Haittaako se, jos tyttolapsi ei ole yhtaan empaattinen, kayttaytyy toisinaan hyvin julmasti leikkitovereitaan kohtaan, ei koskaan puhu kotiasioista

Jotain todella omituista tässä on...

En ole vieläkään erityisen empaattinen, mutta osaan kyllä mielestäni feikata sen tarvittaessa ihan uskottavasti. Olen aika tunnekylmä enkä koskaan leikkinyt mitään hoivaleikkejä. Olin/olen myös aika vetäytyvä, minulla on vain muutamia ystäviä, en pidä lainkaan uusiin ihmisiin tutustumisesta, en tykkää olla huomion kohteena, etenkään silloin kun olen jossain asiassa heikko tai haavoittuvainen.



Iän myötä olen vasta alkanut tajuta sosiaalisten pelien tärkeyden ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Nuorempana ajattelin, että miksi minun pitäisi lähteä mukaan tuollaiseen idioottimaiseen laumakäyttäytymiseen ja pysyttelinkin aika pitkälti ulkopuolisena tarkkailijana. Nykyään yritän vähän panostaa (mielestäni edelliseen äärettömän tympeään, tylsään ja typerään) smalltalkiin ja puolituttujen kanssa juttelemiseen, tyhmille jutuille nauramiseen, päivän uutisten päivittelyyn (mitä hittoa se kauhistelu auttaa?? tapahtunut mikä tapahtunut.) yms.



En pidä itseäni minään superfiksuna ja yritän olla asettamatta itseäni muiden yläpuolelle, mutta en vaan voi sille mitään, että ihmisten jatkuva kaakatus ja minun näkökulmastani hölmö käyttäytyminen saavat minut joskus ajattelemaan, että ovatko nuo ihmiset oikeasti noin hölmöjä, että tekevät/käyttäytyvät noin vai ovatko kaikki niin kuin minä eli kuuntelevat ja esittävät typeriä kysymyksiä ja keksivät tikusta asiaa, vaikka oikeasti ei pätkääkään kiinnostaisi. Sen olen kyllä huomannut, että kun esittää tyhmempää ja tietämättömämpää kuin onkaan, lörpöttelee, sählää, kyselee ihmisiltä kaikenlaista (mihin kyllä tietää vastauksen tai sitten ei tiedä mutta ei kiinnostakaan), saa helposti luotua kontakteja ja saa toiset ihmiset pitämään itsestään ja samalla boostaa heidän itsetuntoaan kun he saavat kokea itsensä fiksuiksi ja tarpeellisiksi.



Diagnoosia minulla ei ole enkä sellaista kaipaakaan, viihdyn tällaisena pääsääntöisesti ihan hyvin.

Miksi muuten ap on korostaa sitä, että kyseessä on tyttölapsi? Olisiko se pojalle jotenkin suotavampaa olla se mahdollinen psykopaatti tai autisti tai asperger?



Minä en ole hoivaajaluonne ja suorastaan v*tuttaa kun sitä pehmeyttä ja miellyttämishalua ja alistuvuutta kuitenkin naiselta yleensä odotetaan. Olen saanut useammaltakin mieheltä kuulla olevani kylmä ja kova ja jätkämäinen eikä haittaa minua pätkääkään. Olen onnellinen juuri tällaisena ja jos joku ei sitä kestä tai minusta pidä niin aivan sama.

kuten itsekin fallisuudessasi olet huomannut.

Vierailija:

Miksi muuten ap on korostaa sitä, että kyseessä on tyttölapsi? Olisiko se pojalle jotenkin suotavampaa olla se mahdollinen psykopaatti tai autisti tai asperger?

Minä en ole hoivaajaluonne ja suorastaan v*tuttaa kun sitä pehmeyttä ja miellyttämishalua ja alistuvuutta kuitenkin naiselta yleensä odotetaan. Olen saanut useammaltakin mieheltä kuulla olevani kylmä ja kova ja jätkämäinen eikä haittaa minua pätkääkään. Olen onnellinen juuri tällaisena ja jos joku ei sitä kestä tai minusta pidä niin aivan sama.

ei me kaikki jakseta olla supersosiaalisia. Se on vain välillä hankalaa kun nykyään oletetaan kaikkien olevan niin ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia kälkättäjiä...

Kirjoituksessasi oli jotain hyvin tuttua.

vielä murrosikäisellä ne on yleensä alikehittyneitä aikuiseen verrattuna.



Sanot ettei tytöllä ole empatiaa koska haluaa lohduksi peliaikaa --- ei se ole empatiaa vaan läheisyyden ja hellyydentarvetta. (empatia on toiseen samastumista)



Itseäni kyllä hämmästyttää että olisi jotenkin erityinen ongelma, ettei *tyttö*lapsella ole empatiaa. Eiköhän se vastuulliseksi nuoreksi ja aikuiseksi kasvamisen tavotteet ole ihan samat kaikille ihmisille, sukupuolesta riippumatta.

mutta se on puhdasta teeskentelyä.



Esittävät sitä, koska sitä odotetaan heiltä.

ja heidän ihania juttujaan. Mut lasten jututhan on monesti paljon terävämpiä, humoristisempia jne kuin tylsistyneiden kaavoihinsa kangistuneiden aikuisten.



MInäkään en kaipaa yhtään porukan keskinäistä hölmöyksille naureskelua ja ripsiväri-keskusteluja. Olen myös ollut aina oman tieni kulkija- osittain siihen varmaan vaikuttaa se että olen kokenut tietyistä itsestäni riippumattomista syistä sosiaalisen kanssakäymisen vaikeaksi ja kipeäksi.



Mä en feikkaa empatiaa, päinvastoin ymmärrän hyvin ihmisten tuntoja- toisin kuin nämä ripsiväri-mukaempaattiset jotka tämäkin palsta paljastaa todellisuudessa mustavalkoisiksi, konservatiivisksi julmureiksi. Naisten maailma on täynnä empatiakilpailua- jolla ei oo mitään tekemistä oikean tunneälýn kanssa.

opiskelen. Alaa en viitsi suoraan sanoa, mutta tällä alalla kyllä joutuu ihmisten kanssa tekemisiin ja on osattava kuunnella ja käyttäytyä asiallisesti. Uskon kuitenkin selviäväni siitä. (En kai vaikuta ulospäin julmalta psykopaatilta, koska ystäväni, vaikka se joukko onkin melko harvalukuinen, ovat melkein jokainen sanoneet pitävänsä minusta, he tuntevat, että olen läheinen, samalla aaltopituudella, kanssani voi jutella mistä vain jne.) Toisaalta alani vaatii kylmäpäisyyttä ja tiettyä etäisyyden säilyttämistä, joten en usko, että sellainen superempaattinen ja voimakkaasti toisten kokemuksiin eläytyvä tyyppikään olisi ihanteellinen työntekijä.



Mikä tuo fallisuuskommentti muuten oli? Olen nainen ja erittäin tyytyväinen elämääni naisena, en mitenkään ihaile miessukupuolta. MUTTA sitä en hyväksy, että minun pitäisi sukupuoleni perusteella olla tietynlainen ja käyttäytyä luonteeni vastaisesti. Koen vahvasti olevani nainen siitä huolimatta etten tykkää laittaa ruokaa, kilju ihastuksesta kun näen vauvan tai jaksa hymistellä ja miellyttää. Vai onko oikea nainen vain sellainen joka hoitaa kotona lapsia ja on nyrkin hellan välissä, ainoa harrastus on pyykkien silittäminen ja vaaleissa äänestyslippuun tuherretaan miehen valitseman ehdokkaan numero?

EN vihaa ihmisiä, useista jopa pidän JA minulla ON tunteet. Tykkään jutella tietyistä aiheista, mutta sellainen tyhjänpäiväinen leukojen louskuttaminen (puhetta ei käytetä tiedon välittämiseen vaan johonkin sosiaaliseen peliin) lähinnä ärsyttää. En kuitenkaan ole kuivakka tylsimys, vaan nauran hauskoille jutuille ja osaan myös itse olla ihan viihdyttävä.



En tiedä onko muistini jotenkin tavallista parempi, mutta ärsyttää ihmisten tapa vatvoa sataan kertaan samoja juttuja ja kysyä samat kysymykset uudestaan ja uudestaan. (Itsekin teen tätä jonkin verran, mutta tahallani, näyttää kuuluvan yleisiin tapoihin.)



Olen hellyydenkipeä, mutta kestää kauan ennen kuin uskallan päästää toisen ihmisen lähelleni, minun on esim. helpompi käydä naimassa ventovierasta kännissä baari-illan jälkeen kuin olla lähekkäin sellaisen ihmisen kanssa, josta todella tykkään. Olen aika ujo ja sosiaalisesti kömpelö, pitkälti juuri sen vuoksi, että minun on tosi vaikea keksiä jotain puhuttavaa vieraiden ihmisten kanssa, osittain juuri sen vuoksi, että en halua läpättää turhia.



Tiedostan omat heikkouteni vähän liiankin hyvin ja stressaan niistä ihan liikaa, en siedä epäonistumisia tai itseeni kohdistuvaa pilkallista huumoria, mikäli asia on minulle arka. Itse voin kyllä mollata itseäni.



Supersosiaaliset 24h/vrk naama virneessä ja tauotta kälättäen ympäriinsä kulkevat tyypit ärsyttävät minua suunnattomasti ja minun on erittäin vaikea olla näyttämättä ärsytystäni. En siedä sitä, että takerrutaan epäolennaisuuksiin ja jaaritellaan, haluan mennä suoraan asiaan.

Olet selvästi hyvin asiakeskeinen ihminen. Asiakeskeisyyden ääripää on ihmiskeskeisyys. Moni meistä sijoittuu janan keskivaiheille, mutta sinä taidat olla siellä ääripäässä.



Muistathan, että kyse on vain ihmisten erilaisuudesta. Ei ole oikeaa tai väärää. Ei hyvää tai huono. On vain erilaisuutta.



t. käyttäytymistieteilijä

ikäänkuin heidän erilaisuutensa olisi minulle uhka???

Vierailija:

ja heidän ihania juttujaan. Mut lasten jututhan on monesti paljon terävämpiä, humoristisempia jne kuin tylsistyneiden kaavoihinsa kangistuneiden aikuisten.

MInäkään en kaipaa yhtään porukan keskinäistä hölmöyksille naureskelua ja ripsiväri-keskusteluja. Olen myös ollut aina oman tieni kulkija- osittain siihen varmaan vaikuttaa se että olen kokenut tietyistä itsestäni riippumattomista syistä sosiaalisen kanssakäymisen vaikeaksi ja kipeäksi.

Mä en feikkaa empatiaa, päinvastoin ymmärrän hyvin ihmisten tuntoja- toisin kuin nämä ripsiväri-mukaempaattiset jotka tämäkin palsta paljastaa todellisuudessa mustavalkoisiksi, konservatiivisksi julmureiksi. Naisten maailma on täynnä empatiakilpailua- jolla ei oo mitään tekemistä oikean tunneälýn kanssa.