Miten kävi anoppisuhteesi, kun perheeseesi syntyi vauva?
Meillä ainakin niin, että pitäisi enemmän olla tekemisissä ja käydä useammin. Miten vauvan syntyminen muutaisi niin, että nähtäisiin useammin???
Apua olisin halunnut heti vauvan syntymän jälkeen: siivous ym. Kyllä sitä aina tullaan katsomaan vauvaa, mutta ikinä ei tehdä eikä auteta millään lailla..
No, ollaan hienosti pärjätty ilman minkäänlaisia apuja. :)
Kommentit (31)
Anoppi on perusmukava ihminen, eikä voisi ajatella kenestäkään pahaa. Asuu n. 5 km päässä kodistamme, ja se onkin oikeastaan ongelman ydin. Hän tulee koska itselle sopii ja voi viipyä niin kauan kuin huvittaa! Periaatteessa auttaa, mutta ei kysy millaista apua ja koska tarvitsisimme.
Eilenkin pölähti paikalla klo 18. Olimme poikani 2 v. kanssa ulkona ja juuri menossa syömään sisälle. AArgh, huono ajoitus, koska poikamme ei aina keskittyisi syömään, ja varsinkaan jos mummu on juuri saapunut paikalle.. Esitetään temppuja yms.. Olin myöskin suunnitellut kauppareissun, jonne sitten lähdinkin ja anoppi jäi "lapsenlikaksi".
Mutta itselle jäi sellainen vaikutelma, että teinkö oikein? Anoppi tuli kutsumatta, olisiko minun pitänyt muuttaa koko illan suunnitelmat?
Kauppareissu oli sikäli pakollinen, että käyn reissuhommissa, ja mieheni on koko viikonlopun kahdestaan lapsemme kanssa. Ajattelin heitä varten hieman täydentää jääkaappia ja hoidella muitakin asioita, reissuun kun olen tänään lähdössä!
Lopulta hän lähti klo 21, kun sanoin että nyt meidän on pakko ruveta iltapuuhiin, koska lapsella hoitopäivä ja minäkin menossa töihin!
Haluaisin muiltakin kommentteja asiaan :)
...oli appivanhempien mielipide. Esikoinen on jo teini-iässä, kertaakaan ei ole anopin luona ollut hoidossa. Eikä yksikään lapsista ole, itseasiassa. Anoppi kyseli alussa puhelimitse lapsen vointia, taisi jutellakin jokusen kerran, mutta aika kaukaiseksi anoppi on jäänyt niin minulle kuin lapsillekin. Ei hänestä mitään iloa ole ollut, harmia siinä mielessä, että alkuaikoina kun appivanhemmat meillä kävivät, oli jälkeenpäin aina sanomista tarjoiliden määrästä ja laadusta, sekä asunnon siisteydestä. Enää ei niistäkään ole kommenttia tullut.
Harmittaa lasten puolesta, mummu-suhdetta heillä ei ole.
Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kun peiton alle sen mukavan miehen kanssa menee, niin jo silloin täytyy olla valmis vanhemmuuden lisäksi myös mummouteen. Mielesäni jokaisella lapsella on oikeus vanhempiin ja isovanhempiin. Se, että isovanhemmat edustavat eri sukupolvea ja aikakautta, ovat lapselle vain suuri rikkaus.
Anoppi on osannut kasvattaa juuri sellaisen miehen, johon olen silmäni iskenyt. Miksi hän ei osaisi olla meidän lapsiemme kanssa? Meillä ainakin isovanhemmat ovat lasten kanssa kymmenen kertaa järkevämpiä ja viisaampia kuin me itse.
Minulla menee kodissa aika järjestyksen pitämiseen, komentamiseen ja kaikenlaiseen suorittamiseen ja säätämiseen. Isovanhemmat antavat lapsille aivan kaikkensa, kun saavat heidän kanssaan olla.
Kodissa asiat ovat yhdellä tavalla, mummilassa toisin. Lapsille ihanaa vaihtelua ja totuttelua siihen, että elämä vaan on ihan aikuistenkin oikeasti eri paikoissa erilaista.
Meillä ei ole niin kovasti tarvittu lapsille hoitajia. Itse olen aina kotona, joten ns. hoitotarvetta ei ole. Mutta kasvatustarve, sitä riittää! Isovanhempia eli molempien anoppeja ja appiukkoja tarvitaan siirtämään perinteitä lapsenlapsilleen!
Minun ja anoppini välit ovat lähentyneet jokaisen lapsen syntymän myötä. Häneltä olen saanut parhaat niksit ja vinkit arkeen, niin lastenhoitoon kuin äitiyteen liittyen.
Vanhassa vara parempi, sanoo miniä, joka tietää, että vara ei venettä kaada!
Olen ollut mieheni kanssa 90-luvun puolivälistä yhdessä ja tuo suhde mieheni vanhempiin on vaihdellut paljonkin. Välillä ollut riitoja, useimmiten ihan asialliset välit. Lasten myötä välit parantuneet. Valitettavasti tai voiko edes niinkään sanoa, anoppi ei erityisemmin lapsirakas ole. Tai omien sanojensa mukaan hän stressaantuu lapsista helposti. Ymmärrän häntä, jokainenhan on omanlaisensa. Ei ihmisen perusluonnetta voi muuttaa. Jos hälyäänet ja sotku stressaa valtavasti, minkäs sille voi. Siksi hän ei ole paljon lapsia itse halunnut tehdä. Hänellä on kaksi lasta. Mieheni sisko ole tehnyt lapsia, eikä tule tekemäänkään. Hän on aivan samanlainen äitinsä kanssa, ehkä vieläkin enemmän stressaantuu kaaoksesta ja pienistäkin hälyäänistä. Autojen äänetkin saavat hänet tosi stressiin. Myöskään mieheni äidin äiti ei ollut kovin ' lapsirakas' ... sukuvikaa siis ehkä tämä kaikki. Appi taas on hyvin lapsirakas luonteeltaan. Aivan erilainen siinä suhteessa.
Kun aloin odottamaan ekaa lasta. Anoppi oli jotenkin tyrmistynyt. Ei kommentoinut mitenkään, jotenkin tylysti vaan tokaisi. Miehenikin ihmetteli. Jälkeenpäin ymmärsimme mieheni kanssa, että hän oli luullut, ettei mieheni halua lapsia yhtään ja minä oli asian jotenkin manipuloinut. Onneksi paljon myöhemmin, mieheni sai asiat keskusteltua äitinsä kanssa siltä osin kuntoon. Äitinsä ymmärtää, että teemme sitten vaikka suurperheen, kuinka monta lasta tahansa... se on sitten miehenikin tahto. Toista kun odotimme, hän jo suoraan tokaisi, ettei katsoisi kerralla kahta lasta. Sittemmin olen muutaman kerran asiasta hänen kanssaan keskustellut ja tiedän, että jos meidän molemmat lapset ovat heillä hoidossa, täytyy sekä anopin, että apen olla paikalla. Joskus appi meillä käydessää (korjaamassa jotain pikkuasiaa, on hyvä korjaamaan kaiken) katsoo lapsiamme, että pääsen vaikkapa kauppaan. Appi katsoo mielellään yksinkin molempia. Hän vain alkaa olla jo aika vanha, eikä kuulekaan hyvin, joten kovin pitkää aikaa häntä ei voi väsyttää lasten katsomisella. Itsehän hän aina tarjoutuu.
En ole vihainen anopin mielipiteestä enää. Joskus alussa, kun niitä tokaisuita kuuli, tietämättä ja tuntematta anopin persoonaa, loukkaannuin valtavasti asiasta. Nyt, olen vain helpottunut. Asian tietää ja sen kanssa täytyy vain elää. Viime kesänä vanpempi lapseni, 4 v, oli heillä yökylässä pari yötä. Pyysivät siis itse. Anoppi ei kertomansa mukaan pystynyt juuri yhtään nukkumaan tänä aikana. Se kertonee hyvin, kuinka stressiin hän jotenkin lapsista menee. Heillä on äärimmäisen siistiä ja rutinoitua elämä. Lenkkeilyaikataulut ovat hyvin tarkat jne. Lapset ovat kaaosta ja kaaos stressiä. Tältä osin olen täysin päinvastainen ihminen kuin anoppini. Olen hyvin rutiiniton ihminen, vaikken mikään boheemi sinänsä ole.
Käymme kylässä kerran viikossa tai kahdessa. Joskus harvoin käväisemme sieltä kaupassa, lasten ollessa heillä. Joskus harvoin, appi katsoo hetken lapsia, jos sattuu meillä olemaan muutenkin. Appi kysyy aina, että haluatko vaikka käväistä kaupassa yksin. Sitä arvostan kyllä! Muuten emme tuppaudu tai vaadi mitään. He käyvät kylässä kun haluavat. Olen sanonut joka kerta kun käymme itse heillä, että tervetuloa milloin vain. Harvoin vain rutiineiltaan ehtivät. Päivän rytmittää ruoka-ajat, lenkkeilyt, sauna-ajat, tietyt tv-ohjelmat, tarkka nukkumishygienia, siivous... hyvin terveyspainotteinen elämä, äärimmäisen tarkkaa.
Nyt on kolmas meille tulossa aika pian. Hieman ärsyttää, kun ehdottamasti en haluisi lapsia heille hoitoon. Etenkään yöaikaan ei varmana voi soittaa. Hyväkuntoinen, eläkkeellä oleva ja kovin lapsirakas äitini on lupautunut katsomaan lapsia, mutta välimatka on hurjan pitkä, 500 km! Mites sitten jos synntys vaan alkaa tai tulee komplikaatioita. Käy turvaverkot ohuiksi meillä.
Poikamme on ihan isänsä näköinen, joten tuonee anopille paljon muistoja omasta äitiysajastaan. Kun vauvamme oli pieni, anoppi olisi tosi mielellään ollut hänen kanssaan kahdestaan, ilman meitä vanhempia. Anoppi on sen verran nuori, että poikamme voisi oikeastaan olla hänenkin lapsensa. Joskus olenkin miettinyt, että ajatteleekohan anoppi poikaamme vähän niinkuin omana lapsenaan.
Anopin spesiaalitemppuihin kuuluu muun muassa se, että jos ostoskeskuksessa pyydän häntä vahtimaan poikaa käydessäni vessassa, he lähtevätkin ihan toiselle puolelle ostaria sillä välin. Ja kännykkäähän ei ole mukana, eli siellä sitten äiti hädissään etsii lastansa, kun mummi on vienyt sen mennessään. Ja itse olen kuulemma ihan liian tiukka lapsestani, koko miehen suvun mukaan.
Meillä meni pitkään, ennen kuin sain anopin kunnioittamaan yksityisyyttämme. Miehen suku on sellainen " kaikki kasvattaa" -tyylinen, ja omassa suvussani vanhemmat hoitavat lapsensa. Toki kiistoja tulee, mutta nyt aletaan jo ymmärtää toisiamme.
Seuraava kiistanaihe lienee yökyläily, johon en itse koe olevani valmis. Anoppi yritti saada jo puolivuotiaan pojan yökylään, ja nyt kun ikää on 1v3kk, pitäisi ihan viimeistään aloittaa yökyläily. Itse olen yrittänyt sanoa varovasti, että katsotaan sitten parin-kolmen vuoden päästä...
Tuli mieleen tuosta anopistasi kirjoittamastasi oma äitini. Hän tosin on yksin asuva, mutta samalla lailla rutinoitunut tiettyihin toimintoihin tiettyinä kellon aikoina. Hän myös stressaantuu kaikesta ylimääräisetä. Äitini on myös jo joskus aikoinaan kertonut meille tyttärilleen jo ennen kuin meillä edes oli lapsia, että hän ei meidän lapsia hoida, riittää kun hän on hoitanut omansa. No kyllä hän on vähän pehmennyt ja saattaa hetkittäin katsoakin lapsia, mutta lasten pitää olla omatoimisia ja lyhyitä aikoja pyytämällä todella harvoin, ei itse ehdota.
Äidilläni nuo rutiinit on tarpeen elämässä, ovat hänen elämänhallintakeinojansa. Hänellä on ollut masennusta ja rutiinien ja aikataulujen myötä hän sai elämänsä hallintaan. Stressi muutoksista ja kaikesta epämiellyttävästä taitaa olla hänen keinonsa purkaa asiat mitä hän ei pysty ymmärtämään/käsittelemään/vaikuttamaan. Stressi aiheuttaa hänelle yleensä sairastumista flunssaan yms.
Olisiko monella niin että anoppisuhdetta peilataan helposti omaan äitiin? Meillä ainakin äitiini verrattuna anoppi on ihana, vaikka ei hänkään lapsia paljoa ole katsonut, mutta sen kerran vuoteen enemmän (viimeisenä kahtena vuonna). Ja ainakaan anoppi ei stressaa kaikesta ja elä aikataulutettua elämää -anoppi on myös kohtalaisen täysipäinen ihminen. Ehkä minun kriteerini anopille ovat hieman myös erilaiset omasta äidistäni johtuen kuin jollain toisella, jolla olisi erilainen äiti.
Jo ennen lapsia olemme anopin kanssa pitäneet hieman varovaista suhtautumista toisiimme. Hän on semmoinen " kylmä bisnesnainen" , minä taas pehmeitä, vihreitä arvoja suosiva ihminen. Odotusaikana anoppini ja äitini olivat samaan aikaan meillä käymässä ja kuulin kun anoppi sanoi äidilleni että eihän tänne huusholliin voi lasta tuoda kun on paikat koirankarvoja pullollaan! Äitini siihen tasoitteli että eikös nykyään pidetä vaan hyvänä jos altistuu eläimille heti vauvasta lähtien. Odotusaikana suunnittelin kestovaippojen käyttöä ja mieheni kertoi kuinka anoppini oli sanonut hänelle että koita puhua se vaimosi järkiin ettei semmoisia ala käyttämään. Taisi olla järkytys kun niitä on käytetty kaikilla lapsillamme. Synnytyksen jälkeen olin kovin väsynyt, kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vauva koliikista. Anoppi tuli meille ja alkoi arvostella kuinka talo on kamalassa kunnossa (mutta ei tehnyt elettäkään auttaakseen) ja alkoi puhumaan miehelleni kuinka minulle pitäisi tehdä aikataulu kotitöiden tekemistä varten!
no, tässä on sitten tullut otettua hieman etäisyyttä ja onneksi ihana mieheni puolusti minua ja sanoi anopille että ei tarvitse meille tulla jos ei kelpaa ja arvostella ei tarvitse.
Kun aloin odottaa toista lasta anoppini kommentoi että ajattelitko yhtään, ei kukaan ota töihin kahden pienen lapsen äitiä!
Anoppi on kyllä nykyään vähän rauhottunut kommenteissaan, välit ovat semmoiset asiallisen viileät. Koitetaan välttää kahdestaan joutumista. Anoppi ei ole kovin halukas lapsia hoitamaan, kutsuu kyllä meitä kylään. En kyllä tykkää pyytääkään, en halua vaivata. Hänellä on työnsä ja kiireensä. Ehkä noin 3-4 kertaa vuodessa hoitaa.
Olen suoraan sanonut että emme halua että lapsille ostetaan leluja, ellei sitten neuvotella jostain lelusta jonka todella haluisimme. Haluaisimme mielummin jotai hyödyllistä vaatteita, lahjan rahana tai sitten että veisi lapsia jonnekin tms. Leluja hän kuitenkin tuo kassikaupalla. Olen tähän todennut että ei voi mitään ja mieskin sanoi että vie kirppikselle.
Sanomista on tullut myös siitä kun olen vielä kotiäitinä kun nuorin lapsemme on 1,5-v. Hän itse palasi töihin heti lapsen synnyttyä ja lasten isä hoiti lapset vauvanakin.
Anoppini on täysi vastakohta omalle äidilleni, joka on ollut ikänsä kotiäiti, hoitaa lapsiamme mielellään, arvostaa pehmeitä arvoja ym.
Kunnioitan kyllä suuresti anoppiani, hän on auttanut meitä rahallisesti.
Ja ei anopilla ole minusta velvollisuutta hoitaa lapsenlapsiaan, mutta olisihan se mukava jos hoitaisi enemmän ja olisi hyvät välit.
Itse olen vuosien myötä miettinyt paljonkin tuota rutiinit vs. rutiinittomuus asiaa anoppini luonteesta johtuen. Miten stressin ja kaaoksen sietokyky liittyy oman elämänhallintaan ja keinoihin joita siinä käytetään. Pitkä skaalahan siinä on. Jokainen omanlaisensa siinä suhteessa. Lapsirakkauskin on mielestäni jotain muutakin kuin vain opittua asiaa. Miten nykyinen tehokas ehkäisy ja mahdollisuus haluamalla haluta lapsensa maailmaan (harvapa tulee vahinkona) peilautuu luonteenpiirteisiin. Mielenkiintoista pohdiskella miten kaikki suhteutuu perimään.
Toisten mielestä anoppien ja suvun kuuluu olla enemmänkin kuin vain ulkoisesti kiinnostunut lapsenlapsista ja tarjota apuaan sukulaisuussuhteesta johtuen. Toisten mielestä sukulaisuus ei velvoita mihinkään enempään kuin mitä kulloinkin yksilö itse haluaa. Eikä mitään velvoitteita saa asettaa sukulaisuuteen johtuen.. Hyvin mielenkiintoista niin monelta kannalta.
Itse olen sukutyyppiä ja lapsirakastatyyppiä. Itse kokisin ihanaksi velvollisuudeksi auttaa omien lapsieni lapsia. Kun kerran itse lapsia olen tehnyt, koen vastuun jatkuvan tästä lopun ikäni. Olen vain niin luonnontiet. ajattelutavan läpitunkema, että ymmärrän hyvin, että jokainen on omanlaisensa. Uskon, että todellisia luonteenpiirteitä ei kovin helposti muuteta, harvoin ne muuttuvat miksikään. Eihän ne mitään ennalta asetettuja ole. Uskon, että oma ikkunansa on muutoksellekin, että halutessa (tai jokin elämäntilanne myös) voi ajatteluaan ja käytöstäänkin muuttaa.
Elina 75
Suhde anoppiin on ollut ennen ja jälkeen lasten kunnioittava, osin lämmin, mutta kuitenkin etäinen.
En tiedä, mitä ajatella tästä anopin auttamisasiasta. Tavallaan isovanhemmilla ei tietenkään ole mitään velvollisuutta auttaa lastenlasten hoidossa, mutta kyllähän suurin osa heistäkin jo ennen eläkeikääkin turvautuu omiin lapsiin mm. tietokone- ja muissa asioissa. Pitäisikö meidänkin vain vastata, että " ei kuulu meille, hoidamme omat asiamme, emme jaksa nyt muiden ongelmia, ota yhteyttä johonkin maksulliseen palveluun, niin ehkä saat asian hoidettua" ?
Meilläkin siis suvun turvaverkko on aika olematon. Toivoisin siis enemmän apua anopilta, konkreettista ja henkistä, mutta anoppi ei omien sanojensa mukaan jaksa hoitaa lapsia, vaikka pitää heistä. Ei myöskään kysy, mikä meitä vanhempina mahdollisesti askarruttaa tms. Ehkä täytyy harrastaa positiivista ajattelua ja tuumia, että hän kai sitten luottaa meihin kasvattajina. Tai sitten ei oikein jaksa olla kiinnostunut meidän perheen asioista.
Anoppi tissuttelee eli aloittaa aamun oluella ja päättää konjakkiin. Haluaisi kovasti auttaa lastenhoidossa mutten mielelläni anna lapsia hänelle koska en voi luottaa siihen että on selvinpäin :-( Muuten voisi hyvin hoitaa lapsia - ei ole enää työelämässä ja on virkeä jne.
Ennen lapsia tämä alkoholin käyttö ei juurikaan häirinnyt - on yleensä kuitenkin selväjärkinen eikä kännissä, vaikka onkin/olikin maistissa.
Mieheni mielestä hänen äitinsä pystyisi hoitamaan lapset - siinä yksi syy perheriitoihimme.
Tässä yksi aihe lehteenne: miten suhtautua isovanhempien alkoholismiin...
Toimitus kysyy: Auttaako anoppisi liikaa tai liian vähän lastenhoidossa? Kerro lyhyesti omista anoppikokemuksistasi.
Anoppi oli alkujaan vähän käärmeinen suhteestani hänen poikaansa(eronnut ,kaksi lasta). Kertaakaan hän ei raskauden aikana kysynyt vauvasta tai mitenkään kommentoinut odotusta.
Vauvan synnyttyä mieheni sai onnitteluviestin puhelimeensa.
Lasta hän tuli katsomaan oltuame kotona kaksi viikkoa. Asuimme n. kilometrin päässä toisistamme,joten välimatka ei ollut syy..eikä ajanpuute.
Syliin anoppi otti vauvan n. kaksi kuukautta synnytyksestä.
Ristiäiset saivat aikaan kyseleviä katseita. Appivanhemmat juoksivat kirkosta kiireen vilkkaa ulos. Pakosta kättelivät tylysti vanhempani ja lähtivät tulematta äidin luo kahvipöytään. Ihme että tulivat edes kirkkoon...
Muistan kun sisareni anoppi katsoi äitiäni kysyvästi:näinkö&kuulinko oikein?
Tässä vaiheessa olin jo luovuttanut hänen suhteensa. Olin jo muutenkin loukkaantunut raskauden aikaisesta välinpitämättömyydestä, joten tämä lapsen karttelu lisäsi mojovasti pahaa mieltä.
Kuitenkin kuinka ollakaan, saatuaan vauvan (vihdoinkin)syliinsä tapahtui pikku hiljaa täysi muutos suhteessamme.
Anopin estot hävisivät nopeassa tahdissa ja hän alkoi aktiivisesti osallistumaan vauvan elämään. Tätä en olisi enää ristiäisten jälkeen odottanut.
Missään vaiheessa hän ei ole väkisin itseään tunkenut meille. Ongelma on lähinnä siinä, että hän haluaisi olla lasten kanssa, mutta ei itse pyydä, koska ei halua tunkeilla. Minä taas en kehtaa kysyä,jotten vaivaa liikaa.Huono yhtälö.
Kasvatuksellisesti on ollut oikeastaan vain yksi kupru, joka sai veren kiehumaan. Olin päättänyt pitää pojan irti sokerista mahdollisimman pitkään(pullat,keksit,nannat), tämän periaatten olin appivanhemmillenikin kertonut.Tietysti kuvittelin, että sanani on laki, mutta...
Kerran kahvipöydässä poika kinusi sokeria tms. ja mummi meinasi ojentaa lapselle haluamansa. Keskeytin hänet ja sanoin, etten halua pojan saavan mitään makeaa. Yllätyksekseni mummi hymyili maireasti,katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi, että" annan kuitenkin" ja samalla työnsi makean tyytyväisen lapsen suuhun.
Ei sitten vähään aikaan käyty kylässä ja makukin meni, vasta olin lähes unohtanut menneen katkeruuteni.
Koko tilanne tuntui niin tahalliselta ylikävelyltä, että...
No se oli ja meni. Nyt lähes kuusi vuotta myöhemmin appivanhemmat seisovat oven takana puolessa tunnissa jos kutsu kuuluu.
ILMAN HEITÄ EI PÄRJÄISI. Homma sujuu kun antaa myöden omista periaatteista ja ei aina takerru kaikkiin anopin suusta tuleviin sammakoihin.
Kokonaisuus on kääntynyt päälaelleen tänä aikana. En ikinä soita omaa äitiä apuun, vaan anopin. En käy omassa kodissani kuin pari kertaa vuodessa, anopin luona taas lähes viikottain.
Ennen lapsia meillä ei ollut mitään yhteistä, mutta nyt lapset ovat lahentäneet meitä ja olemme saaneet yhteisen sävelen.
Esikoisemme, appivanhempien eka lapsenlapsi, on 9kk. Jo odotusaikana sanoin anopille, etten sitten halua mitään hössötystä, ja tästä on pidetty kiinni. Esimerkiksi kun anoppi halusi ostaa meille lahjaksi vaunut, ostimme ne itse ja kerrottiin että ostettu on. He maksoivat kun olivat luvanneet, mutta en missään nimessä halunnut tehdä valintaa anopin kanssa.
Anoppi kyllä tarkoittaa hyvää ja tykkäisi osallistua enemmänkin, mutta en ole tavallaan sallinut hänen tulla liian lähelle. Kun olemme siellä kylässä, hän pitää lasta sylissä ja leikkii ja höpöttelee. Ja monasti ostaa vauvalle jotain lahjoja tai antaa rahaa. Hän on kyllä periaatteessa luotettava lastenhoitaja, moni tuttu hoidattaa välillä muksujaan hänellä. Minä en täysin luota siihen, olisiko hän antamatta herkkuja tai karkkia lapselle, jos emme itse ole paikalla. Mun mielestä alle 1v ei ole mitään asiaa karkkipussille tai keksipaketille. Välillä epäilyttää kun hän sanoo jostain yhteisistä tutuista jolla on ihan pieni vauva " sekin odottaa innolla että saa ruveta antaa muutakin kuin maitoa" . Noinkohan? Vai onkohan se anoppi joka ei voi käsittää että puolen vuoden täysimetyksestä on lapselle hyötyä.
Esim vaippaa meidän vauvalle ei ole vaihtanut kertaakaan. Meillä käytetään kestoja, ja anoppi ei omien sanojensa mukaan osaa käyttää niitä. Eipä asia minua häiritse, itsepä lapsemme hoidamme, ja oonkin sitä mieltä että jos joskus viemme lapsen anoppilaan, hän on siellä pikemminkin yksin kylässä kuin hoidossa. Eli kun tähän asti hän on ollut meidän kanssa kylässä. Mihin sen rajan sitten vetää, mikä on hoitoa ja mikä kyläilyä? Mä koen asian niin päin, että jos viedään lapsi mummolaansa kylään, me saatetaan käydä jossain sillä aikaa.
Mua suoraan sanottuna ärsyttää tämä nykyäitien " elämä pysähtyy kun lapsi syntyy ja isoäitien tarvii hoitaa jotta nuoripari saa olla rauhassa" . Tokihan siinä on omat muutoksensa jotka pitää ottaa huomioon, mutta lapsi ei ole ongelma vaan pieni ihminen! Hänellä on oikeus liikkua vanhempiensa mukana ja ainakin olla eroahdistus-vaiheensa tiiviisti perheensä kanssa. Hän on niin vähän aikaa pieni, että voi mennä yksin mummolaan sitten kun sitä itse osaa toivoa.
Minä en hyväksy että lasta raahataan jo pienenä hoitoon esimerkiksi hoitajan iloksi. Eli jos lapsi selkeesti kärsii eroahdistuksesta, tai on vielä ravitsemuksellisesti riippuvainen imetyksestä, on julmaa jättää hänet mummulaan vain siksi kun mummu haluaa hoitaa. Tai siksi kun vanhemmat tarvii laatuaikaa keskenään. Pikkulapsi nukkuu suurimman osan vuorokaudesta - ja vauvat nukkuu sikeesti. Ihan varmasti vanhemmat ehtii hoitaa parisuhdettaan ensimmäisten kuukausien ajan vauvan ohella ja vauvan nukkuessa seksielämän tai henkisten keskusteluiden jäämättä vähemmälle! Se on järjestelykysymys. Täytyy priorisoida vauvan nukahdettua, käyttääkö ajan jalkalistojen kiillottamiseen vai vanhempien kahdenkeskisiin hetkiin.
Ja palatakseni anoppiin, minä en halua kuulla hänen synnytyskertomustaan tai vauvanhoitovinkkejä. Mieluusti hän olisi " vertaillut" raskaus- tai synnytyskokemuksiamme, mutta mä en halua.
Ja sitten se ärsytti kuulla moneen kertaan " kun oli pakko (miehelleni) antaa perunaa jo 2kk iässä kun oli niin kova syömään" . Jos alta parikuinen on " kova syömään" , se ei kyllä yleensä tarvitse kuin useammin rintaa! Mutta eipä anoppi kauaa ole imettänytkään, niin kokee asian jotenkin vieraana. Siis että joku oikeasti tykkää imetyksestä, ja esim mulle se on todella tärkeä osa äitiyden tunnettani!
Sekin ärsyttää kun anoppi on jotenkin " vauhko" . Eli jos on huono sää tai jotain, on hirveen peloissaan kun ajellaan vauva kyydissä. Olen kyllä hieman liiankin herkkkä hänen kommenteilleen, mutta inhoan kaikenlaista hössötystä ja kaikessa rakkaudessaan hän on aika kova hössöttämään aikuisten lastensa perheiden puolestakin.
toimitus:
Toimitus kysyy: Auttaako anoppisi liikaa tai liian vähän lastenhoidossa? Kerro lyhyesti omista anoppikokemuksistasi.
En ole itse sitä mieltä että anopin kuuluu auttaa lastenhoidossa. Tietenkin se olisi varmaan kiva. Mutta pääasiallisesti anopeilla tuskin on velvoitteita lastensa lapsien hoidossa. Eniten toivon sitä että anoppi saa muodostettua läheisen suhteen lastenlastensa kanssa ja sitä että heillä on iloa toisistaan ja oppisivat toisiltaan.
Sitten kysymykseen anopin auttamiseen lastenhoidossa. Anoppi ei tuppaa apuaan ja itse en kehtaa kysyä (tämä johtuu siitä kun joskus aikanaan mieheni veljen lapsia hoitaessa valitteli kuinka raskasta oli hoitaa kahta pientä, mutta ei osannut sanoa suoraan vanhemmille). Lisäksi anoppi on työelämässä mukana ja pyörittää omaa firmaa. Usein lomalla potee sairauksia. Eli tällä yhtälöllä ei pahemmin auttele.
Nyt tosin on muutosta ehkä tulossa kun anoppi jää eläkkeelle. Silloin voi aikaa löytyä enemmän. Ja meillä vasta koulujen loma-aikojen myötä alkaa olla tarvetta avulle (töistä kun ei saa riittävästi vapaata ja koululaisen hoitoon ei ole oikeutta). Eli koululaisten ollessa kyseessä luulen että anoppi auttaakin, varsinkin kun hänen oma elämäntilanteensa on erilainen.
-Anopin lastenhoitoavussa kiinnittäisin siis huomiota anopin terveystilanteeseen. Tämähän on varmaan tässä a ja o. (Meillä anopin terveystilanne on hyvä).
-Toinen todella oleellinen asia on anopin työtilanne (meillä työtilanne muuttumassa paljon helpommaksi eläkkeen myötä). Monella myös harrastukset ovat tavallaan kuin työ ja niistä halutaan pitää kiinni (meillä anopilla ei ole muita harrastuksia kuin työ).
-Lisäksi siihen kuinka paljon niitä lapsenlapsia on ja paljonko ne yhdessä työllistävät (meillä anopin muut lapsenlapset ovat jo täysi-ikäisiä tai lähes täysi-ikäisiä). Meillä itsellämme on 8v, 6v ja pian 3v. Eli aika monta lasta yhden katsottavaksi.
-Lapsen hoidossa tärkeä huomioitava on myös lapsen ikä. Kouluikäisen hoitaminen on ihan eri asia kuin vauvan. (Meillä anoppi ei ole auttanut ollenkaan vauvaikäisten hoidossa, mutta iän myötä kun ovat olleet omatoimisia 3-5v:na ottanut ekan kerran luokseen hoitoon ja oletan että kouluikäisiä katsoo jo useammin kuin kerran vuotaan). Itsekään en vauvan hoidossa ehkä odottaisikaan niin anopin apua, kouluikäisen kohdalla sitten mielumminkin.
-Lastenhoitoavusta puhuttaessa huomioisin myös muiden avun kun vain anopin. Siis muun suvun ja tuttavien verkoston ja mahdollisen palkatun avun. (Meillä ei muuta verkostoa ole auttamassa, äitini on vielä huonompi hoitamaan lapsia kuin anoppi ja kavereilla on omat lastenhoitokuvionsa omien samanikäisten lastensa kanssa ja heillä taas vanhemmat auttavat, joten vuorottelukaan ei onnistu). (Palkattua apua en halua, jossen tunne hoitajaa ja pidän muutenkin parempana hoitajaa jolla on tunneside lapseen).
En voi siis määritellä auttaako anoppi liikaa tai liian vähän lasten hoidossa, sellaista määritelmää kun ei ole kuin oikea määrä minkä anopin kuuluisi hoitaa lapsia. Olisin joskus toivonut että anoppi auttaisi enemmän lasten hoidossa, mutta olen tyytyväinen niistäkin kerroista kun anoppi on auttanut. Ja toisaalta olisin voinut itsekin enemmän pyytää. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, minulla on loistava anoppi!
En saa apua, vaikka keskosina syntyneiden kaksosten kanssa sitä olisi kaivannut. Sairauksiakin oli paljon aluksi, mutta asioista ei edes keskustella. Hänellä oli omat näkemyksensä lasten hoidosta, jotka olivat kaukana meidän näkemyksistämme.
Apua ei ole tarjottu eikä kysyttykään, koska luottamusta ei ole. Lapset ovat nähneet miehen puolen isovanhempia tosi vähän, vaikka ovat suhteellisen nuoria ja terveitä. 2-4 kuukauden taukoja, vaikka asuvat aika lähellä. Meidän lapsemme olivat ensimmäiset lastenlapset, mutta hieman nuorempaa tervettä lastenlasta ovat hoitaneet paljon mikä ei tietenkään tunnu mukavalta. Enää asia ei liikuta pahemmin, ei ole enää mitään tehtävissä, en usko heidän muuttuvan. Joskus vaan mietin, että vanhana voivat kaivata lapsiamme vieraisille, mutta eivät itse ole luoneet läheistä suhdetta heihin eli välttämättä he eivät ole aikuisenakaan läheisiä.
Mielestäni isovanhemmilla ei ole kasvatusvelvollisuutta, mutta kyllä jonkinlainen auttamisvelvollisuus olisi etenkin vaikeina aikoina, mutta kuten olemme havainneet tässä vuosien mittaan, ketään ei voi pakottaa kiintymään ja olemaan kiinnostunut lapsen lapsistaan. Tavara ei korvaa aikaa.
Omat ei niin terveet vanhemmat ovat kyllä tosi onnenpotku, ovat tosi kiinnostuneita lapsistamme ja antavat heille lämpöä ja aikaa. Sinänsä asiamme ovat hyvin, mutta aika heikko turvaverkko kyllä on.
Kun esikoisemme syntyi, tuntui, että anoppi haluaa tietää joka risauksen, näyttää vauvaa joka ikiselle kaukaisellekin sukulaiselle jne... Koin, että hän oli mustasukkainen minun vanhemmilleni, jotka kesämökkeilyn vuoksi (olimme siis vanhempieni mökillä, anopilla ei mökkiä....) näkivät vauvaa useammin. Anoppi heitteli mielestäni tarkoituksella kommentteja, jotka eivät olleet niin ystävällisiä. Hän vihjaili kaikenlaista siitä, miten vähän hän saa hoitaa vauvaa jne... Olin itse esikoisen syntymän jälkeen todella herkässä mielentilassa, ja koin ensimmäisenä kesänä anopin hieman tunkeilevaksi. Hän ei ollut ollut mitenkään kiinteä osa elämäämme, ja yllättäen hän käyttäytyi kuin kuuluisi meidän ydinperheeseemme. Tämä hämmensi minua.
Joku edellisessä viestissä sanoi, että anopilla ei ole auttamisvelvollisuutta. Ei ole ei. Itse kuitenkin haluan olla paikalla, jos lähimpäni kaipaavat apua. vauvan ensimmäisinä kuukausina olisin kaivannut apua esimerkiksi siivouksessa tai ruuanlaitossa, koska imetys vei oikeasti kaiken ajan. Anoppi ei ollut halukas auttamaan missään käytännön töissä, ja tämäkin ärsyttui minua. En voinut mitään sille tunteelle, että odotin jotakin apua, kun kuuntelin kavereideni kertoumuksia lattioita jynsäävistä ja pakastemeen leipovista anopeista. Anoppini ärsytti minua, mutta olen täysin varma, että myös minä häntä.
Toisen lapsen syntymän jälkeen välit mielestäni lämpenivät ennalleen. Mummo oli rauhoittunut,eikä hän enää hössöttänyt samalla tavalla. Itse en ollut enää niin omistushaluinen enkä pilkuntarkka vauvanhoidosta. Annoin enhkä anopille tilaa olla lapsen kanssa omalla tavallaan. Luulen, että me molemmat olimme viisastuneet. Anoppi ei enää antanut ohjeita tai huolestuneena soitellut, nukutanko vauvaa ulkona näin tuulisella säällä. Toisaalta itse olin paremmassa kunnossa kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, enkä siis kokenutkaan kaipaavani ulkopuolista apua. Toisaalta olin ehkä ymmärtänyt ja hyväksynyt sen tosiseikan, että minun anoppini on omanlaisensa. Hän ei ole käytännöllinen, jaksava satujen mummo, joka käden käänteessä ilman ohjeita hoitaa lapset ja taloustyöt. Minun anoppini kuitenkin rakastaa lapsenlapsiaan, vaikka heitä harvoin näkeekin. Se riittäköön.
toimitus:
Toimitus kysyy: Auttaako anoppisi liikaa tai liian vähän lastenhoidossa? Kerro lyhyesti omista anoppikokemuksistasi.
anoppi on tullut hoitamaan, kun on pyydetty. käytännössä näkee lasta (nyt 2v3kk) niin harvoin, että ei tunnu luonnolliselta pyytää kun eihän anoppi edes tunne meidän tytön metkuja ja päivärytmiä. JOS mun oma äiti ei asuis niin lähellä, niin ehkä silloin anoppia tarvittais useammin, jolloin anoppi myös olisi lapselle tutumpi?
sinänsä tykkään kun anoppi ei hössötä, ainakaan mun kuullen :-)
Insinööriäiti:
En ole itse sitä mieltä että anopin kuuluu auttaa lastenhoidossa. Tietenkin se olisi varmaan kiva. Mutta pääasiallisesti anopeilla tuskin on velvoitteita lastensa lapsien hoidossa. Eniten toivon sitä että anoppi saa muodostettua läheisen suhteen lastenlastensa kanssa ja sitä että heillä on iloa toisistaan ja oppisivat toisiltaan.
tässä olen samaa mieltä insinööriäidin kanssa, eli ei anoppien/mummojen velvollisuuksiin edes voi kuulua lastenlastensa hoito. jos niin tekevät (nimenomaan omasta halusta) niin tosi hienoa!!!
Olet ihan oikeassa. En itsekään jättäisi lapsiani hoitoon alkoholin vaikutuksen alaisena olevalle henkilölle. Se kuitenkin heikentää reagointi/huomio ja arviointikykyä vaikkei kännissä olisikaan. Sen takia rattijuoppouden rajakin on asetettu niin alhaiseksi. Jo konjakkilasillisen jälkeen voi tehdä monia typeriä päätöksiä auton ajamisen lisäksi. Sitäpaitsi sillä tavalla lapset oppivat pitämään jokapäiväistä tissuttelua normaalina tapana. Kyllä lapsi haista ja aistii kun aikuinen on ottanut. Muistan itsekin, kun oli vaikkapa uusi vuosi ja meillä olevat vieraat olivat/käyttäytyivät ihan erilailla kuin tavallisesti. Haisivat ja höpisivät. Toisaalta silloin saattoi saada luvan tehdä jotain,mitä normaalisti ei saanut tehdä.