Miten olette kertoneet lapsellenne, jos isää ei ole

Vaikeistakin aiheista joutuu lapsen kanssa påuhumaan.



Meillä lapsenteon aakkoset käytiin melko perinpohjaisesti läpi jo 4-vuotiaana ja samoin isin kuolema oli tiukka paikka. (lapsi näki isänsä arkussa, tietää krematoriot jne)

eli pyrkivät antamaan lapselle sen kokemuksen, että hän on " aina tiennyt" .



Kertomisen tapoja kannattaa kehittää ikävaiheiden mukaan, mutta ihan alkuun voi kokeilla esimerkiksi tällaisella tarinalla (vapaasti mukailtu sateenkaariperheille suunnatuista oppaista):



* * *



Tiedätkö mistä lapset tulevat? Ne tulevat äitien masuista. Mutta jotta äitin masussa alkaisi kasvaa lapsi, tarvitaan vauvansiemeniä.



Kun sinua ei vielä ollut maailmassa, äitillä oli sinua kova ikävä. Sitten tuli kiltti setä ja lahjoitti äitille vauvansiemeniä, ja niin sinä aloit kasvaa äitin masussa. Ja sitten sinä synnyit, ja niin meistä tuli perhe.



Ai missä se kiltti setä on? Hän asuu kaukana toisessa maassa (Tanska?), sinne pitää matkustaa laivalla tai lentokoneella.



* * *



Meidän juniori 2,5 v ei kyllä vielä ihan ymmärrä tätä vauvansiemenasiaa. Sen hän kyllä tajuaa, että on kasvanut äitin mahassa, mutta ei mamman mahassa, mutta isin rooli tässä tapahtumassa ei ole vielä ihan selkeä.. (Lapsella on siis elämässään läsnä myös isä.)

Minulla on 2,5-vuotias poika, jonka kanssa olen ollut alusta asti yksin. Tulin raskaaksi todella yllättäen, enkä edes tiedä lapsen isän nimeä. Poikani alkoi kysellä isäänsä joskus parivuotiaana (tai lähinnä siis sitä, " missä isä on?" ) ja vaikka olin etukäteen pakostakin miettinyt, miten asiasta puhuisin, oli/on se jotenkin vaikeaa. Lapsi tietysti ihmettelee, missä oma isä on, kun hoitokaverit puhuvat isistään ja isät tulevat hakemaan, ym. Olen itse sitten vaan kertonut pojalle, että " on olemassa erilaisia perheitä ja meillä on tällainen pieni ihana perhe, johon kuuluvat sinä ja äiti. Meidän perheessä ei asu isää, mutta silti sinullakin on tietysti isä. Hän vaan asuu muualla. " Toistaiseksi lapsi on tyytynyt tähän, mutta en tiedä, miten tilanne kehittyy. Olisikin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia aiheesta (tai muuten keskustella yksinhuoltajuudesta). Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen meriko@jippii.fi

Tähänki on tietty jokaisella omat mielipiteensä. Sinulla asian tietysti tekee vielä vaikeemmaksi se ettei lapsella ole isää. Tai siis lapsen kannalta vaikeammaksi ymmärtää koska tietysti jokapaikassa lapsi kuulee että kaikilla on isä.



Mutta siis yleisin neuvohan on että kertoo sen minkä lapsi kehitykseltään on kypsä ymmärtämään ja yleensä sen tietää sitä mitä lapsi on itse miettinyt ja mitä kysyy. Suosittelen kyllä ottamaan yhteyttä muihin hoidoilla yksin lapsen saaneisiin tai naispareihin. He osaavat varmasti paremmin kertoa miten he ovat tilanteen hoitaneet. Koska hoidoilla lapsen saaminen ei ole verrattavissa siihen että lapsella on biologinen isä, vaikkei olisi edes lapsen elämässä. Netistä tai sieltä mistä hoidot sait, löytyisi varmaan tietoa jostain vertaistukiryhmästä?? Itse ainakin koen että olen omissa mietinnöissäni saanut paljon tukea ja hyviä neuvoja täsmälleen samassa tilanteessa olevilta. Ydinperheillä on omat murheensa, eronneilla yksinhuoltajilla omansa ja raskaus ajasta asti yksinolleilla omansa.



Meillä tilanne on se ettei isyyttä ole selvitetty mutta asia on vihdoin vetämässä, lapsen oikeus voitti pohdinnoissani. Isä on nähnyt kerran lapsensa ja minä hänet kerran sen jälkeen ku tulin raskaaksi. Lapsella on kuitenkin kuva tuosta tapaamisesta ja jos joskus on kuvan nähnyt niin osaa kyllä osoittaa että isi. Tämä riittää mielestäni 2 vuotiaalle ja kysymyksiin vastataan sitten aikanaan kun nitä alkaa tulla. Toivottavasti lapsi ymmärtää että hän on monelle ihmiselle todella rakas ja että on erilaisia perheitä kuin meillä, ja myös monta samanlaista. Tämänkin takia vertaistuki on mielestäni hyvä juttu.

Asiasta kannattaa olla myös avoin kaikille joiden on syytä tietää teidän tilanteesta. Esim meillä lapsi oli tarhassa reilu puoli vuotta ennen kuin vasta tuli isänpäivän kynnyksellä puheeksi ettei lapsen isä ole kuvioissa mukana. Joten osaavat hekin ottaa huomioon lapsen ja tekivät sitten papalle kortin ja varmistivat vielä miksi lapsi pappaansa kutsuu ettei kortissa sitten lue vaikka vaari.

Minä myös yksin pitkillä hoidoilla saanut nyt 2kk suloisen poikani.

Yksi pojan kolmesta nimestä on tanskalainen, kiitollisuuden osoituksena sille tuntemattomalle miehelle, jota ilman poikaa ei olisi, eikä näin mahtavan suloisilla geeneillä. Eli tieto on mukana alusta asti ja kaikilla ystävillä ja sukulaisilla myös. Kertoa olen ajatellut samoin kuin täällä joku aiemminkin oli kirjoittanut, eli että ihana tuntematon tanskalainen mies antoi äidille vauvansiemeniä kun äidillä ei ollut omaa miestä.



Kuulisin kyllä mielelläni lisää miten isättömyydestä olette lapsillenne kertoneet ja miten lapsenne ovat isättömydestään selvinneet? Mitkä esim. kipuhkohtia joihin olisi syytä varautua, isänpäivät ym?

Isä on kyllä olemassa mutta ei tapaa lapsia lainkaan. En ole myöskään tunnustuttanut lapsia hänellä. Toistaiseksi kaikki on mennyt mielestäni aika hyvin. Pian 4 vuotias poikani on kysynyt isästä " Tiedätkö että minullakin on isä?" " Missä minun isä on?" Hän saattaa myös puhua isästä jotain, joskus kommentoin siihen jotain tai sitten en. Olen kertonut hänelle, että isä rakastaa heitä (niin kuin tekeekin) mutta isä ei asu meillä vaan omassa kodissaan. Meillä on myös muutamia esineitä, jotka isä on antanut lapsiaan varten ja olen näyttänyt näitä esineitä lapsille ja kertonut niiden olevan isältä. Päivähoidossa tietävät, että lapset eivät tapaa isäänsä ja isänpäiväkortit tehdään ukille. Muut hoitolapset ovat joskus kysyneet, miksi isä ei hae meidän lapsia ja hoitotäti on sanonut, että isä ei asu meillä. Isän " puuttumisesta" ei ole tehty sen isompaa numeroa. Hoitotäti muuten kerran sanoi, että hänellä on ollut niin monenlaisista perheistä lapsia, että meidän perhe ei ole mitenkään erikoinen. Sekin oli kyllä ihan kiva kuulla.

Mutta tuo mitä aiemmin oli noista vauvansiemenistä sopii minun mielestä hyvin pienelle lapselle ja siitä on hyvä aloittaa. Pääasia on, että mistään asiasta ei valehtele ja minun mielestä myös puhua positiiviseen sävyyn, että oli lapsi saanut alkunsa miten tahansa, hänelle kehittyisi positiivinen kuva isästään. Mutta ei siinäkään tietenkään saa valehdella, jos isä on täysi narkkari mutta voi senkin sanoa niin monella tavalla.

Olen yrittänyt kertoa lapselle taustasta valokuvien muodossa. Valokuva-albumissa on kuva lapsettomuusklinikasta. Kerron, että kävin lääkärissä, joku tuntematon kiltti setä oli antanut lääkärille vauvansiemeniä ja lääkäri laittoi ne mahaani. Sitten vauvansiemenistä kasvoi ihana vauva - sinä.



Albumissa on myös kuvia odotusajan ultrista, vastasyntyneestä otettuja kuvia synnytyslaitokselta ja kotona otettuja vauvakuvia, ne muodostavat ikäänkuin tarinan. Parivuotias lapsi pyytää usein, että katsottaisiin taas valokuvia. Albumissa on muitakin valkuvia, eli nämä lapsen taustaan liittyvät kuvat ovat siellä luonnollisesti kaikenlaisten valokuvamuistojen joukossa, mutta voi ne varmaan tehdä omaksi albumiksikin.



Ostin netistä myös Pikku Karhu -kustantamon Perhekirjan, se on lapsille tehty erittäin hyvä kuvakirja, jossa esitellään monenlaisia erilaisia perheitä. Välillä käydään lapsen kanssa läpi sukulaislistaa, että kuka on äiti, mummu, täti jne. Siinä sivussa mainitsen ikäänkuin ohimennen, että joissain perheissä on isä, mutta sellaista ei ole sinulla, mutta sen sijaan sinulla on setä/ukki tms, ja kaikilla lapsilla taas ei ole sellaisia. Että on siis olemassa monenlaisia perheitä.



Olen myös tehnyt lapselle raskaudenaikaisen päiväkirjan, jossa on liitteenä luovuttajan tiedot ja klinikan tiedot yms kaikkea mahdollista materiaalia. Sidotutin sen samanlaisessa pikkukirjapainossa kovakantiseksi kirjaksi, kuin miten gradut sidotaan kirjoiksi. Sitä lapsi tosin ymmärtää lukea vasta vanhempana.

Oli ihana lukea viestinne. Huomattavasti luottavaisempi olo tulevaisuuden suhteen.