Äidit piilottelevat raivoa

ff

Mihin tämä liittyy?

Moni äiti joutuu selviämään pienen lapsen kanssa ilman muiden tukea, mikä vie voimia ja voi nostaa pintaan epätoivon ja raivon.

Vierailija:

Moni äiti joutuu selviämään pienen lapsen kanssa ilman muiden tukea, mikä vie voimia ja voi nostaa pintaan epätoivon ja raivon.

No mutta mihin se raivo sitten puretaan jos se kerran nousee pintaan? Sitä tässä yritin kysyä. Tuskin tällaista asiaa tuotaisiin esille jos sillä ei olisi jotain olennaista merkitystä.

Äidit pelkäävät puhua vihastaan ja raivostaan

IL 12.3.2008 16:54



Yksinäisyys ja yksin jääminen lapsen kanssa herättävät äideissä usein rankkoja tunteita.



Pelottaako huonoksi äidiksi leimautuminen?



Moni äiti joutuu selviämään pienen lapsen kanssa ilman muiden tukea, mikä vie voimia ja voi nostaa pintaan epätoivon ja raivon.



Tuoreen kirjan mukaan äidit kantavat suurta syyllisyyttä " kielletyistä" tunteistaan, ja siksi niistä puhuminen on yhä vaikeaa. Huonoksi äidiksi leimautuminen pelottaa naisia. Syyllisyyttä kasvattaa yhä voimissaan oleva ihannekuva iloisista superäideistä, jotka selviävät kaikesta ja jaksavat kaiken.



Äitiyden rankkuus saattaa yllättää naisen, jos lasten hoitamisesta ei ole aiempia kokemuksia. Osalla naisista on epärealistisia odotuksia äitiydestä ja siitä, miten ihanaksi lapsi muuttaa elämän.



- Lapsi on nykyään valokeilassa. Halutaan, että asiat ovat hyvin ja opiskellaan oppaista täydellistä äitiyttä. Todellista äitiyttä ei ole välttämättä nähty ennen lapsen saamista, kuvailee lastenpsykiatri Raisa Cacciatore. Hän on yksi Väestöliiton Äidin kielletyt tunteet -kirjan kirjoittajista.



Kaikilla on rankkoja tunteita



Tosielämässä kuitenkin kaikilla äideillä on välillä rankkoja ja ikäviä tunteita, joista pitäisi voida puhua. Juttelemalla väsynyt ja yksinäinen äiti saa suhteellisuudentajua, eivätkä ikävät tunteet tunnu enää kielletyiltä ja pahoilta.



- Vaikeita tunteita voi tulla kaikille, mutta niistä yleensä selviää. Jos ei selviä, kannattaa hakea apua, Cacciatore sanoo.



Äiti saattaa herkästi kuulla, että miksei hän nyt selviä, ovat ne äidit ennenkin selvinneet. Ja vielä kahdeksan lapsen kanssa. Nykyäiti saattaa kuitenkin olla todella yksin, esimerkiksi ilman läheisten tukea uudella paikkakunnalla. Myös parisuhteessa oleva nainen voi jäädä yksin, jos puoliso tekee jatkuvasti pitkää päivää.



Nuoret äidit yksinäisiä



Väestöliitto pyysi pienten lasten äideiltä kertomuksia tunteista, jotka he kokevat kielletyiksi. Kirja syntyi 63 kirjoituksen pohjalta. Äidit kirjoittavat raivon ja yksinäisyyden lisäksi uupumuksesta, häpeästä ja aggressiivisuudesta. Ikävien mutta luonnollisten tunteiden peittelemiseen kuluu paljon voimia.



Eniten yksinäisyydestä kirjoittivat naimisissa olevat, ydinperheiden äidit. Myös nuoret, vähän yli 20-vuotiaat äidit tuntevat olevan liian yksin.



Äidit jakavat tunteensa hyviin ja huonoihin sen perusteella, ovatko ne hyväksi lapselle. Jos raivo kohdistuu ulkopuoliseen uhkaan, äidit hyväksyvät tunteen. Kohdistuessaan pieneen lapseen sitä ei hyväksytä.



Äidit tuntevat syyllisyyttä kaikenlaisista asioista, kuten siitä, etteivät hymyile tarpeeksi lapselle tai jaksa jatkuvasti pelata pelejä ja muita kehittäviä leikkejä.



STT

täällä AV:lla oli synkkää tekstiä isovanhempien tuen puuttumisesta.



Tuntuu siltä, että niitä paljon puhuttuja tukiverkkoja ei ihmisillä ole nykyään.

tänne AV:lle? Pitää imettää 2 vuotta ja ei saa laittaa päiväkotiin jne.

mies saa aika paljon paskaa niskaansa multa :´(

Koskaan en ole pyytänyt että kukaan hoitaisi lastani, silti minulle on sanottu tökerösti päin naamaa, että turha odottaa lapsenhoitoapua. Siis anteeksi mitä?? Onko se jotenkin vanhemmilta ihmisiltä pois, jos saa lapset nuorina?



Neuvoja on myös vaikea kysyä, koska jos olet nuori -> olet tyhmä. Ja jos olet tyhmä -> sinun ei olisi pitänyt lapsia koskaan tehdäkään. Kaikkialla kytätään, jopa synnytyksen jälkeen sosiaali-ihminen(!) tuli jututtamaan minua ja miestäni (meillä ei ole mitään ongelmia, ei edes rahan suhteen). Vieressäni makasi äiti, jonka mies pahoinpiteli häntä. Tälle äidille sossu ei sanonut mitään eikä häntä vahdittu samalla tavalla kuin minua, vaikka esikoinen molemmilla kyseessä. Hän oli minua selkeästi vanhempi.

olen 29 ja olen ensimmäinen kaveriporukasta, joka sai lapsen. Välillä on yksinäistä kun lapsettomat kaverit ei jotenkin osaa enää olla mun seurassa tai juurikaan auttaa.



11, mistä tiedät että sen vierustoverin mies pahoinpiteli sitä?

Hieman osoittelisin sormella myös näitä " tukeansa" antavia anoppeja, jotka kertovat legendaa omasta elämästään: pärjättiin ja taisteltiin läpi harmaan kiven lapsilauman kanssa, valittaa ei saanut. Näin kierre jatkuu sukupolvesta toiseen, naiset ja äidit eivät auta toisiaan edelleenkään.

Äitien väsymisestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ylipäänsä vanhemmuuden rasittavuudesta ei voi olla kuulematta nykyisin. En tajua miten joku muka olisi niin sinisilmäinen, että luulisi että lasten kanssa on jotain söpöä auvoa, kun joka tuutista tulee just tätä mitä tämäkin juttu kertoo. Itse olin aivan hämmästynyt, kun vauva ja perhe-elämä herätti myös positiivisia tunteita, kun luulin, että pelkkää valvomista ja kärsimistä on edessä ja miehen kanssa menee kaikki pieleen jne.



Mutta täysin totta on se, että monet nykyajan äidit ovat yksinäisiä ja ilman tukiverkkoja ja vanhemmuus on aivan saamarin rankkaa, mutta sitä vaan ihmettelen, että miten aina sanotaan, että se jotenkin yllättää joka ikisen vanhemman. Kyllä kai se järkeville ihmisille on mennyt jakeluun jo etukäteen, kun kaikkialta sitä toitotetaan.

mutta kuvittelin saavani paljon enemmän apua. Olen aika huono pyytämään apua, mutta olen jo " törkeän" suoraan mielestäni apua pyytänyt monelta tutultani/sukulaiselta, mutta ei oikein apuja löydy. Hyvä kun kukaan enää soittaa...:( Mä en oo niiden silmissä enää sama menevä tyyppi kuin ennen.

Itselleni oli rankkaa sopeutua kuopuksen kanssa elämään, ja siihen liittyi aika rankkojakin tunteita, ja ahdistuin niistä. Kun vihdoin uskaltauduin niistä puhumaan, sain kuulla, että ystävillänikin oli ollut samanlaisia, ja se helpotti.



Yksi tabu on, mistä ei puhuta, että äiti pelkää satuttavansa vauvaa. Pelko on ilmeisesti yleinen, ja syntyy kun tilanne muuten ahdistaa. Mutta sitä pahentaa se, että tuollaiset ajatukset kokee kertakaikkiaan niin vääriksi ja kielletyiksi. Ja pelottaviksi.

En yllättänyt niinkään vanhemmuuden rankkuudesta, vaan nimenomaan siitä miten yksin sitä saikaan olla. Luojalle kiitos jaksoin ensimmäiset kaksi vuotta yksin ja selvisin masennuksestakin (jota en oikeastaan ymmärtänyt olleenkaan, ennenkuin se oli ohi) ja nyt elämä hymyilee edes osittain...



Kuvittelin myös olevani lapselleni hyvä äiti, mutta väsymys ja lapsen huuto yhdessä on hyvin kuluttavaa, kun sitä ei pääse ikinä " pakoon" . Hyvä äiti -kuvitelma karisi, kun mielessä pyörivät lähinnä tyynyn painaminen lapsen naamalle ja hiljaisen yön saapuminen. Ajatukset tuntuivat jo silloin pahoilta ja tänä päivänä vielä kauheammilta, mutta väsyneenä sitä olisi valmis melkein mihin tahansa.

Ehkä se jotain helpottaa. Omaa syyllisyyttäni aggressiivisista tunteistani ei helpolla mikään poista, mutta auttaa elämään asian kanssa, kun tietää, että niitä on muillakin.

Ihan totta, että se omalla tavallaan helpottaa, kun tietää muidenkin tuntevan raivoa ja inhoa ja muita negatiivisia tunteita lapsiaan kohtaan. Lapsen kun sanotaan olevan parasta, mitä voi ihmiselle tapahtua, niin siitä todella tuntee huonoa omaa tuntoa, kun joskus inhoaa lastaan enemmän kuin mitään...

Mäkin odotin esikoisen kanssa ja odotin kuopuksen kanssa, että koska se perhehelvetti oikein alkaa, koska alkaa väsyttää jne. Nyt on kolmas tulossa, ja taas olen varautunut, että ehkä se nyt tulee, kun sitä koko ajan toitotetaan joka puolella.

Sitten noihin tukiverkkoihin. Niitähän ei synny tyhjästä, vaan se, että itselle saa tukiverkon, tarkoittaa sitä, että pitää olla osa jonkun toisen tukiverkkoa.

Vierailija:

Äitien väsymisestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ylipäänsä vanhemmuuden rasittavuudesta ei voi olla kuulematta nykyisin. En tajua miten joku muka olisi niin sinisilmäinen, että luulisi että lasten kanssa on jotain söpöä auvoa, kun joka tuutista tulee just tätä mitä tämäkin juttu kertoo. Itse olin aivan hämmästynyt, kun vauva ja perhe-elämä herätti myös positiivisia tunteita, kun luulin, että pelkkää valvomista ja kärsimistä on edessä ja miehen kanssa menee kaikki pieleen jne.

Mutta täysin totta on se, että monet nykyajan äidit ovat yksinäisiä ja ilman tukiverkkoja ja vanhemmuus on aivan saamarin rankkaa, mutta sitä vaan ihmettelen, että miten aina sanotaan, että se jotenkin yllättää joka ikisen vanhemman. Kyllä kai se järkeville ihmisille on mennyt jakeluun jo etukäteen, kun kaikkialta sitä toitotetaan.

Mielestäni juuri se tukahdutettu raivo ja epätoivo on pahinta. Se on jotain, mitä en ole ennen elämässäni tässä määrin kokenut.

Ensimäisen lapsen synnyttyä olin todella ahdistunut kaikesta siitä suorittamisesta, jota huomasin koneen lailla tekeväni. Asiat piti tehdä tietyllä tapaa. Ei ollut muuta tapaa. Oma vapaus oli iäksi kadonnut, siltä minusta tuntui. Olin katkera siitä, että miehen elämä jatkui edelleen miehen elämänä ovesta ulos käveltyään, minun elämäni oli lapsen syntymästä saakka 24/7 äidin elämää.

Huono-omatunto kaikesta siitä, mitä en pystynytkään todellisuudessa tekemään äitinä iski lujaa ja löi hetkeksi maihin. Toisen lapsen syntymä oli parantava kokemus. Osasin suhtautua asioihin luonnollisesti. Olin jo kasvanut äidin rooliin, se oli verissäni, ei päälleliimattu, kuten esikoisen synnyttyä.

Silti ajoittain koen raivoa lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta, kun itse tekee kaikkensa ja toiset ei ymmärrä. Ei näe, kuinka loppu voi toinen ihminen olla. Ja itse imen sitä raivoa sisääni, imen sitä lasteni tähden. Etten räjähtäisi ja aiheuttaisi heille mielipahaa. Välillä tuntuu, että räjähdän ja joskus räjähdänkin. Sekin voi olla ihan terveellistä välillä. Räjähtää lapsille, näyttää, että äidilläkin on rajansa. Ei kai voi olla tervettä kasvaa kuvitelmaan, että jotain ihmistä voi härnätä loputtomiin hänen reagoimatta voimakkaasti?

Epätoivo on taas miestäni kohtaan tuntemani tunne. Mies on hyvä isä ja hoiaa hommansa. Silti välillä tuntuu, ettei sillä ole mitään käsitystä elämästäni. Kuinka jumissa olen. Ja haluankin olla, mutta joskus olisi mukavaa saada siitä edes tunnustusta. Se on pahin tunne, kun antaa itse 100% koko päivän, eikä kukaan edes huomaa. Se on epätoivoa.

Vierailija:

Vierailija:

Moni äiti joutuu selviämään pienen lapsen kanssa ilman muiden tukea, mikä vie voimia ja voi nostaa pintaan epätoivon ja raivon.

No mutta mihin se raivo sitten puretaan jos se kerran nousee pintaan? Sitä tässä yritin kysyä. Tuskin tällaista asiaa tuotaisiin esille jos sillä ei olisi jotain olennaista merkitystä.

ovesta tulisi joku joka ampuisi minut ja koko sakin että sais olla hiljaisuudessa.

Väsyneenä vaipuu helposti epätoivoon .

Enpä ole koskaan tästä fiiliksestä kertonut kenellekkään .