanoi yksi päivä kuin ohimennen, että " minulla nyt vaan on nämä tunteet, koska minä olen minä" .
Itse muuten olen ollut ihan samanlainen pienenä, jännitin ja jännitin edelleen niin että päiväkirjoissani luki harvase aamun kohdalla " maha kipeä" . Isäni on samanlainen, olemme sellaisia huolestuvia ja pyörittelemme asioita ehkä turhan raskaina mielissämme.
Mietin, että miten suhtaudun poikaan. Olen yrittänyt olla kovin kärsivällinen ja antaa asioiden mennä ohi, etten tekisi niistä numeroa, mutta olisiko syytä jatkaa ammattiapuun kääntyen. Kun itselläkin meinaa pinna kiristyä kun rupee ahdistamaan että poika jo näin pienenä käyttäytyy noin... miten sitten kun koulu alkaa...
Kommentit (4)
auttaa homeopatia. Mutta pitaa olla kokenut ja rekisteroity. Kannattaa kokeilla!
Homeopatian puoleen en kyllä kääntyisi, minusta poika kuulostaa varsin ihanalta tapaukselta enkä ymmärrä, miksi häntä pitäisi alkaa " hoitaa" mitenkään... Voisi antaa aika kauhean kuvan lapselle itselleenkin, kun häntä pitää alkaa " hoitaa" jollain. :-o
Ymmärrän tosin huolesi, ap. Missä tosiaan menee OCD:n (obsessive compulsive disorder) ja normaaliuden raja? Mutta kertomasi perusteella (toki ihan tavallisena ihmisenä, en minkäänlaisena asiantuntijana!) en kyllä vielä ajattelisi, että poikasi on mitenkään " epänormaali" ! Okei, hän on toki omanlaisensa ja tuo saamanne kommentti siitä, että on älykäs ja ajatukset sekä mielikuvitus laukkaavat keskimääräistä paremmin, kuulostaa varsin asialliselta ja todenmukaiselta. Mutta kaikkihan me olemme erilaisia - ja hyvä niin!! Minustakin tämä oli ihanasti huomioitu ja sanottu:
Ruusu-Liisa:
Minusta on hyvä asia, että poikasi osaa kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan, ja jonkin verran myös jo hallita niitä. Tuo " minulla nyt vain on nämä tunteet, koska minä olen minä" on minusta hyvin sanottu, ja sitä ajatusta pitäisi tukea. Siis niin, että pojallasi on oikeus tunteisiinsa, eikä se tee hänestä jotenkin huonompaa.
Pystyisipä useampi meistä vastaavanlaiseen ajatteluun... :-)
Helppoa pojallasi ei varmaankaan ole. Etenkään nykyään vallalla olevassa " vahvaa yksilöä" (=kyynärpää taktiikka ja oman navan tuijottelu) suosivassa ilmapiirissä. Poikanne on herkkä ja fiksu ja ajttelee muitakin asioita kuin itseään! :-)
Minusta oli mielenkiintoista se, että teillä molemmilla (ap ja Ruusu-Liisa) on se kokemus, että olette itse olleet samanlaisia pienenä. Toisella isäkin samanlainen. Tämä vahvistaa ajatustani siitä, että kyse on pitkälti myös persoonallisuudesta, joka on periytyvää. MUTTA: se, mihin itse kannattaa ehkä kiinnittää huomiota ennen terapian ja homeopatian käyttöönottoa, on oma " niuhouden" aste... Itselläni on meinaan samankaltaisia taipumuksia - huolehdin asioista varmasti liikaakin, joskin olen sitäkin mieltä, että vain ja ainoastaan nykyhetkessä eläminen on sekin vähän typerää... Mutta kuitenkin: oma esikoiseni oli pienenä (tosin jo paljon alle 5-6-vuotiaana) ihan äärimmäisen niuho kaikessa. Ihan jo taaperona tarhasta tuli palautetta, että jopa askartelu oli vaikeaa, kun koko ajan piti käydä pesemässä käsiä, ne kun " likaantuivat" tietenkin koko ajan... Minut itseni on kasvatettu äärimmäisen " niuhosti" siisteyden ym. suhteen ja tajusin olleeni itsekin liian(kin) tarkka esikoiseni kanssa... Hän oli vielä joissain asioissa melko rajoittunut isompanakin, mutta kun yksinkertaisesti päätin lopettaa ylenmääräisen varomisen ja " pakottaa" itseni sotkemisen sallimiseen - ainakin enemmän kuin ennen - poikakin relasi...! Nykyisin jo toivonkin, ettei olisi relannut ehkä ihan niin paljon! ;-D (Hän on jo pian 13v.)
Omien kokemusteni kertomisella halusin sanoa vain sitä, että ihan varmasti persoonallisuudessa on paljon perittyä, mutta paljon on myös opittua ja siihen osioon ainakin voimme vanhempina vaikuttaa! Jossain määrin tarkkuus ja säännönmukaisuus liitty myös ikään. Viiden kuuden ikävuoden huitteilla aletaan jo tosiaan ajatella " elämää" ja ympärilläolevaa eikä pelkästään sitä, mitä leikittäisiin seuraavaksi. ;-) Myös oma ja muiden (läheisten) haavoittuvuus ja kuolevaisuus tulee juuri tuossa iässä todeksi. Ei siis ihme, että pelkää sairastuvansa (jopa ehkä kuolevansa seurauksena...?!) tai että ikävöi äitiä, koska hänhän on haavoittuvainen ja kun äiti on poissa valvovien silmien ulottuvilta, mitä vain voi sattua!! Mitä tuohon oksennuspelkoon tulee, sitä en ihmettele - itsellenikin moinen olisi varmasti jäänyt, jos joku olisi oksentanut päälleni!!! Yäk! :-(
Pitkästi taas höpisin, mutta summa summarum: uskon, että poikasi käyttäytyminen liittyy paljolti ihan hänen persoonallisuuteensa, mutta paljolti myös ikään. Minusta ap:n pojalla on kuitenkin hirveän hyviä ajatuksia itsestä ja jo tuo, että tietoisesti päättää yrittää välttää käsien pesemistä, vaikka mieli tekee, on upeaa! Jos se kuitenkin äitiä edelleen huolestuttaa, voisittehan yhdessäkin yrittää jotain sellaista, että sopisitte joka toisen pesukerran jäävän väliin tms.? Samoin suosittelen " lääkkeenä" likaisten töiden lisäämistä! (Se toimi meillä jonkin verran.) Mikäli vain mahdollista, siis.... Isän/sedän/ukin (miksei äidinkin?!) kanssa pyörän korjaamista, nikkarointia ja muuta hanttihommaa. Eikä käsiä sitten välillä käydä pesemässä! Huonot " työvaatteet" vain niskaan, niin niilläkään ei ole väliä. ;-) Ja puutarhahommelitkin ovat sopivasti " likaisia" , niitä voi puutarhan puuttuessa harrastaa ihan huonekasveillakin ja nyt alkaa pian olla aika istuttaa parvekepuutarhan yrttejäkin... ;-)
Oikein hyvää jatkoa pienille herkille pojille ja heidän perheilleen! :-)
AP kiittää, sain teiltä tosi ihania vastauksia ja kommentteja! Herkkyys on osa persoonallisuutta ja asioihin voi todella itse opetella suhtautumaan " ei- niin-niuhosti" . Tätä mun pitää itsellenikin muistuttaa, koska elämää ei kannata tuhlata murehtimiseen ja panikoimiseen. Ja itselleni mun pitää ainakin muistuttaa, että huolestuminen on osa minun persoonaa. Että jos joskus ahistaa ja huolestuttaa, okei: se olen myös minä ja otetaanpa taas positiivisempi ja rennompi asenne tähän tilanteeseen. Kyllä mun mielestä mun 6-vuotias osasikin sanoa niin hyvin kun sanoi " minulla on tunteita, minä olen minä" . Monesti ilon aiheet tulevat pienistä asioista, vaikka kun laitetaan rairuohoa kasvamaan ja maalataan pääsiäismunia (oiva tilaisuus sotata mullalla ja maalilla :-)).
Oikein ihanaa kevättä meille kaikille herkistelijöille, pienille ja isoille!
Meillä on myös 6-vuotias poika (täytti vasta, eli ei ole vielä eskarissa). Hän on myös varsin reipas ja taitava, mutta luonteeltaan helposti huolestuva. Itse olen ollut lapsena samanlainen, ja olen tietyllä tavalla edelleen. En tiedä kuinka paljon tällainen periytyy ihan geneettisesti ja kuinka paljon siinä on opittua, mutta varmaan vähän molempia.
Meillä myös poika on ollut kovasti kiinni äidissä. Hän aloitti syksyllä kerhossa 2 kertaa viikossa viihtyi siellä aluksi hienosti. Sitten yhtäkkiä hän alkoi puhua, ettei enää haluaisikaan mennä sinne. Lopulta hän jo edellisenä iltana itki ja huusi, ettei halua kerhoon. Luonnollisestikin yritimme jutella asiasta ja saada selville, mikä siinä pelottaa, onko kenties tapahtunut jotain ikävää vai mikä on hätänä. Lopulta poika sai sanottua, että hän pelkää, että kerhossa tulee äitiä ikävä, ja sitten hän itkee ja kaikki nauravat hänelle. Kuulemma kerran oli kerhossa tullut sellainen " ikävä-olo" , mutta ei kuitenkaan itkua, eikä kukaan muu ollut huomannut mitään. Yritin selittää, että on ihan normaalia ikävöidä äitiä, eikä yhtään haittaa vaikka itkettäisikin jne. mutta pojalla oli vielä pitkään kammo, että " jos taas tulee ikävä-olo, ja sitten alkaa itkettää" . Joka ilta tästä aiheesta piti puhua, aina käydä läpi samat perustelut ja selitykset, mutta siltikin kerhoon meno oli vaikeaa. Kerhossa meni kuitenkin aina hyvin, ja jälkikäteen poika itsekin ihmetteli, että miksihän hän aamulla niin jännitti. (Tämän takia emme siis lopettaneet kerhossa käymistä, vaikka tuntuikin pahalta " pakottaa" poika sinne aamulla.)
Vähitellen tilanne helpotti, ja nykyisin käy kerhossa taas mielellään.
Tällä hetkellä sitten jokailtainen pelon aihe on se, että jos avaruusolioita onkin olemassa, ja jos sellainen tulee yöllä meille. Tästäkin on puhuttu ja puhuttu (järkisyillä perustellen ja vähän leikkiä laskienkin), mutta niillä ei tunnu olevan merkitystä. Nyt onneksi jo yleensä riittää, että äiti tai isä lupaa, että ihan varmasti avaruusoliot eivät yöllä hyökkää meille:)
Tuota tautipelkoa on meidänkin pojalla välillä ollut, esim. miettinyt huolissaan, että onko vaarallista, kun koskin tähän likaiseen leluun ja laitoin sitten sormen suuhun tms.
En siis osaa varsinaisesti neuvoja antaa, mutta luulisin, että tilanne helpottaa kasvun myötä. Minusta on hyvä asia, että poikasi osaa kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan, ja jonkin verran myös jo hallita niitä. Tuo " minulla nyt vain on nämä tunteet, koska minä olen minä" on minusta hyvin sanottu, ja sitä ajatusta pitäisi tukea. Siis niin, että pojallasi on oikeus tunteisiinsa, eikä se tee hänestä jotenkin huonompaa. Tietenkin on tärkeää myös oppia selviytymään omien tunteiden kanssa niin, etteivät ne ala rajoittaa elämää. Jaksamista teille!
t. Ruusu-Liisa