Miten kävi anoppisuhteesi, kun perheeseesi syntyi vauva?

Meillä ihan hyvät välit ennen lasten syntymää. Lasten synnyttyä ollut kiistaa useammastakin asiasta. Meitä anopin kanssa yhdistää mm. omapäisyys ja peräänantamattomuus.. Omaamme aika paljon saman kaltaisia arvoja, molemmille esim. lasten hoitaminen kotona tärkeää jne. Mutta joissain asioissa joudumme jatkuvasti törmäyskurssille. Tälläisiä ovat esim. lasten ruoka- ja nukkuma-ajoista kiinni pitäminen (itsekkään en ole mielestäni mikään nipo, mutta minusta on tärkeää että lapset saavat kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja ilta- ja aamupalat niin välipalan ja nukkumaan mennään ajoissa jne.), karkkipäivä on toinen jota anopin on usein vaikea noudattaa joten hän sitten ostaa lapsillemme karkkia milloin milläkin verukkeella.. Anopin mielestä pidän myös (huomatkaa minä ei suinkaan mieheni.. ) ihan liian kovaa kuria pojillemme. Hän kannattaa täysin vapaata kasvatusta ja kertoo itsekkin kuinka hänen nuorimmasta pojastaan (miehestäni) kysyttiin: " Onko tuo lapsi vai hirviö..?" ja hän antoi vain pojan touhuta mitää touhutaa ja pojasta kasvoi kunnon mies!!! Paras (tai pahin) oli kerran kun olimme anopin kanssa kahden ja minun komentaessa lapsiani hän totesi: " Minun pojakin koti ja poikani lapset.." Että asia ei sitten minulle mitenkään kuulunutkaan..



On meillä ihan hyviäkin aikoja!! Useimmiten onnistumme kumpikin pysymään aikuisina ja välttämään riidan aiheita!! En mielelläni jää hänen kanssaa kaksin, enkä keskustele aiheista josta saamme aikaan vain riidan. Mieheni huolehtii ylimääräisistä karkeista yms. huomauttamisen (vaikka nekin ovat vain pahan miniän hänen suuhunsa syöttämiä sanoja..). Muutoin anoppini on oikein mukava ihminen!!! Kaikki erimielisyytemme koskevat vain ja ainoastaan lasten kasvatusta.



Lapsiamme hän hoitaisi miellään vaikka kuinka usein, mutta " pienen" luottamuspulan takia pyydämme häntä vain hätätapauksissa.

" Minun pojan koti ja minun pojan lapset.."



Anopin mielestä minun vain pitäisi löytää hänen kanssaa yhteiset sävelet.. Olisi lapsille pasadta niin.

Nyt täytyy lopettaa tämä lapsi sylissä kirjoittaminen.. tai mennä peruskoulun alaluokille harjoittelemaan oikein kirjoitusta..

muuttunut suhde anoppiini. Anoppi asuu n. 400km:n päässä ja kovasti olen lastenhoitoa apua kysellyt, mutta hänellä on aina esteitä vaikka eläkkeellä onkin. Hänellä on meidän vauvan lisäksi yksi lapsenlapsi, joka näyttää olevan hänen silmäteränsä. Meillä on siis näennäisesti hyvät välit, mutta minulla aika useasti kiehuu pinnan alla...

Niin ja todellakin olen sitä mieltä että anoppi auttaa liian vähän lastenhoidossa. Olemme toivottaneet hänet tänne tervetulleksi asumaan jopa viikoksi tai pariksi, mutta vielä ei ole kelvannut. Sitten valittaa miehelleni puhelimessa että " harmittaa kun vauva ei opi tuntemaan häntä" ....aaargh!

Anoppi halusi poikansa ja tämän lapsen/lapset, ei miniää. Ikävä kyllä roikun mukana kaupassa. Viime aikoina on mennyt paremmin, kun lapset käyvät isänsä kanssa ilman minua kylässä, niin kellään ei mene hermot. Varmasti on syytä minussakin, minun oli varsinkin esikoisen vauva-aikana vaikea päästää yhtään irti, mutta lausahdukset: " Sä et tarvitse äitiä kun mummo antaa sulle kaupan maitoa pullosta" jne. veivät aika pahasti suhteemme karille (tää oli lievimmästä päästä)...



Ikävä kyllä, itse toivoisin läheistä suhdetta anoppiin, onhan hän puolisoni äiti. Mutta en ainakaan mielestäni ole antanut huonon keskinäisen suhteemme vaikuttaa lasten ja mummon suhteeseen, tykkäävät toisistaan, näkevät toisiaan. Apua en saa, mutta en enää pyydäkään.

Anoppi on pitänyt aina tietyn välimatkan meidän perheeseen. Piti sen jo silloin, kun oltiin vain minä ja mies ja sama on jatkunut lapsista huolimatta. Anoppi on perheeseemme yhteydessä max. kerran kuussa, tällöin siis saattaa soittaa miehelleni. Minulle ei soita ikinä. Ei juurikaan kysele lasten (4v. ja 1,5v.) kuulumisia. Ei ole ikinä ehdottanut, että haluaisi hoitaa lapsia. Anoppi käy meillä noin 2 kertaa vuodessa. Me käymme noin kuukauden-kahden välein heillä viipyen muutaman tunnin.



Ennen lapsia yritin kovastikin saada läheisempiä välejä anoppiin, mutta lopulta jouduin myöntämään, ettei se onnistu. Ei riitä, että toinen yrittää, jos toinen haluaa pitää etäisyyttä. Olen joskus kuullut " salaa" anopin kertovan jollekin sukulaiselle, että hän ei halua tungetella ja kysellä meidän asiosta, ei halua sekaantua. Ok. Normaali kanssakäyminen sukulaisten kesken siis on anopin mielestä sekaantumista ja tungettelua, johon ei halua ryhtyä. Tämä on hänen valintansa sitten, toisaalta taas olen myös saanut useamman kerran kuulla hänen valittavan, kun niin harvoin saa lapsenlapsiaan nähdä. Eli haluaisi nähdä ja olla mukana, muttei kumminkaan ikinä osoita kiinnostusta, kysele kuulumisia, pyydä kylään, kysy tarvittaisko joskus hoitoapua, tule meille kylään ilman kuukausien painostusta...



Mutta koska kyse on aikuisesta, täysipäisestä naisesta niin oletan että hän osaa itse tehdä päätöksensä... Minä olen oman osani tehnyt, olen moneen kertaan sanonut, etten koe tungettelevana sitä, että hän kyselee kuulumisia, olen laittanut isomman lapsen soittamaan mummolleen, olen pyytänyt kylään, olen oma-aloitteisesti kertonut lasten uusimmat tempaukset. Mutta kun ei tule mitään vastakaikua, ei " kiva kun kerroit" , ei " voi kun kiva kun pyysit kyläään, toki tullaan" ... Vaan hapanta naamaa ja hiljaisuutta. Antaa siis olla.

Enpä usko suhteeni anoppiin muuttuvan miksikään vauvan syntyessä. Ollaan hyvissä väleissä ja nähdään usein monet asiat samalla tavalla. Lisäksi anopilla on jo ennestään lapsenlapsia ja sävelet on selvät. Eli anoppi auttaa pyydettäessä, mutta vain kun hänen työnsä maatilalla antavat myöten. Toiseksi anoppilaan voi aina mennä kylään, mutta anoppi ei koskaan passaan, koska siihen ei ole ylimääräistä aikaa.

Toisaalta olen odotusaikanani saanut kuulla anopin synnytystarinat lapsistaan ja ollaan paljon keskusteltu vauvan hoidosta, kotitöiden jaosta ja vanhempien vastuusta. Viimeksi keskusteltiin siitä kuinka vauvan syntyminen tulee muuttamaan hänen poikansa suhdetta työelämään.

Ihanaa kun muillakin on vaikeeta. Luulin olevani ihan kauhea ihminen, kun ottaa niin paahan toi anopin sekaantuminen.. Sorry, kun kirjoitan englantilaisella nappaimistolla niin tietyt kirjaimet puuttuu..



Asun Venajalla ja olen onnellisesti naimisissa venalaisen miehen kanssa. Anopin kanssa ennen vauvaa oli ihan hyvat valit, mita nyt minun erittain huonolla venajankielellani pystyttiin kommunikoimaan. Toistaiseksi han vain normaaliin tapaansa soitteli pojalleen noin 5 kertaa paivassa. Viela raskausaikanakin tietty valimatka ja yksityisyyden kunnioitus sailyi, mutta jo laitoksella se sitten alkoi. Mulle kannettiin kassi kaupalla lihaliemia, keitettyja omenoita ym. ym. Anoppi oli taysilla menossa meille kotiin pesemaan sen lattiasta kattoon ja ihmetteli sitten, kun sanoin siivonneeni jo ennen laitokselle lahtoa ja mieheni lupasi imuroida ym. ennen kuin palaamme vauvan kanssakotiin. Tassa vaiheessa ajattelin viela, etta kiva kun on avulias..



Ensimmaisella viikolla kotona anoppi tuli " auttamaan" kolmena paivana. Tama tarkoitti juoksemista ympari asuntoa mopin kanssa ja kokkaamista ja mehujen keittamista litratolkulla niin etta hiki lensi. Han on siis " hieman" aktiivinen, jos ei suorastaan hyperaktiivinen nainen..



Meidat han halusi ajaa " rentoutumaan" eli pois kotoa ja piti jattaa maitoa pulloon. Imetys oli vasta alussa ja maitoa ei niin vain ylimaaraisia herunut, joten ei ihan noin vain onnistunut. Yritin miehelleni sanoa, etta josko vahan myohemmin, kun nyt viela opettelemme imetysta ja olen kipea keisarinleikkauksen jalkeen ja haluaisin rauhassa olla ja opetella elamaa vauvan kanssa.. Mutta mieheni, vaikka muuten onkin maailman ihanin, ei pystynyt aitinsa valtaa vastustamaan vaan loukkaantui puheistani ja sanoi, ettei voi kieltaa aitiaan, kun tama loukkaantuu.. Noh, mina yritin sopeutua.



Tyhmaa tietty, kun en ole ollut jamakampi, mutta en halua katkaista valejakaan.. Nyt vauva on 4kk ja anoppi kay enintaan kerran viikossa, paitsi jos erikseen pyydamme, ja vahitellen on hieman rauhoittunut olemaan vauvankin kanssa. Haluan vauvan tuntevan mummunsa ja saavan olla taman kanssa kahdestaankin, mutten tarvi kotiapua. Vauvan sylittelya ym. ymmarran, mutten oman kotini hoidan kylla itse. En olisi uskonut kieltaytyvani avusta, mutta kun sita tuli ilman pyytamista niin huomasin etten sieda sekaantumista.



Ruokavalio asioista olen kovasti huolissani. Anoppi kuulemma aloitti 3kk iassa antamaan pojalleen kananmunankeltuaista ja 4kk piimaa ja rahkaa. Onkin jo innolla odottamassa, etta koska sita rahkaa annetaan. Olen noin 15 kertaa sanonut. ettei sita anneta viela pitkaan aikaan. Joka kerta han on yhta holmistynyt asian kuultuaan. Kerran han oli vauvan ollessa 2kk antanut sitruunalla " terastettya" vetta vauvalle ja kertoi sitten meidan palattua kotiin, etta se on vatsalle hyvaksi. Olin ihan jarkyttynyt, kun vauva on taysimetyksella eika kaipaa mielestani muita juomia saati happoista sitruunaa.



Viime viikonloppuna han ehdotti, etta menisimme viettamaan klubi-iltaa ja he veisivat vauvan mokille ja me tulisimme yolla perasta.. Paljon vaan maitoa mukaan. Voi apua! vauva on vasta 4kk ja nyt jo pitaisi olla yokylassa.. Eivatko he tajua, etta kylla myohemmin kerkiaa ihan tarpeeksi hoidella.. Nyt on aika olla omien vanhempien kanssa ja syoda tissista..



Kun han tulee hoitamaan vauvaa ja imetan, niin han paattaa vauvan saaneen tarpeeksi maitoa ja riuhtaisee pois rinnoilta.. " Nyt nukkumaan, on sen aika" . Yritan sanoa, etta imetan vauvantahtisesti, ja han sanoo etta joo joo.. ja seuraavaksi kysyy onko jo kulunut tarpeeksi aikaa etta saa syoda uudelleen..



Hulluinta oli, kun olimme mokilla heidan kanssaan ja jatin vauvan terassille vaunuihin nukkumaan ja anoppi lupasi vahtia. Itse menin nukkumaan paivaunia. Vauva nukkuu aina hyvin ulkona varsinkin pikkupakkasilla. Mutta anoppi oli peloissaan, etta pikkuinen on kylmissaan ja oli tuonut vaunut sisalle, avannut kaikki ovet ja ikkunat ja siella sitten maanisesti heijasi vaunuja toppatakissa ja karvalakki paassa.. Tultuani paivaunilta ja nahtyani taman, palasin nopeasti mieheni luo ja sanoin, etta nyt se on seonnut kokonaan!!



Tuntuu pahalta valittaa, kun han oikeasti on hyvantahtoinen mutta suomalaisena olen paljon itsenaisempi aitiydessani kuin takalaiset naiset, ja inhoan kun joku kontrolloi elamaani. Ja kotona Suomessa olisi oma aitini, rauhallinen ja lempea.. Voi kun valilla niin ikava!

...meilla oikeastaan anopin hoosays on jaanyt apen touhujen varjoon lasten synnyttya, ja anoppia siedankin oikein hyvin vaikka onkin kova touhuamaan meilla ollessaan, kun taas apen kanssa emme ole edes enaa puhevaleissa. Eli siis meillakin " monikulttuurinen" liitto ja appi tulee (eurooppalaisesta) kulttuurista jossa miehilla ja auktoriteettihahmoilla on edelleen mita ilmeisimmin yllattavan paljon valtaa. Appeni on siis jo elakoitynyt mutta ennen elakoitymistaan han johti 800-ihmisen tyopaikkaa, on saanut kunniatohtorin arvon, jne. jne. eli pitaa itseaan auktoriteettihahmona. Jo ihan suhteen alkumetreilla kavi ilmeiseksi etta apelta puuttuu harkintakykya (mm. vuosia sitten pakotti meidat mieheni kanssa ilmiselvasti humalaisen ystavansa autokyytiin, koska ei kokenut etta voisi talle asiasta huomauttaa, eika ilmeisestikaan pida rattijuoppoutta isona ongelmana; ei siina mitaan, mutta lisaksi appi koki oikeudekseen _loukkaantua_ kun vaadin lyhyen ajomatkan jalkeen autoa pysaytettavaksi ja poistuin autosta...). Nyt kun meilla on pienet lapset niin tama asia on karjistynyt ihan mahdottomaksi. Appi syo useita lapsille erittain vaarallisia laakkeita kroonisiin vaivoihin, mutta ei millaan ole meinannut uskoa etta meilla olleessaan hanen on laitettava ne paikkaan johon lapset eivat ulotu. Han on jopa _valehdellut_ miehelleni ja minulle useampaan kertaan pain naamaa etta " tallessa ovat" , kunnes on paljastunut etta laakkeet ovat lattialla olevassa laukussa vain vetoketjun takana (jonka 2-3 vuotiaskin pystyy siis hyvin avaamaan). Yhden kerran han pudotti laakkeensa lattialle meilla ollessaan, ei loytanyt sita, mutta ei myoskaan kertonut meille, ja 3-vuotias tuli sitten laake kadessa kysymaan etta " aiti, mika tama on?" (!). Onneksi tama(kin) paattyi kuitenkin onnelisesti, vaikka sainkin animalistisen raivokohtauksen apelle. Appi on myos mm. leikannut kivea sirkkelilla 4 veen seisoessa vieressa ilman suojalaseja (apella itsella tietysti suojalasit...). Han pitaa " isovanhemman oikeutenaan" (hanen ilmauksensa) syottaa lapsillemme suolaa kaikessa mahdollissa tilanteissa (kuten tomaattien kanssa...) vaikka seka han itse etta mina sairastamme osin perinnollisia sairauksia joissa liiallisesta suolankaytosta on todistetusti haittaa, eika sita mielestani kannattaisi siis erityisesti opetella. Kaiken taman seurauksena mina seuraan appea kuin haukkaa kun han on meilla enka jata hanta yksin lasten kanssa enaa _hetkeksikaan_. Useamman vuoden marmatuksen seurauksena (seka " lahelta piti" -tilanteiden jalkeen) seka mieheni, anoppi, etta miehen sisko myos seuraavat appea eivatka jata hanta yksin lasten kanssa, eli siina mielessaolen kiitollinen etta saan edes tassa asiassa tukea jopa apen omalta suvulta. Minun on aarimmaisen vaikea ymmartaa miksi appin on sellainen kuin on, onko kyseessa joku mielenterveyden tai persoonallisuuden hairio, vai miksi koulutettu, periaatteessa hyvinkin alykas ihminen kayttaytyy talla tavalla lastenlastensa ja muiden ihmisten kanssa.

Anoppi tuntui taantuneen itse vauvan tasolle esikoisemme synnyttyä. Meillä oli sitä ennen hyvät välit, joten ehkä jotain ennusmerkkejä kummallisuuksista olivat lapselliset tivaamiset esim. lapsen sukupuolesta ennen syntymää, huolehtimiset pääsemmekö sukujuhliin kaksi päivää la:n jälkeen ym. Hänellä oli ennestään lapsenlapsia eikä minulla ollut oikeasti minkäänlaisia epäilyksiä väliemme muuttumisesta, mutta niin vain kävi.



Alusta saakka olen tuntenut syyllistämistä, että minä en anna hänen olla lastenlastensa kanssa tarpeeksi. Emme näe tarpeeksi usein, jos olemme joutuneet kieltäytymään jostain tietystä tapaamisajasta, tai jos lapsi vierastaa enkä ole ollut suinpäin antamassa häntä pelokkaana anopin syliin, se on tietysti aivan törkeää ja kiusantekoa anoppia kohtaan. Jos anoppi ei ole jossain perhejuhlassamme kaiken keskipisteenä, hän suuttuu meille jne. Kaiken kaikkiaan aika vaikeaa kanssakäyminen hänen kanssaan. Vaatimustaso on valtava eli mikään ei riitä, omat tiedot heikkoja, oma asenteensa on kummallinen ja ilmeisen negatiivinen minua kohtaan, kaikesta loukkaannutaan jne.



Soisinpa anopinkin vielä jonain päivänä pystyvän avartamaan näkemystänsä oman napansa ulkopuolelle, jolloin hän ehkä ymmärtäisi, ettei ole universumin keskipiste, ja me kyllä ihan oikeasti olemme tehneet parhaamme että hänelläkin olisi hyvä mieli. Sitä tuskin on kuitenkaan turha toivoa. Lapsillamme on kyllä muitakin läheisiä sukulaisia ja ihmisiä, ja kumma että vaikka suhtaudumme kaikkiin samalla tavalla, kenelläkään muulla ei ole valittamista ja jatkuvia ongelmia kuin anopilla.