Lasten kanssa työskentelevät! (sairaalassa, päiväkodissa jne...)

19 vuotta alalla

Mutta silti jokaisen lapsen kohdalla harmittaa todella paljon, ettei tämä yhteiskunta pysty kantamaan vastuuta kaikista heikoimmista eli lapsista.



Mutta samaten sairaanhoitajan ammatissa tunnen suurta surua niiden vanhempien puolesta, jotka joutuvat menettämään lapsensa jonkun vakavan sairauden takia. Sillä surulla ei ole mitään rajaa.



Välillä, kun tulen töistä kotiin itken sitä pahaa mieltä pois, jotta voin seuraavana päivänä kohdata vanhemmat taas vahvana ja olla apuna heidän surussaan.

Myös päiväkodissa. Siihen tottuu.

-ap

lh

Onneksi on vielä aikaa miettiä uravalintoja

-ap

Kyllä joskus pelottaa, suututtaa, ärsyttää...mikä se tilanne sitten kulloinkin on.



On kurja seurata sivusta avioeroprosessissa olevia vanhempia, jotka unohtavat omien lastensa edun. Sapettaa nuoret kouluttamattomat vanhemmat, jotka elävät täysin työssäkäyvien vanhempiensa siivellä, vanhemmat hoitavat siinä sivussa myös nuoren parin lapset. Raivostuttaa yh-äiti, joka huutaa koko ajan kunnalta lisää tukea, mutta kelpuuttaa vain tietynlaisen tuen. Ei kuuntele asiantuntijoita yhtään, ei halua tehdä yhteistyötä, mutta yksisuuntainen vaatiminen on hallinnassa.

Sosiaaliviranomaisille tehdään toki ilmoitus, mutta se kun auttaa, mitä auttaa. Suomessa biologisten vanhempien oikeudet ovat todella vahvat. Ihan omista siviiliympyröistäni joudun seuraamaan perhettä, josta osa lapsista sentään on huostaanotettu, mutta paria pidetään äidin kuntoutumisen tukena kotona, vaikka lapset jäävät välillä ruokkimatta, täysin kasvattamatta, välillä äidin kulloistenkin miesystävien pyöriteltäviksi, huoltavat äitiään ja joutuvat koko ajan kohtaamaan lapsille sopimattomia asioita. Lastensuojeluilmoituksia teen toki aina välillä, mutta eipä niillä paljon merkitystä tunnu olevan.



Itse työskentelin sairaanhoitajana aikoinaan lasten teholla ja siellä tietysti rankinta olivat lasten kuolemat ja heidän vanhempiensa ja muiden omaisten kohtaaminen. Siihenkin tottui, mutta en ole varma, kuinka paljon rankempaa työ olisi ollut, jos jo silloin olisi ollut omia lapsia. Työn henkinen rankkuus ja kyynistävyys oli yksi syy, miksi päädyin palaamaan opiskelemaan ja muunlaisiin hommiin sen jälkeen.

Sillä osa ei piittaa pätkääkään lapsen taustasta. Kivoja ovat ne, jotka ovat söpöjä ja nätisti puettuja, osaavat käyttäytyä jne.

Olen tosin opettaja ja isompien lasten kanssa tekemississä. Itse otan asian niin, että minä voin sitten antaa tuolle lapselle toivoa ja itsetuntoa jne mitä ei ehkä kotona vanhemmilla ole voimia antaa.