IL: Ihminen on onnettomin 44 vuotiaana. No NÄIN ON!!

Mä ainakin allekirjoitan tämän. Tuohon ikään osuu juuri joku käännekohta elämässä, nuoruus jää ikuisiksi ajoiksi taakse ja joutuu ihan tosissaan miettimään, että mihin suuntaan elämässään haluaa lähteä. Samalla tulee summattua kaikki siihen mennessä kerääntyneet (epä)onnistumiset.

N43,5

Itte oon jo nyt masentunut t. 33v

Mulle 40+ oli pahinta aikaa ihan siitä syystä, että molemmat vanhemmat kuoli. Kyllä siinä meni monta vuotta surussa ja jotenkin kaikki on nykyään erilaista, kun vanhempia ei enää ole. 

Kyllä se paskin aika mulla on nyt 55v. ja loppuelämän ajan. Koska vakavat sairaudet ja ne voi muuttua hengenvaaralliseksi.

Oho, itse koen nyt juuri 44-vuotiaana eläväni parasta aikaa elämässäni. 

Noihin kausiin vaikuttaa myös elämäntilanne kokonaisuudessaan. En usko, että tuo ikä on tarkka ikä sille. Olen 35. Tällä hetkellä tuntuu, että on kovin kriisi sitten teini-iän. Tuntuu, että olen risteyksessä ja ei oikein pysty etenemään suuntaan eikä toiseen. Välillä motivaatio kaikkeen huipussaan ihan pienen sekunnin ja sitten lässähtää. Kaikki tuntuu tylsältä. Omat lapset tuovat iloa ja jatkuvuuden tunnetta, tosin heilläkin olleet vaiheita, jotka väsyttäneet lisää. Nyt vanhempi 15, hyvässä iässä. Olen ylpeä hänestä ja nuoremmastakin, mutta erityisesti esikoisesta nyt kun pääsee jo näyttämään taitojaan elämässään ja tehnyt tänä kesänäkin jo pieniä kesätöitä. Mutta, koska olen ollut äiti 15 vuotta, pelottaa että alan kohta elämään lapsieni kautta kuten silloin joskus pikkulapsiaikana, kun kaikki pyöri lapsien ympärillä. Edelleen siis tuntuu tasapainoilulta. Mutta oma elämä, olisin halunnut olla tässä iässä enemmän. Olen saavuttanut kyllä paljon. Pelkään ikääntymistä hieman. Nyt pitäisi olla rohkea ja edetä taas ylemmälle tavoitteita kurottaen. Raha-asiat harmittavat joskus, koska minulla oli tavoite olla velaton 35-vuotiaana, enkä sitä vielä ihan ole. Maailmantilanne myös pelottaa, joka lisää ahdistusta ajoittain. 

Ja lisään vielä tähän, että oma isäni kuoli jo 2018, äitini kuoli melkein 2020, kun sai verenmyrkytyksen. En siltikään halua alkaa pelkäämään hänen menettämistään. Monella työkaverilla on ollut vielä hyvin vanhana molemmat vanhemmat elossa ja he ovat korostaneet miten ihanaa on kun elämään ei ole mahtunut isoja menettämisen kriisejä. Varmasti se myös jättää jäljen ihmiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Taas oli juttu muten ihminen on onnettomimmillaan 42-vuotiaana. Joskus se on 44-, joskus 47-vuotiaana. Riippuu maastakin. En ihmettele yhtään. Ihminen joutuu luopumaan haaveistaan, oma ja puolison ulkonäkö alkaa repsottaa lapsiperhearjen, treeneihin kuskaamisen, työmuurahaisena ahertamisen ja juuri kyllästyneisyyden vuoksi. Usein tässä iässä naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi ja tukahduttavat mieheltään seksihalut muutenkin. Sitten onkin jo vaihdevuosien aika. Teinit valvovat yökaudet eikä vanhemmille jää omaa aikaa. Nelikymppisyys,-tieteellisesti todistetusti ihmisen paskinta aikaa.

PS. Aivan turha mammojen tulla naisen solipsismilla kertomaan että kyllä minä nelikymppisenä ainakin olen onnellinen. Nyt ei ole kyse juuri teistä. Vaan laajoista kyselytutkimuksista. Makrodatasta, joka osoittaa keski-iän onnettomuuden aallonpohjan osuvan jonnekin 42-47 ikävuoden tienoille.

Hah. Ihan kuin ne seksihalut olisi naisen hiusten pituudesta kiinni. Ja teinien valvominen tekee sen, että ne nukkuu vastaavasti aamulla/päivällä pitkään, jolloin sitä yhteistä aikaa on sitten aamulla.

Vierailija kirjoitti:

Noihin kausiin vaikuttaa myös elämäntilanne kokonaisuudessaan. En usko, että tuo ikä on tarkka ikä sille. Olen 35. Tällä hetkellä tuntuu, että on kovin kriisi sitten teini-iän. Tuntuu, että olen risteyksessä ja ei oikein pysty etenemään suuntaan eikä toiseen. Välillä motivaatio kaikkeen huipussaan ihan pienen sekunnin ja sitten lässähtää. Kaikki tuntuu tylsältä. Omat lapset tuovat iloa ja jatkuvuuden tunnetta, tosin heilläkin olleet vaiheita, jotka väsyttäneet lisää. Nyt vanhempi 15, hyvässä iässä. Olen ylpeä hänestä ja nuoremmastakin, mutta erityisesti esikoisesta nyt kun pääsee jo näyttämään taitojaan elämässään ja tehnyt tänä kesänäkin jo pieniä kesätöitä. Mutta, koska olen ollut äiti 15 vuotta, pelottaa että alan kohta elämään lapsieni kautta kuten silloin joskus pikkulapsiaikana, kun kaikki pyöri lapsien ympärillä. Edelleen siis tuntuu tasapainoilulta. Mutta oma elämä, olisin halunnut olla tässä iässä enemmän.

Minulla oli myös 35v jonkinlainen käännekohta. Sanoisin, että siihen asti oli säilynyt sellainen kuolemattomuuden illuusio, kunnes siinä kohtaa tajusi, että kyllä minäkin jossain vaiheessa kuolen. Varmaan vaikutti, että niihin aikoihin oma äitini sairastui vakavasti. Siihen sairauteen äiti sitten lopulta viime vuonna kuoli. Paitsi oman kuolevaisuuden ymmärtäminen niin on raskasta seurata läheisen vakavaa sairastumista ja lopulta hiipumista. Menetyksen aiheuttamaa surua ei voi verrata mihinkään. Se on niin raskasta. Oman vanhemman menettäminen on aina raskasta tapahtui se sitten minkä ikäisenä tahansa, mutta kyllä se nyt itselläni tähän nelikymppisyyteen tuo oman leimansa. Jos selviää ilman isoja menetyksiä niin varmasti tämäkin ikävaihe on siinä tapauksessa onnellinen.