Il:n sivuilla oleva Jessen tarina... =(

Meillä myös 12-vuotias, ekaluokasta asti kiusattu. Hiljainen tyttö ja päin vastoin, aina hyvissä vaatteissa, soma. Joten kateuden piikkiin näinä vuosina olen kaiken laittanut.



Sellaista hiljaista kiusaamista: alkoi siitä, että ekaluokan ensimmäisestä päivästä lähtien porukasta pois. Sen jälkeen lahjottiin harvat kaverit pois. Hieman isompana alkoi suullinen kiusaus, eli ivattiin koenumeroista, tunnilla vastaamisista ja lopulta painosta. Saimme perheeseen anoreksian normaalipainoiselle, kasvavalle tytölle.



Opettajalle on ollut turha puhua. Vanhemmille vielä turhempi. Rehtorin kommentti aiheeseen " lapset toimivat ryhmässä täysin toisin kuin kotona" /" eroangstia vanhimman koulutien aloittamisesta" /ylihysteerinen äiti.



Olen ollut niin vihainen, hyvin vihainen koko koulusysteemiä ja turhia kauniita juhlapuheita kiusaamisista: ne eivät koskaan tule tavoittamaan näitä kouluja, joissa todella tekoja tarvittaisiin. Lapseni ei ole tuossakaan koulussa ainoa kiusattu.



Tartuin siis itse asiaan: opeteltiin lapsen kanssa kotona oikein vuorosanoilla, mitä näille pitää sanoa. Kun lapsi itki arkana, ettei siinä tilanteessa muista sanoa, kun pelkää, otettiin yleispäteviä kommentteja, joita voi sanoa jokaiseen ilkeyteen.



Meidänkin lapsella on harrastus, jossa vieläpä erittäin hyvä. Koulu nitisti senkin onnistumisen tunteen hänessä jopa niin, että opettaja naureskeli ja kyseenalaisti hänen taitonsa. Oli jäädä koko harrastus, kun lapsi alkoi uskoa, ettei osaa mitään ja että hänestä ei kannata pitää. Harrastuksissa hänellä on kavereita, ei ongelmia. Tämä kiusaamisriesa vaan seuraa perässä aina kun uusia oppilaita kouluun tulee, heitä informoidaan heti. Ja homma pyörii.



Olen laittanut ylösalaisin kaikki aikaisemmat kasvatusajatukseni. Olen mitätöinyt mm. opettajan ja rehtorin auktoriteetin lapsen silmissä: piirtänyt oikein paperille, miten nämä ovat toimineet väärin eri tilanteissa. Kertonut, että aikuiset todellakin voivat olla hyvin väärässä ja että esim. näillä kahdella ei ole muuta intressiä ammattiinsa kuin palkanmaksupäivä. Yksi pieni, hätää kärsivä tyttö ei heitä tavoita - mutta vika ei ole tämän pienen tytön.



Olen hakemalla hakenut tilaisuuksia ja tapahtumia tytölle, jossa hän on voinut onnistua. Olen rohkaissut harrastuksista niitä kaverisuhteita, joissa hän on tavallinen tyttö muiden joukossa: olemme käyneet heidän kanssaan leffoissa, keilaamassa... vaikka missä vapaa-ajallamme, jotta lapsemme tietää olevansa hyvä ja samanlainen kuin muut.



Kuuden vuoden taistelu (itkut, unettomat yöt, huonon vanhemmuuden tunne) alkaa tuottaa nyt tulosta: lapsi on varmempi itsestään, osaa antaa takaisinkin ja ennenkaikkea muuta: tietää, mitä tahtoo. Hieman minua häiritsee se, että hän pyrkii erityisesti olemaan erilainen, koonnut itselleen roolin jota korostaa - mutta koska hän on rehellinen itselleen ja rooli on häntä itseään/mistä todella pitää, olen antanut olla.



Mikä upeinta, hän kotonakin kertoo, miten joku oli yrittänyt jälleen päästä niskan päälle ja hän oli nauranut ja lähtenyt pois. Monelle lapselle itsestäänselvä asia, mutta häneltä se on vaatinut vuosien harjoittelun (me olemme näytelleet kotona tilanteita, jossa olen häntä haukkunut mitä rumimmin ja hän on lähtenyt tilanteesta naureskellen).



Tärkeimmäksi neuvoksi sanoisin, että kun saa pidettyä keskusteluyhteyden lapseen, mitään ei ole menetetty. Mitään asiaa en ole tehnyt vastoin hänen haluaan, mutta jos olen jonkun kontaktin kokenut oleelliseksi, olen siitä hänen kanssaan neuvotellut niin, että se on hoidettu.



Tällaiset kiusaamiskampanjat ovat yhtä tyhjän kanssa. Ne eivät tavoita niitä kouluja, jossa todelliset ongelmat muhii. Katselin tuossa listaa ilmoittautuneista kouluista ja eipä meidän koulua siellä näy - vitsihän se olisikin. Koulut ovat täysin tuuliajolla asian kanssa ja kuten tyttöni itkien sanoi " miksi kiusattuja rangaistaan vielä sillä, että täytyy käydä kuraattorilla" ... Niin, miksi? Meillä ne loppuivat tuohon lauseeseen, ne käynnit.



Vanhemmat: asia tiukasti hoitoon kotona, heti alusta. Minä viivyttelin pari vuotta liikaa, koska kuvittelin tyhmänä ihmisenä, että koulu todella on kiinnostunut oppilaistaan. 12-vuotiaani on nyt vahvempi, häntä systeemi ei onnistunut musertamaan. Pahoillani olen siitä, että prosessissa jouduin kävelemään yli hänen hellän ja ystävällisen luonteensa. Mutta kaikkea ei voi saada: lapseni on nyt vahva!

Nykyäänhän ei ole pakko laittaa lapsi siihen lähikouluun, jos se lähikoulu tuntuu suhtautuvan kiusaamiseen hälläväliä-asenteella. Reksi tiukkaan tenttiin ennenkuin ilmoittaa lapsen oppilaaksi.

näinhän sen luulisi menevän... Meidänkin koulun motto juhlalehtisissä lukee " Meidän koulussa ei ole mitään erityisainetta ylimääräisenä, mutta ehkä sellainen voisi olla hyvien tapojen painottaminen ja kiusaamisen nollatoleranssi" .



Ei, hyvin vaikeaa on tietää, millaiseen eläintarhaan lapsensa laittaa.

kohta, jossa kaverit mölöttivät pojan perässä " wuff, wuff" , kun tämä talutti koiraansa.



Voin todella hyvin kuvitella tällaisen tilanteen myös oman poikani kohdallem MUTTA: Poikani on riittävän vahva puolustautuakseen. Hän on myös erilainen johtuen kultturitaustastaan, mutta en voisi kuvitellakaan poikani loukkaantuvan tuollaisista wuffeista! Päinvastoin - hän kokisi jopa asian niinpäin, että toiset kadehtivat hänen koiraansa, eikä lotkauttaisi korvaakaan tuollaisiin naljailijoihin päin.



Poikani on myös ns. söötti poika, josta tytöt tykkää joten hän on valitettavan usein juuri tyttöjen hampaissa. Tytöt ilkkuvat ja kikattelevat hänen peräänsä, joka toisinaan tuntuu minusta aivan raastavalta. Mutta koska poikani ei koe itse sitä kiusaamiseksi, niin en ole puuttunut asiaan.



Voihan myös olla, että " Jessen" kaltaiset lapset huomaavat nopeasti, millä puheenaiheilla saa äidin täydellisen huomion..(?) En väitä, ettei mitään kiusaamista ole tapahunut, mutta ehkä opettajat kuitenkin näkevät tilanteen joskus realistisemmin kuin omat vanhemmat.



Todella pahasta koulukiusaamisesti lapset harvemmin uskaltavat puhua edes vanhemmilleen. En vain jotenkin jaksa uskoa, etteivät koulun rehtori ja opettajat olisivat suhtautunmeet nykypäivänä asiaan riittävällä vakavuudella...

Kysymys on SUBJEKTIIVISESTA asiasta. Jesseä kyllä kiusataan koska Jesse KOKEE tulevansa kiusatuksi, oli se sitten noita wuffwuff-juttuja tai jotain ns " objektiivisempaa" kuten tönimistä käytävillä tms. Ja siksi on koulun velvollisuus saada kiusaaminen loppumaan.



Ja jos joku kansanedustaja kähmii naispuolisen kolleegansa tissejä (tämän päivän iltapäivälehdessä oli juttua tämmöisestä) ja kolleega tästä hermostuu, niin kyllä se on väärin, vaikka joku muu nainen ei samassa tilanteessa ottaisikaan moisesta paineita.

Siinä vaiheessa, kun lapsi!! (jesse 9v) hautoo ajatuksia omasta kuolemasta, ei kyllä kaikki ole hyvin. Koulukiusaaminen voi vammauttaa joskus eliniäksi, eikä kyse edes ole siitä onko ihminen vahva vai ei.



Kiusaamisen puuttumiseen on olemassa aivan selvät toimintatavat. Jos koulukin (?) on hukassa mitä tehdä, apua ja ideoita varmasti saa koulunkin henkilökunta jos haluaa.



Lasta ei saa KOSKAAN syyllistää kiusaamisesta. Herrajumala että löytyykin aikuisia, jotka voivat vähätellä lapsen kokemusta.

Kiusaajilla on monesti heikko itseluottamus. He pönkittävät sitä löytämällä vielä heikomman yksilön.



Hyvän itseluottamuksen kehittyminen lapselle on tärkein asia. Tietääkö kukaan reipasta, itsevarmaa ja sosiaalisesti taitavaa kiusattua? Yleensä on jokin ulkonäköseikka tai luonteenpiirre, joka saa kiusaamaan. Lasten pitäisi olla yhdestä puusta veistettyjä; ei saa olla liian ruma, liian nätti, liian huonoissa vaatteissa tai liian hyvissäkään vaatteissa...



Minua ei ole kiusattu enkä ole kiusaaja. Olen aina puolustanut heikompia ja sekin on välillä huono asia. Esim. amk:ssa yhtä luokan naista syrjittiin ja naureskeltiin hänelle. Ei ollut ehkä niin taiteellinen kuin muut ja ehkä hivenen liian tunnollinen opiskelija. Minä asetuin hänen puolelleen ja menetin kaikki kaverit siltä luokalta. Että semmoista ihan aikuisetkin tekee toisilleen!



Mietin vaan miten opastan omia lapsia; asettaudutko puolustamaan kiusattua avoimesti vai yritätkö vaikuttaa asiaan muulla tavoin. Mitä mieltä?

rehtori eivätkä opettajat välittäneet paskaakaan. Ja kiusaajat ovat kuolleey

Oletteko jo unohtaneet !!!!!!!!!!!

Vierailija:

rehtori eivätkä opettajat välittäneet paskaakaan. Ja kiusaajat ovat kuolleey

Oletteko jo unohtaneet !!!!!!!!!!!

Vastaan, että Turku. Moni voi huokaista helpostuksesta, yhtä moni jää ahdistukseensa. Minun lapsellani on vielä kevätlukukausi lusittavana, joten en sen enempää aiheesta yksityiskohtia kerro. Jos jotain näiden vuosien aikana olen oppinut, niin mitä julkisemmaksi asian teet, sitä kovemmin lapsi saa tuntea. Raukat, eivät vanhempia uskalla kohdata.



Samoin minulla on toinen tenava, joka on siskonsa vastakohta: reipas, aloitekykyinen, sanavalmis. Luokkansa suosituin yksilö. Hänellä ei ole edes tuossa koulussa ongelmaa. Joten esitän vastakysymyksen tälle kirjoittajalle, joka epäili, ettäkö kyse voisi olla lapsen huomion keräämisestä vanhemmaltaan: onko niin, että herkkyys ja ujous on sairaus ja tämän päivän yhteiskunnan on tarkoitus tuottaa klooneja, joilla on vastaus kaikkeen?



Eikö rauhallisuus ja sielukkuus voisi tänä päivänä vielä olla hyve, vai onko tarkoitus tehdä kaiken osaavia ja kaikkeen vastauksen löytäviä suorittajia? Mikä toiselle on arkea, saattaa toiselle olla elämän ja kuoleman kysymys. Minäkin olisin mielelläni halunnut nähdä herkän lapseni raivaavan tiensä tässä kyynisessä yhteiskunnassa, omana itsenään. Sitä mahdollisuutta hänelle ei suotu.



Joku kysyi tässä ketjussa:



" Mietin vaan miten opastan omia lapsia; asettaudutko puolustamaan kiusattua avoimesti vai yritätkö vaikuttaa asiaan muulla tavoin. Mitä mieltä? "



Minä olen aina opettanut lapsiani, että ihminen on yhtä syyllinen sivustakatsojana, kuin tekijänä. Se koitui lapseni kohtaloksi. Joten. Jos nyt olisin samassa tilanteessa, miettisin lapsen luonnetta, ennen kuin vaatisin häneltä noin suurta elettä: vanhempi lapsi ei kykene olemaan esitaistelijana herkän luonteensa takia, joten opettaisin häntä lähtemään pois tuollaisista tilanteista. Ja jos rohkeus riittäisi, kertomaan asiasta eteenpäin. Nuorempaa räväkkäämpänä pyytäisin ottamaan kiusaajaa niskasta ja raahamaan rehtorille.



On julmaa, että koulut vaativat meitä vanhempia tekemään tehtävänsä, eli olemaan silmät selässä työpäivän aikanakin. Mutta minusta mikään ei ole tarpeeksi suuri uhraus, kun kyse on omasta lapsesta. Minä en ole koskaan suostunut olemaan uhri ja vahvimmille lapsille pitäisikin saada läpi se asia, että tuollaista ei kertakaikkisesti tule sietää. Olla se ensimäinen, joka sen kertoo. Meillä nuoremman kanssa se on toiminut ja hän luokan johtajahahmona on pitänyt huolen, että kaikki saavat olla leikeissä mukana.



Muistan joskus nuorena olleeni töissä paikassa, jossa oli kausityöntekijöitä. Olin itsekin sellainen. Olin vain niin vahva, että valmiiksi sairaassa työyhteisössä kukaan ei uskaltanut tarttua minuun. Mutta toista uutta tulokasta siellä simputettiin. Törkeästi. Tyttö oli nätti ja nopea oppimaan - liikaa vanhoille haamuille. Tartuin asiaan kiinni, en lähtenyt yleiseen ilonpitoon ja kas kummaa: jäynä jäi siihen.



Tämä meidän pitäisi saada välitettyä lapsillekin; varsinkin niille vahvoille.

Väärin on myös se, että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Se kuuluu kiusaajille! Kaikki häiriköt vaan samaan kouluun toisiaan kiusaamaan, voisivat oppia ja leimautua samalla.

tarvitse minua eikä kaipaa kun kuolen.

Minuun ei kovinkaan usein fyysisesti kajottu, mutta se henkinen helvetti oli ihan liikaa minun psyykeelleni.

En tule koskaan olemaan ns. normaali ihminen. Epävarmuus ja luottopula seuraa mukanani kaikkialle. En voi edes terapeuttia katsoa ajattelematta sitä, kuinka tämä nauraa selkäni takana käyntini jälkeen.

Itse olin kiusattu yläasteen, ja 13-14 -vuotiaana olin valmis tappamaan itseni.



En tiedä vielä tänäkään päivänä mistä se jatkuva henkinen väkivalta jatkui. Oikeastaan olen vasta nyt päässyt siitä yli (27), mutta esikoisen aloittaessa koulun tänä syksynä melkein pelottaa, että mitä siitä tulee.



Olen toki keskustellut lapsen kanssa kiusaamisesta, ja yrittänyt tehdä selväksi, että kaikesta pitää heti kertoa jos jotain tulee. Omia pelkojani en ole hänelle siirtänyt, mutta monet yöt olen valvonut asiaa miettiessä, että eiköhän niitä traumoja vieläkin ole, vaikken enää säikähdä kadulla entisiä kiusaajiani. Ja nyt oma lapseni alkaa käydä koulua heidän lapsiensa kanssa.



Mutta heti jos lapseni käytös radikaalisti muuttuu en jää aikailemaan.

Jos meillä tulisi yhtään oireita, lähden kyllä koulutietä valvomaan. Vaikka aika voimatonhan sitä on jos ei kerrota, ei näy, ei kuuulu mitään ennenkuin kiusaaminen jo pitkällä :(((

Kaikkein surullisinta oli kuinka opettajat vähättelivät kiusaamista, ja jotkut opettajat nälvivät myös oppilaitaan. Onneksi meillä oli ammattitaitoinen kuraattori, jonka pakeille viimein uskaltauduin ja hän sai asian loppumaan.

Itku pääsi kun sitä luin. Yleensä en kovin herkästä itke. Pikkuveljeäni kiusattiin koko peruskoulu aika ja ammattikoulussa jatkui (samat tyypit). Ammattiin ei ole koskaan valmistunut ja psykiatrisessa on ollut hoidossa ja nyt syö varmaan lopun ikää lääkkeitä.:(((

ja todellakin vanhemmat ovat aika voimattomia. Opet vähättelivät. JA pikkuveljestäni tehtiin usein syntipukki. Itse kävin samaa koulua ja olin todistamassa monesti todella ikäviä juttuja. Vaikka veljeni ei ollut lähimaillakaan niin hänestä tehtiin syntipukki. Ei auttanut vaikka käytiin sanomassa ettei se hän ollut.

olisi äidin pitänyt vaan ilmoittaa koulukin ihan reilusti julkisuudessa, niin ehkä sitten rehtorille ja opettajille olisi tullut kiire tehdä jotain!!

omina kouluaikoina se suojasi kiusatuksi tulemiselta jos joku pärjäsi miehekkäissä joukkuelajeissa

Veljeni on nyt 30v ja asuu edelleen vanhempien luona. Ei uskalla asua yksin. Kavereita on tällä hetkellä ja erittäin pidätty on. Komeakin. Naisjuttuja on ollut pari mutta lopetti sitten, pelkää että tulee niissäkin kiusatuksi tai jätetyksi.

:((



Täälläkin monesti ihmetellään ihmisiä jotka asuu vanhempien luona eivätkä osaa lähtea omaa elämää rakentaa. Ymmärrän heitä jotka ovat arkoja. Säälinkin. JOtenkin on koko elämä pilalla. Toisaalta toivon todella että veljeni vielä saisi rohkeutta ja itsetuntoa niin paljon että uskaltaisi kokeilla siipiään.



Olen niin onnellinen että lapseni on sellaisessa koulussa missä ei kiusaamista esiinny juuri lainkaan. Siellä on todella tiukat rajat ja säännöt lapsille.

Opet pitää vähän väliä erilaisia teema viikkoja ja päiviä missä puhutaan siitä miten toisia kohdellaan jne.

Pienestä koulusta kyse.