Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? (parisuhdeasiaa)

Tai oikeastaan tiedän jo, mitä pitäisi tehdä, nimittäin erota. En vaan pysty!



Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja meillä on kaksi lasta (5 v ja 2 v). Ekat puoli vuotta meillä meni miehen kanssa hyvin, mutta siitä lähtien on mennyt enemmän tai vähemmän huonosti. Tietenkin vuosiin mahtuu myös paljon hyviä hetkiä, mutta koskaan ei olla varmaan oltu kahta päivää pidempään riitelemättä ja riidat on aina tosi isoja. En itsekään ymmärrä, miten vieläkin ollaan yhdessä ja naimisissa, mutta kai me vaan rakastetaan toisiamme kuitenkin niin paljon, ettei haluta erotakaan, vaikka oikeasti varmaan pitäisi.



Riidat menevät aina samalla kaavalla. Mies ei tee, mitä pitäisi tai jos tekee, tekee päin mäntyä, mistä mä sitten suutun ja alan huutaa, jolloin mies vetää herneen nenään ja huudetaan molemmat. Tiedostan itsekin toimivani väärin ja olen kovasti yrittänyt muuttua, etten suuttuisi niin helposti ja mielestäni olen siinä myös onnistunut. Mies ei vaan kestä yhtään, että häntä arvostellaan, eikä häntä saisi myöskään käskeä ollenkaan, vaikka ensin olisin pyytänyt 100 kertaa kauniisti. Eli miehen mielestä mun pitäis tehdä kaikki ne asiat, jotka mua häiritsee tai sitten odottaa vaikka vuosi, että mies ne tekee. Toinen vaki riidanaihe on se, jos sanallakaan arvostelen jotain miehen tekemää asiaa.



Mies myös lähes aina kuulee ihan omia vivahteita mun pyynnöissäni. Yksi ilta olin lähdössä lenkille ja olin jo eteisessä lenkkarit jalassa, kun huomasin, että makkarissa oli edelleen valot päällä, vaikkei kukaan siellä ollutkaan. Sanoin: " Voisko joku käydä ystävällisesti sammuttamassa makkarista valot, ettei ne ole turhaan päällä?" ja tarkoitin sanani sekä miehelle että vanhemmalle lapselle. Mies veti herneen nenään, koska olin ollut kuulemma niin vittumaisen kuuloinen tms. Ja en todellakaan ollut, mutta milläs todistat sen miehelle! Tollaista tapahtuu valitettavan usein eli kun sanon/pyydän jotain ihan ystävällisesti tai ainakin edes asiallisesti, miehen mielestä olen tosi negatiivinen ja mies suuttuu siitä. Periaatteessa en siis voi sanoa mitään, koska mies voi aina tulkita sen, miten itse haluaa. Musta toi on todella surullista! Yksi viikonloppuaamu oli sujunut kivan leppoisissa merkeissä, mutta sitten sanoin yhden hieman arvostelevan ja ihmettelevän kommentin (en muista enää, mikä se oli) miehelle, joka raivostui ja huusi, että olin ollut koko aamupäivän niin negatiivinen! Olin ollut hereillä n. tunnin ja hyvällä tuulella, enkä ollut puhunut miehelle mitään vähääkään negatiivista. Mieskin sen myöhemmin melkein myönsi, mutta ehti sitä ennen pahoittaa mun mieleni, eikä tietenkään pyytänyt anteeksi sitä, että oli syyttänyt mua asiasta, mikä ei ollut totta.



Mä olen itse avioerolapsi ja olen ensimmäiset 18 vuotta kuunnellut vanhempieni riitelyä, joka ei ollut kaunista kuultavaa. Molemmat vanhempani ovat myös pahoinpidelleet mua niin henkisesti kuin fyysisesti. Mies taas on perheestä, jossa ei koskaan riidelty, koska isä oli aina oikeassa, eikä siihen ollut muilla nokan koputtamista. Heillä ei myöskään koskaan puhuttu mistään asioista ja mieheni onkin todella huono puhumaan (siis tunteistaan, mielipiteistään yms.). Mä itse olen taas omaksunut vanhemmiltani noi ikävät puheet eli kun olen tarpeeksi vihainen, alan huutamaan ja haukkumaan miestä. Teen sitä myös lasten kuullen, mitä itsekin inhoan. Haluaisin eroon tosta tavasta, mutta en tiedä, miten! Miten joku terapeutti voi saada sen multa pois??????? Myös lapsille huudan, mutta sitä olen onnistunut vähän vähentämään. Fyysistä kuritusta en halua missään nimessä heihin käyttää, mutta vanhemmalle lapselle olen antanut pari kertaa tukkapöllyä ja saanut siitä aivan hirveät syyllisyydentunteet. Olen itkenyt heti sen jälkeen ja pyydellyt vuolaasti lapselta anteeksi ja vielä illalla olen ollut ihan hajalla siitä, mitä olen tehnyt. Nyt näin ei ole onneksi käynyt pitkään aikaan, mutta pelkään, että taas joskus käy, kun lapsi tarpeeksi ärsyttää mua. Tiedän, että hyvin usein vanhemmat, joita on fyysisesti kuritettu, tekevät sitä myös omille lapsilleen ja kierre on valmis. Itse haluan katkaista sen kierteen, mutta en tiedä, miten!



Meidän perheessä voidaan siis erittäin huonosti. Mä haluaisin itse selvittää juurta jaksaen miehen kanssa jokaisen riidan, mutta mies ei halua selvittää mitään, vaan menee aina nukkumaan (yleensä riidat ovat illalla). Seuraavana päivänä hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta mä en pysty esittämään, ettei mitään olisi tapahtunut, vaan riita vaivaa mua aina monta päivää.



Mä haluaisin mennä sekä yksin että miehen kanssa johonkin terapiaan, mutta tiedän vaan sellaisia, joihin pääsee päivällä, eikä me saada ketään lapsia vahtimaan silloin. Onko kenelläkään tietoa, mikä taho järjestäisi parisuhde- yms. terapiaa myös ilta-aikaan?



Me ollaan oltu miehen kanssa eroamassa ainakin 10 kertaa aiemminkin, mutta nyt musta tuntuu taas tosi vahvasti siltä, että vähintään lasten takia meidän on erottava. En vaan uskalla ottaa sitä ensimmäistä askelta. En pystyisi kertomaan esim. omalle äidilleni ja ystävilleni, että me eroamme. Vaikka moni on nähnyt ja kuullut riitojamme, en usko, että kukaan voisi uskoa, että me eroaisimme. Ja miten selviäisin taloudellisesti yksin? Olisi pakko mennä samantien töihin, mutta silti olisi varmaan todella tiukkaa. Enkä selviäisi edes henkisesti yksin lasten kanssa, vaikka mies auttaisi parhaansa mukaan. Enkä oikeasti edes haluaisi erota, koska rakastan miestäni, enkä osaa elää ilman häntä. Oikeasti haluaisin vaan saada liittomme toimimaan, mutta se ei onnistu, koska miehen mielestä ainoa ongelma olen minä.



Kohtalotovereita? Neuvoja? Henkistä tukea?