Vauvakuumetta pukkaa jälleen. :)

Kaksi pas-lasta, tyttö 4 ja poika 2. Ja nyt on alkanut viritä taas haave tuhisevasta nyytistä. Sektiolla on molemmat maailmaan saatu ja vielä yhteen lääkäri luvan antoi aikanaan. Silloin olin varma ettei me enää kolmatta kun leikkaus oli vaikea, mutta aikaa kun vierii niin mieli muuttuu.



Mutta, mutta... Pakaste on tyhjä eli ivf pitäis lähteä alusta piikkeineen päivineen. Ja mitäs niin inhoankaan, kuin noita teräviä aseita. Huippaa ajatuskin. Enkä enää oikein muista, että kuinka pitkällinen juttu tuo aloitus olikaan. Suihkeita nenään ja oliko sitten ultraa välillä ja sitten muniksien kasvattelua ja toivon mukaan hyvä saalis. Viljeltiinkö niitä sitten pari päivää ja tuoresiirto yritys.



Muistelen nyt ekaa ivf-aikaa. Ensimmäisen piikin kun pistin kotona vatsamakkaraan. Kauheaa. Ensin istuin sohvalla piikki kädessä ja puristin vatsaa ja sihtailin. Eeeii, huimaa. Parempi istua lattialla, ettei kaadu korkealta. Uusi yritys. Ei vieläkään. Miehelle: avaa parvekkeen ovi ja ikkunat että tulee valmiiksi ilmaa sisään. Sitten henkeä sisään ja tuiks, ruiks ja äkkiä piikki ulos. Ja puuuuh, hengitysilma ulos. Jalat ylös ja kas, en pyörtynytkään.



No joo. Tämä viikko on ajatusta kunnolla pyöritelty mieheni kanssa, enkä ole vielä rohkaistunut väestöliittoon soittamaan. Mutta ikää pukkaa myös, 35 ja alkaa olla kenties ne viimeiset hetket käsillä.