Onko muita, joille laulettiin pienenä Musta Saara laulua?

Ja jotenkin tykkäsinkin siitä. En varmaan ymmärtänyt sen sisältöä ollenkaan.

muuten en aina tykännyt kun äiti lauloi, mut tuon melodia (sanoista en varm. paljon tajunnut) oli kaunis melankolisuudessaan! me ollaan niin erilaisia ;)

minusta se oli lohdullinen laulu, ajalta jolloin neekeri oli neutraali sana.

Mikähän siinäkin viehätti, sanat vissiin, muistan eka säkeistön vieläkin...

Kuten myös kaikista " jos sijaltain en nousisi" -tyyppisistä veisuista.

Ei taivahassa kuolon vaaraa

ei kyyneleitä, yötäkään

näin lauloin kerran

musta Saara pien neekerlapsi hyvillään.



ei nyt muista menikö ihan noin.

Pentuna vähän tuhma Saara laulu oli...

Uskadaaraa kuka p... Saaraa kyl.. jne

Minun äiti lauloi tuota laulua. Siionin kannel kirjasta. En tiedä mistä meille tullut. Paljon laulettiin äidin kanssa kirjasta lauluja. Mennyt on 30 vuotta ja nyt vasta tuli uudestaan vastaan.

Olihan se kamala. Pieni mustaihoinen tyttö kuoli ja sitten muuttui valkoiseksi.

Mummo lauloi ja Siionin laulut olivat hänelläkin listalla aina koska oli lestadiolainen. Lauluhan nyt vaan kertoo siitä ajasta, ei sellaisia nykyään enää tehtäisi.

Luettiin myös lstenlorua n ee k e ri ja Heikki. 

10 säkeistöä. Ja lopussa Saara taivaassa valkoinen. Surkeaa ajankuvaa suomimenneisyydestä.

Vanha ketju, ja varmaan poistuu nyt nopeasti. :D

Vierailija kirjoitti:

minusta se oli lohdullinen laulu, ajalta jolloin nkeri oli neutraali sana.

Kalpea, sokeritautinen toukka on ihan hyvä nimitys jämägeenisestä ruhostasi.