Nyt tarvitaan apua - 2,8 v ei tottele mitään...
Nyt kaikki hyvät neuvot ja vinkit olisivat tarpeen. Meillä on poika 2,8 vuotta ja ilmeisesti täydessä uhmassa. Häntä ei saa tekemään mitään: ei pisulle, ei vaipan vaihtoon, ei pesulle, ei nukkumaan, välillä ei syömäänkään... Siis aina kun jotakin pyytää, hän vain vitkuttaa ja sanoo ettei tule. Pyydämme aina useamman kerran kauniisti, olemme yrittäneet laskea kolmeen, yritämme komentaa, yritämme olla luovia saada hänet juoksemaan/konttaamaan/ym. kilpaa, uhkaamme lelujen laittamisella jäähyllä ja laitamme ne jäähylle... Mutta MIKÄÄN EI TOIMI. Lopulta tilanne usein menee siihen, että hänet kannetaan kulloinkin tilanteena olevaan toimenpiteeseen huutaen.
Nyt viime päivinä minulla on alkanut pinna pettää pahasti ja olen oikeasti raivostunut ja huutanut pojalle. Tätä on vaan jatkunut nyt liian kauan. Olen ihan neuvoton (joku varmaan väittää uusavuttomaksi) mutta kun olemme oikeasti yrittäneet kaiken minkä vain pystymme keksimään.
Voisiko joku auttaa?
t. Mitsuliini ja poika
Kommentit (8)
Meillä kuusivuotias tyttö, joka oli vahva tahtoinen pienenä. Poika on nyt kaksi vuotta ja samoja elkeitä alkaa näkymään hänessäkin. Suosittelisin että päätät/päätätte että esim kaksi kertaa sanotaa nätisti, siis ikäänkuin pyytäen, esim kerran tai kaksi sanotaan kovemmalla ja käskevämmällä äänellä ja jos edelleen mitään ei tapahdu, niin sitten haet jat tuot esim syömäään pukemaan tms. Tiedän kyllä että aina ei jaksaisi kävellä /juosta lapsen perässä, olis kiva jos se tulisi itse, mutta meillä ainakin tytöstä muistan että oli vaihe jolloin MIKÄÄN ei mennyt perille, eli aina sai kantaa joka paikkaan ja usein vielä huudon kera.
Lapsi tarvitsee rajat ja niitä käytöksellään hakee. Jos ei tule luokse kerrasta tai kahdesta, sitten noudetaan -ja vaikka lapsi sitten huutaisikin. Normaalia lapsenkasvatusta minusta:)
Lasta voi pyytää kahdesti, kolmannella kerralla sanoa lujasti. Voi sanoa toisenkin kerran lujasti, mutta sitten lapsi haetaan ja toimet toteutetaan lapsen vastusteluista huolimatta. Toistetaan niin kauan kuin tarvis vaatii, voi tuntua turhauttavalta mutta sitä se lasten kasvattaminen joskus on. Lapset yleensä huomaa jonkin ajan päästä, että ei niitä vanhempia voikaan pompottaa, tai puuhia välttää, ja alkaa suostua yhteistyöhön. Tosin mahtuu niitä mukaan hankalempiakin veijareita ja ne ne vasta kärsivällisyyttä vaatiikin.
Minulla on samanikäinen uhmis, tosi vahvaluontoinen poika. Kaikkeen on yleensä vastaus ei. Pyydän kauniisti pari kertaa, varoitan, ja jos ei ala homma sujua, niin sitten tehdään väkisin. Ei minulla riitä aika eikä halua sen kummemmin ruveta kaksivuotiaan kanssa neuvottelemaan asioista. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.
Voimia sinulle, tiedän millaista tuo on...
Tyttöjä on kolme; 4v8kk, pian 3 v ja 10,5 kk. Niinpä uhmakaudet ovat tulleet tutuiksi kahden isomman kanssa. Se kannattaa pitää mielessä, että uhma on ikään kuin aaltoilevaa; välillä on helpompia kausia ja välillä vaikeampia. Hienoahan se on, että lapsilta löytyy omaa tahtoa ja kanttia väittää vastaan, mutta välillä se on " hieman" rasittavaa ja väsyttävää.
Meillä homma lähtee suht tiukoista rutiineista ja rytmeistä. Kun lapsi alkaa esim. kiukuta, että ei mene pesemään hampaita, hänelle on helppo todeta, että nyt on hampaidenpesu aika, nyt pestään hampaat. Minä en neuvottele uhmailijan kanssa. Minä kehoitan, en siis kysy/pyytele, kerran kauniisti, toisen kerran lujemmin ja kolmannella annan vaihtoehdon tulla itse tai äiti hakee. Ja todellakin sitten vaikka kannan kiukuttelevan lapsen jos ei itse suostu tulemaan.
Toisekseen varoittelen lasta etukäteen tulevista hommista esim. puistosta lähtemisestä ja iltapesuista, jotta lapsi osaa varautua siihen, että kohta on aika korjata lelut pois.
Meillä kiukuttelulla ei saavuteta koskaan yhtään mitään. Enkä tuhlaa energiaa karjujan lepyttelemiseen. Sitten kun lapsi on rauhoittunut niin palataan asiaan. Huomiota pyrin antamaan paljon silloin kun asiat sujuvat kivasti, vaikka kehuisin " turhastakin" .
Minusta on hyvä valita toimintatapa, joka sopii kullekin perheelle ja pitää siitä kiinni johdonmukaisesti. Näin lapsikin tietää mitä seuraa jos hän ei tottele. Kamalan monimutkaisia rangaistusjuttuja lapsi ei ymmärrä, eikä minusta ole syytä rangaista siitä jos lapsi ei uhmapäissään tottele. Jos lapsi ei vaikkapa lähde suosiolla puistosta pois niin aivan turha on ensinnäkään uhata, että " jos et nyt tule niin ei enää ikinä tulla tänne" tai takavarikoida kotona jokin lelu siksi kun lapsi ei totellut. Parempi on kantaa vekara kainalossa kotiin. Näin lapsi oppii, että kun äiti sanoo, että lähdetään kotiin niin silloin myös lähdetään. Meillä rangaistuksia tulee lähinnä vain toisten tahallisesta satuttamisesta, josta seuraa jäähy ja joskus laitetaan omaan huoneeseen rauhoittumaan jos homma karkaa ihan käsistä ts. menee älyttömäksi riehumiseksi tms, johon vanhempien sana ei tehoa. Leluja takavarikoin vain silloin jos niillä ei osata leikkiä vaan esim. heitellään tai niistä tulee järjetön riita. Jos jäähy tai rauhoittumisrundi napsahtaa niin sitten aina jälkikäteen jutellaan miksi sinne jouduttiin.
Tärkeää on myös yrittää pysyä itse rauhallisena, mutta minusta ei ole maailman loppu, vaikka lapselle joskus räjähtäisikin. Mutta jälkikäteen on tärkeää osata itsekin pyytää anteeksi ja selittää lyhyesti miksi mopo karkasi käsistä. Toisaalta auttaa myös se, että sanoittaa, paitsi lapsen, myös omia tunteitaan " nyt minua alkaa suututtaa!"
Toivottavasti sekavasta löperryksestäni on jotain apua. Karkasi ajatus vähän kun piti kesken kaiken syöttää kuopukselle välipalaa päikkäreiden jälkeen. :0)
uhmikselle selkeät viestit: " nyt potalle" , " ruoka on valmista - syömään" , " luetaan yksi satu ja sitten hammaspesu" , jnejne. äänensävy voi toki olla kaunis, eli en tarkoita että pitää heti komentaa (saatikka huutaa), mutta kyllä sitä voi heti kättelyssä olla määrätietoinen.
pyytämisen voi jättää semmoisiin hetkiin kuin " annatko äidille tuon kirjan" , " saisinko laatikosta lusikan" jne jolloin samalla sitten kiitellän ja kehutaan ja käytetään tilannetta kaikipuolin " kasvatus- ja käytöskouluna" .
edellämainittu on toiminut meillä, vaikka toki huomaan itsekkin joskus noista lipsuvani (kuin myös johdonmukaisuudesta joka on toinen tosi tärkeä juttu). mutta siis pontti mulla oli lähinnä se, että turha antaa lapselle mahdollisuutta sanoi eieiei, kun jotkut asiat on kuitenkin vaan saatava tehdyksi vastusteluista huolimatta.
Hei ja kiitos kaikille vastauksista. Suhteellisen samoilla linjoilla kaikki tuntuvat olevan ja samaahan mekin olemme tehneet mm. laskemalla kolmeen ja jos silloin ei tapahdu, niin sitten haetaan. Ei kai ole olemassa mitään ihmekeinoja, kestettävä vain tämä vaihe. Meillä taitaa vain olla harvinaisen kovapäinen nuorimies, kun ei tunnu millään menevän perille vaikka kuinka olemme johdonmukaisia.
Tuosta pyytämisestä sen verran, se on ehkä minulle vain luontevampi tapa kuin suora komento, minkä vuoksi edelleen pari kertaa " pyydän kauniisti" ja sitten jos ei tapahdu niin ei enää pyydetä vaan toimitaan.
Jaksamista kaikille muillekin uhmisten kanssa painiville!
t. Mitsuliini ja poika
Uhmaako poika samalla lailla isälleenkin? Meillä isällä on ehkä vähän enemmän auktoriteettia, että poika uskoo hänen sanomisiaan paremmin. Kun minun käskyt ja pyynnöt ei mene perille, niin sitten pyydän isän jatkamaan siitä mihin jäin. Jossain vaiheessa poika alkoi kiukkuamaan ja huutamaan aina nukkumaan mennessä, eikä ollenkaan suostunut nukahtamaan vaan huusi ja huusi. Sitten vaihdettiin rutiineja niin, että isä laittaa pojan nukkumaan, ja parin viikon päästä poika meni taas minunkin laittamana nätisti nukkumaan. Sama toiminut meillä syömisessä, vaipanvaihdoissa, pukemisessa yms.