Miehen osuus kotitöissä ja lasten kasvatuksessa
Mitäpä jos juttelisit miehesi kanssa ja kertoisit asiat niinkuin kerroit ne täällä? Sen sijaan, että tiuskii "voisitko sä edes imuroida" voisikin toimivampi keino olla nostaa kissa pöydälle ja kertoa sun tunteet. Kerro mikä on tilanne. Sinulla on työ ja koulu, sun täytyy tehdä niitä. Toisella on "vain" työ, joka on sekin rankkaa mutta ei varmasti vedä vertoja koulu + työ + lapsi + kodinhoito -yhdistelmälle. Kerro vapaasti omat tunteet ja olo, että olet väsynyt ja ettei voi jatkua enää noin.
Kompromissit. Miehesi voisi miettiä olisiko valmis joustamaan sinun työvaatimuksista ja sinä puolestasi voisit miettiä löysentäväsi suhtautumista opiskeluun. Selvää on se, ettei tuo tilanne voi tuollaisena jatkua. Ja olet sen jo itsekin tiedostanut ja itsellesi myöntänyt. Eikö opiskelu tosiaan voi odottaa hetken? Ei käy selville oikeen, minkä ikäinen lapsi on jne. Mitään ihmepilleriä ei ole keksitty, mikä ratkaisis väsymyksen ja tuollaiset tilanteet. Jos aiot jaksaa jatkossa niin sun täytyy jostain naruista hellittää. Kummankin täytyy tulla toista vastaan ja saada aikaan kompromisseja. Sopikaa, mitä kumpikin tekee kotona ja noudattakaa. Ja muista sinä levätä! Ei ole kenenkään etu, että rehkit itsesi loppuun.
Kommentit (10)
Te joiden miehet eivät osallistu kotitöihin eikä lasten hoitoon. Ovatko miehenne olleet alusta asti sellaisia
Meillä ei mies osallistu juurikaan, jos ei käsketä, eikä välttämättä silloinkaan. Hän on sitä mieltä, että koska olen kotona, minulle kuuluu lastenhoito ja kotityöt. Kun olin töissä ja meillä ei vielä ollut lapsia, hän osallistui siivoukseen ja kävi kaupassa, jos laitoin listan mukaan - pesipä joskus astioitakin tai pyykkiä. Nyt alan olla tästä tilanteesta tosi puhki. Hän ei tee mitään, vaikka olen sanonut tarvitsevani vapaa-aikaa eli ei suostu sopimaan ajoista saatika, että itse ehdottaisi minulle vapaahetkeä ja jos sitten sanon, että nyt heti minulle vapaa-aikaa, niin olisi pitänyt sopia aiemmin ja nyt ei millään ehdi tai on ollut huono päivä töissä tms.
Hän on tänäänkin lähtenyt töihin kymmenen maissa (sitä ennen lueskeltuaan rauhassa lehteä ja syötyään ja suihkussa käytyään) ja on edelleen töissä. Pyysin häntä käymään kaupassa tullessaan, mutta eihän nyt mitkään kaupat enää ole auki. Ruokaa hänelle pitäisi kuitenkin olla kotiin tultua - jos ei heti, niin ainakin tunnin sisällä.
Meillä ei edes asu ketään sukulaisia tässä lähellä, eikä täällä ole MLL:n hoitajia. Toisaalta ei olisi kyllä hoitajiin varaakaan. Joten tässähän sitä kökin ja teen sen minkä jaksan kotitöistä. Usein en jaksa ja sitten ahdistaa, kun on niin sekaista.
En siis osaa auttaa alkuperäistä kirjoittajaa, mutta myötätuntoa tunnen. Itse kerään juuri rohkeutta vapaan iltapäivän pyytämiseen viikonloppuna. Ei sillä, että kysymisessä mitään vaaraa sinänsä olisi, mutta kun valmiiksi jo masentaa se tulossa oleva marina hänen vähäisestä vapaa-ajastaan ja väsymyksestään (vahtaahan se tosiaan kaiken maailman urheilut televisiosta yömyöhään).
Niin, piti siis sanoa, että mies osaa olla huomaavainen ja kultainen, mutta kotitöissä ei. Eikä vapaa-ajassa.
Opiskelen päätoimisesti monimuoto-opiskeluna. Teen lisäksi lyhyitä sijaisuuksia. Mies on urasuuntautunut. Meillä on 3 ja 9-vuotiaat lapset.
Mies ei ota vastuuta kotitöistä ja lasten kasvatuksesta. Kun olen opiskelun lisäksi töissä, olen aivan puhki saatuani lapset nukkumaan ja kodin kuntoon seuraavaa päivää varten.
Mies ei tee oma-alotteisesti mitään. Tuntuu typerältä pyytää miestä tekemään jotain, mikä kuuluu molemmille. Pyytäminen muuttuu helposti nalkuttamiseksi.
Kun mies pyydettyäni suostuu vahtimaan illalla lapsia (joskus harvoin), minun pitää ensin ajaa lapset työhuoneesta pois, käydä tarkistamassa että pienempi ei katsele isommille tarkoitettuja videoita ja että saavat iltapalan. Iltatoimiin on jo viimeistään mentävä itse.
Toiveet olen esittänyt moneen kertaan. Keskustelu ei tunnu auttavan.
Olen yrittänyt jättää miehelle vastuun lähtemällä itse joskus viikonloppuna johonkin. Monesti hän ei ole ehtinyt, kun itsellään on useasti reissuja, ja apu on pitänyt löytää muualta.
Opiskelusta en luovu ja mies haluaa että olen mahdollisimman paljon töissä.
Sitä jaksaa sen mitä jaksaa. Minä jaksoin 11,5 vuotta ja sitten meni hermot. Siis ihan kirjaimellisesti. Sairastuin eikä sekään kiinnostanut exääni. Kävelin hakemaan eroa ensin varoitettuani tästä. Kun meno ei muuttunut, minkäs sille enää mahtoi.
Siis näin meillä, en mitenkään kannusta eroon. Se ei ole helppo tie sekään. Mutta minulla se paha mieli ja stressi jäi siihen avioliiton hylkyyn. Kun piti yksinään pärjätä ja itse kaikki tehdä muutenkin niin miksi raahata toista mukana puoliväkisin..
Toivotan sinulle voimia. Ehkä keskusteluterapiasta olisi teille apua?
- pirkko
Itse elän sillä tavalla onnellisessa suhteessa että meillä työnjako toimii. Se johtuu siitä että miehen työvuorot ovat sellaisia että on paljon päiväsaikaan kotona. Tällöin tietysti lapset eivät ole hoidossa (meillä periaate että hoito on sitä varten kun kummatkin on töissä ja lapsi siis tarvitsee hoitopaikaa)
Hän on todella hyvin ottanut vastuuta lastenhoidosta, ruuanlaitosta, pyykinpesusta jne. Meillä se joka on kulloinkin kotona tekee hommat. Mies ei tee niin minä enkä häntä ikinä opasta enkä nalkuta asioista. Kumpikin osaaa tehdä kotiasiat ja lapsien hoidot tavallaan.
Olalan molemmat tyytyväisiä kun molemmilla on toimiva, arkinen suhde lapsiin- toinen ei ole etävanhempi tai osa-aikavanhempi.
Meillä on niinpäin että minulla on vaativa työ, joka vie paljon aikaa ja rasittaa välillä vapaa-ajallakin. Mies puolestaan tekee " standardityötä" ja kantaa suurta vastuuta lapsista ja kodista.
Tilanne ei ole aina ollut sama. Esikoisen syntyessä oli vastuu enemmän minun hartioillani, mies/isä oli enemmänkin seurustelu-upseeri. Kakkosen odotus oli vaikeaa aikaa ja synnytyksen jälkeen olin pitkään tosi huonossa kunnossa. Hänen oli pakko ottaa vastuuta asioista ja meistä kaikista ja hän huomasikin pärjäävänsä erittäin hyvin. Vuotta myöhemmin sairastui uudestaan ja olin taas sairaalassa ja mies kahden lapsen kanssa kotona. Se viimeistään karisti hänesta kaiken arkuuden lasten ja kodinhoidon suhteen.
Mutta mies on mies :) Edelleenkin kun olemme molemmat kotona, hän jättää lapsiin ja kotiin liittyvät aloitteet helposti minulle. Hänelle pitää siis sanoa, että täytä/tyhjennä tiskikone, mene lasten kanssa ulos jne, mutta nalkutta ei tarvitse. Olien sanojensa lukaan hän vaan ei huomaa että sellaistakin tehtävää olisi.
Opiskelun jätin nyt sivummalle, lapsetkin ovat vasta 2 ja 4.
Mies on todella paljon työmatkoilla.
En tiedä, auttaako pelkkä opiskelun jättö asiaa, pitäisikö jättää mieskin.
Ei tätä jaksa näin. Toisaalta miehen poissa olo kokonaan ei taida auttaa. Tiedän, että jos ero tulis, hän muuttaisi ulkomaille samantien, eli jäisin todellakin yksin lasten kanssa. Eli ei neuvoja muuta kun vertaistukea.
Meillä on kaksi lasta, 5- ja 3-vuotiaat. Mieheni on todella urasuuntautunut ja paljon poissa kotoa.
Vain pakkotilanteessa hän hoitaa lapsia. Ja niitä pakkotilanteita minä olen nyt ruvennut hänelle järjestämään. Minä lähden jumppaan, minä lähden kutsuille, minä lähden... Kerron asian hänelle enkä odota vastausta. Silloin kun hän on kotona, minä otan omaa aikaa.
Näin ei ole aina ollut. Kun lapset olivat pienempiä, en raaskinut jättää heitä isälle koska tiesin että hänen omat tarpeensa tulee ensin ja sitten vasta lasten tarpeet. Nyt kun lapset ovat vähän vanhempia, luotan siihen että he osaavat kertoa isälle mitä ovat vailla.
Aikaisemmin tein ruoat valmiiksi jos olin lähdössä johonkin välttämättömään menoon, kuten viikonlopputöihin. Enpä tee enää. Lapset kyllä antavat palautetta isän ruoanlaittotaidosta ja kyllästyvät syömään makaroonia ja jauhelihaa.
Päätin lopettaa marttyyri-äitiyden ja ottaa omaa aikaa ennenkuin mielenterveys pettää. Katsotaan nyt muuttuuko isän asenne lapsia ja kotitöitä kohtaan. Välillä kyllä vieläkin meinaan antaa periksi, mutta sitten otan itseäni niskasta kiinni ja muistelen, että lapset ovat aivan yhtä paljon mieheni kuin minunkin, joten on sekä lapsien että isän etu että he tutustuvat toisiinsa ja viettävät aikaa yhdessä.
Te joiden miehet eivät osallistu kotitöihin eikä lasten hoitoon. Ovatko miehenne olleet alusta asti sellaisia (siis että kotityöt eivät oikein maistu) vai tapahtuiko muutos jotenkin hiljallee tai sitten yllättäen lasten synnyttyä? Mietin vain että kuka alkaa edes tehdä lapsia sellaisen ihmisen kanssa joka ei saa edes paitaansa pestyä!! Ellei sitten ihan tietoisesti tee lapsia " vain itselleen" .
välillä melkein kinataan kumpi saa olla enemmän lasten kanssa. kotityöt menevät omalla painollaan.