Kiusauskapina

Voi vitsi.



Jotenkin tuntuu että ihmiset on melkein tyytyväisiä kun kuulevat, että oma lapsi kiusaa - ajattelevat sitten kai, että eipä ole ainakaan kiusattu! Pari huomiota kiusaustilanteista ja niihin puuttumisesta olen tehnyt:



-jos on kyseessä tapaus, jossa lapsi on tehnyt jotain kongreettista ja kertaluontoista, kuten heittänyt kivellä tai kuristanut yms. niin vanhemmat on hyvin mukana, ovat vihaisia lapselleen ja lapsi pyytää anteeksi. On miltei mahdoton uskoa sellaista omasta lapsestaan, mutta kongreettinen, nimetty asia on ollut helpompi kysyä ja lapsen on helppo käsittää tehneensä väärin.



- jos on kyseessä pitempään jatkunut kiusaaminen, onkin hankalampaa. Ilmoitetaan ettei kiusaamista ole tapahtunut (koska oma lapsi itkee ja sanoo niin), loukkaannutaan siitä ilmoittaneelle vanhemmalle, ja ennenkaikkea alkaa hirveä selitys siitä että ME kyllä opetamme lapsellemme hyviä tapoja ja toisten arvostusta. Eiköhän jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvän luokan ja luokkahengen ja auttaa lastaan ja tämän kavereita sosiaalisissa kiemuroissa, tarviiko sellaista edes korostaa! Eihän se kiusaamisesta ilmoittanut vanhempi sitä ole kyseenalaistanut, vaan tällä voi kotona olla lapsi joka suree!



En omasta lapsuudestanikaan voi kuvitella koulukaveria, joka olisi alkanut syyttä suotta syyttää jotain kaveriaan kiusaamisesta! Olen varma että lapsen sanoissa on aina perää. Vaikka kuinka kirpaisisi, niin kyllä tällaisen "lapsesi on kiusannut "-viestin saadessaan pitäisi jonkun hälytyskellon soida: hei, MINUN lapseni ei osaa jotakin! Todennäköisesti kyse lapsilla on kahdesta eri tulkinnasta, ainakin alkuun: toinen lapsi ei ymmärrä loukkaavansa vaan jatkaa, ja toinen taas loukkaantuu ja alkaa ahdistua toisesta lapsesta. Jos tässä vaiheessa asiaan osattaisiin puuttua, niin olen varma että maailma olisi parempi paikka asua. Mutta se vaatisi paljon: vanhemmilta läheisen suhteen lapseensa, jossa tämä voisi kertoa pahasta mielestään. Lapsen vanhemmalta rohkeuden ilmoittaa asiasta toisen lapsen vanhemmille. Toisen lapsen vanhemmilta ymmärryksen, ettei kyse olisi siitä että heidän lapsensa olisi mätä vaikka olisi tehnytkin mätiä juttuja. Omanarvontunteen yli pääsemisen: ei SINUN vanhempana olemisen taitoja arvostella vaan kyse on jonkun pienen lapsen suuresta SURUSTA! Sitten se vaatisi vielä aikuisilta taitoa ohjata lapsia selvittämään itse, mikä omassa käytöksessä mättää toista ja toista tuomaan kurjan mielensä esiin. Eipä nuo ole helppoja aikuisenakaan.



Aikansa kun tuo kuvio pyörii kenenkään osaamatta siihen puuttua- toinen ahdistuu ja toinen jatkaa, niin voisin kuvitella että tilanne alkaa olla niin tulehtunut, että siihen mahtuu niitä kiusausbakteerejakin ja kierre voi alkaa.



Tuntuu että maassamme aikuiset ihailevat niitä lapsia jotka kiusaavat. Annetaan hiljainen hyväksyntä sille ja korostetaan, miten kiusaaminen on luonnollista. Miksi sitten joissain kouluissa ja luokissa sitä on enemmän kuin toisissa? Eikö sellaisia luokkia ja kouluja, joissa kiusaamista koetaan vähän, voitaisi tutkia selvittääksemme, mitä tuossa ympäristössä on erilaista suhteessa toiseen, ongelmaisempaan? Sen täytyy olla jokin asenne näissä luokissa, joka pitäisi löytää ja saada jaetuksi muillekin.



En tiedä miten pitkälle menneeseen kusaamiseen pitäisi puuttua. Se on silloin koko koulun ja henkilökunnan ja kaikkien oppilaiden ja oppilaiden vanhempien ongelma, jota ei saa jättää kiusatun perheelle, vaikka mieli tekisi olla puuttumatta!!! Ja mikäli näitä tapauksia on paljon, ne ovat kaikkien meidän ongelma ja häpeä, johon emme saa jättää puuttumatta. Sopuisassa hengessä, mutta tiukasti yhteiseen hyvään pyrkien.