G:oletko kateellinen kun tuttusi menestyvät opinnoissaan/urallaan?

Olemme hyvin yrittelijäitä mieheni kanssa, vaikka koulutusta ei paljoa ole. Kun kuulee jonkun menestyksestä, tulee vain positiivinen tunne, että josko mekin. Tiedämme, että pystymme aika paljoon ja aika harvat asiat mitä haluamme tehdä, on mahdottomia. Olemme jo tähän ikään mennessä tehneet paljon asioita, joita monet eivät tee koskaan. Olen sitä mieltä, että moni asia on kiinni ihmisestä itsestään ja ajatusmaailmasta. Tahtova ihminen pääsee yllättävän pitkälle!

En minä ainakaan odotakaan kenenkään kommentoivan meidän tulojamme - ei ne kuulu kellekään.

Eikä onneksi kukaan tietääkseni minuakaan kadehdi. Tosin eivät välttämättä tiedä, kuinka paljon oikeasti tienaankaan ja kuinka vähällä työmäärällä.

Minulta on pitkään sairastettu hoitamaton masennus tuhonnut paljolti työmuistia ja joudun tosissani tekemään töitä ihan arkiasioiden muistamisessa saatika sitten opiskelussa.

itseäni vuotta vanhempaan serkkuuni, joka on samaa sukupuoltakin kuin minä. Kävimme saman englanninkielisen lukion. Hänen vanhempansa olivat itsekin akateemisia, toinen erään koulun rehtori jne. Serkku oli musiikkiopistossa ja osaa soittaa erästä instrumenttia erittäin hyvin.



Aina ovat arvosanani olleet huonompia. Hän myöskin jatkoi lääkikseen, unelmauralleni. Minä päädyin vähäpätöisemmälle alalle. Hänellä oli paremmat taustajoukot, minä olen kaiken saavuttanut yksin. Se vähän riipii.

ovat jollain tasolla juu. Mun keskiarvo oli 9,5, hänellä täysi kymppi. Mutta hänellä oli kotona kaksi opetusalalla työskentelevää ihmistä preppaamassa häntä!



10

Mä en jaksaisi käydä töissä ja haluaisin helpolla tasokkaan elämän. Vaihtoehdot on vähissä eli pitäisi olla varakas mies. Mutta kun meni rakastumaan tuollaiseen taavitalleroon...:) No, onnellista se näinkin on, mutta olisihan se ihanaa, että mies tienaisi sen verran, ettei tarvisi väkisin roikkua töissä, ellei huvittaisi. Itse en haluaisi superuraa, kun tiedän, mitä se vaatii.

olin kahdessa työssä, kun kävin iltalukiota. Annoin rahaa äidille ja pikkusiskolle. Kukaan ei todellakaan prepannut.



Mieheni on sekatyömiehen poika, jonka lapsuudenkodissa ei ollut edes sähköä.



Opiskeltiin molemmat tutkinto (omin avuin ja rahoin). Nyt tienataan reilut 100 000 vuodessa ja asutaan arvoalueella Helsingissä.



Ei ole kukaan prepannut ikinä - päinvastoin. Itsestä se menestys on kiinni, jos niin päättää!

Eikä korkea koulutus tai edistyminen työssä ole minulle edes tavoittelun arvoisia asioita enkä sillä tavalla arvosta niitä. Keskityn " oikeaan" elämään ja elämiseen.

Miten serkkutytön, naapurin tai veljen menestys ois sinulta pois? Pitäisi keskittyä niihin omiin avuihin ja niiden kehittämiseen ja hyödyntämiseen.



Kateus on ollu mullekin se, mitä vastaan varsinkin nuorempana jouduin kamppailemaan. Vertasin itseäni muihin ja ajattelin, että ei mun kannata edes yrittää kun en pysty samaan. Mutta oon saanu reenattua itseäni pois tollasesta ajattelusta.



Mulle tuli kamalan surullinen olo, kun katoin sitä ihme luokkakaveri-ohjelmaa muutama päivä sitten. Siinä Saimi Hoyer tapasi lahjakkaan miehen, siis entisen luokkakaverinsa. Saimi oli varma, että mies tekee juuri sitä, mistä oli aina haaveillut ja missä oli lahjakas. Tuo mies pakkasi muovia ja hänestä oikein näkyi, että hän oli luovuttanut. " Ei kukaan mua huoli, ei siitä kuitenkaan tule mitään." Toisaalta silmään pisti myös se, kun hän sanoi, ettei ole tavannut oikeita ihmisiä.



Mä uskon, että aika harvalle ne " oikeat ihmiset" vaan ilmestyy jostain. Kyllä siihen vaaditaan sitä omaa sinnikkyytä ja aktiivisuutta.



Mä opiskelen kahta alaa, toinen on se mun unelma, johon esim. mun äiti ei usko ollenkaan. Yliopisto-opinnot taas on se " kunnon ammatti" , joka ei motivoi juurikaan. Koin tässä aika valaistumisen, kun tajusin, että mähän olen paljon parempi siinä mun unelma-alassa kuin oisin siinä toisessa. Ja että, mullahan on vaan yksi elämä. Kuinka rappiolle se muka voi mennä, jos kouluttaudun unelmaani enkä saakaan töitä? Enemmän se menee pilalle, jos surkuttelen seuraavat 50 vuotta sitä, että musta ei tullukaan sitä mitä halusin. Eli hitot minä siitä mitä muut sanoo! Tää on mun elämä!

Osaan kyllä asettaa itselleni korkeita tavoitteita, mutta ne ei oo mitään pilvilinnoja. Ja tavoitteita asettaessa mulla on myös ainakin jonkinlainen käsitys siitä, kuinka se tavoite saavutetaan. Eli oon melko realistinen ja osaan olla vähään tyytyväinen. Enkä siis näe mitään syytä kadehtia muiden uraa, jota en itselleni edes haluaisi. Mulla on kyllä akateeminen tutkinto ja teen oman alan työtä. Mutta teen siinä sitä ihan perustyötä, enkä ainakaan tähän mennessä ole haaveillut mistään ihmeellisemmästä ja isommasta.



Mulla arvot painottuu enemmän lasten ja kodin puoleen, ja saan enemmän tyydytystä siitä, että ne toimii. Kyllä työkin mulle tyydytystä tuo, enkä jaksaisi olla kokopäiväinen kotirouva, mutta tällä hetkellä olen tyytyväinen omiin saavutuksiini työelämässä. Ja tyytyväinen olen myös siihen, kuinka olen saavuttanut tasapainon kodin ja osa-aikatyön välillä.

Koska työ- ja opiskelumenestys vaatii kovaa työtä.

Onnellinen olen heidän puolestaan. Hyvä jos ovat menestyneet ja se on heille tärkeää.



Omassa elämässä työ, ura ja opinnot merkitsevät hirvittävän vähän. Teen työtä elääkseni, en elä tehdäkseni työtä.

ovat ansainneet sen omalla rehellisellä työllään. Selkään puukottajien ja ruskeakielisten menestyminen v-tuttaa pahasti! Itse en sellaiseen pysty alentumaan mutta harmittaa joskus kun toiset etenevät vilpin avulla.



Kateutta herättää lähinnä perinnöt ja varakkaat vanhemmat joilta saa kämpän tai mökin, makselevat perheen lomia yms. Me maksamme kaiken itse - osittain myös vanhempien elämisen.

3 ammattia ja olen urani huipulla---



eli ei ole syyttä kateuteen



------

sen sijaan toinen lapsi pitkäaikaissairas, ja se tuo itkun välillä silmään, en kadehdi muuta kuin mahdollisuutta lepoon ja virkistykseen...

En kadehdi uraa, koska sitä voi itsekin luoda, mutta epäonnistunutta perhettä on vaikea saada ehjäksi ja suru on suuri kun en voi tarjota lapselle perhettä, jossa on isä ja sisaruksia.

13, että yleensä uralla menestyvä mies on paljon poissa kotoa ja vastuu arjesta jää vaimolle...

Itselläni oli todella traumaattinen lapsuus ja nuoruus, omilta vanhemmilta en koskaan saanut tukea mihinkään, päinvastoin, jouduin kantamaan huolta omista vanhemmistani. Sairastuin vakavaan masennukseen ja syömishäiriöihin, joiden takia pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle vasta 24-vuotiaana. Nyt olen 30 ja vasta valmistunut. Koko opiskeluaikaani varjosti edelleen taipumus masennukseen ja anoreksiaan, en saanut opiskelutua kovin tehokkaasti eikä minulla ole työkokemustakaan hirveästi.



Kyllä kieltämättä sapettaa kun näkee 24-vuotiaita vastavalmistuneita, joiden elämä on mennyt niin nappiin kuin vain voi ja jotka ovat saaneet tukea (niin henkistä kuin taloudellistakin) kotoaan. Sellaisella ihmisellä on hieman paremmat eväät pärjätä elämässä kuin minunlaisellani.



Ainoa hyvä asia elämässäni on kuitenkin se, että löysin itselleni todella ihanan aviomiehen, joka on kaiken lisäksi todella varakas. Minun ei tarvitse huolehtia toimeentulostani, ei edes mennä töihin jos en halua. Meillä on kiitos mieheni upea ok-talo kalliilla merenranta-alueella, purjevene, pari autoa, varaa matkustella jne.



Silti en voi sille mitään, että kadehdin usein niitä nuoria naisia, jotka ovat menestyneet todella hyvin urallaan ja saavuttaneet omin ansioin paljon.

Pettänyt on useasti ja sekin pitkitti masennuksesta parantumista. Koko perheen talous on minun harteillani. Miehelläni on paljon materiaalisia haluja, mutta ei mitään intoa tehdä töitä. Nyt on 10v makoillut työttömänä kotona. Minulla on haaveina vakituinen työ ja oma talo. Miehelle ei kelpaa edes mikään vaatimaton talo vaan senkin pitäisi olla joku ökytalo ja tietysti niin, että hän ei sen eteen joutuisi mitään tekemään. Joskus se on raskasta kun kaikki meidän elämässä riippuu minusta ja vain minusta.

9

Olen onnellinen heidän menestyksestään, jokainen on sen omalla työllään saavuttanut!