Onko kukaan eronnut, kun vauva noin vuoden ikäinen?

Meillä taasen oli riitaisa suhde oikeastaan alusta alkaen, välillä oli hyviäkin kausia =/ Lapsemme syntyi 2 vuotta sitten ja noin reilu puoli vuotta sen jälkeen muutin pois. molemmissa meissä oli vikoja joita ei pystytty vaan selvittämään ja tilanteet kärjisty aina riitoihin. Huomasin itse muuttuneeni ennen raskautta ja odotusaikana niin paljon että se alkoi jopa pelottamaan. Keskityin silloin vain tulevaan lapseeni ja synnytyksen jälkeen olin aivan myyty vauvasta, mieheni ei, joten siinä se sitten karahti. Ei minulla riittänyt energia sekä lapsen hoitamiseen, työn tekoon ja lisäksi olisin jaksanut hoitaa mieheni...e-ei. Eroa en ole katunut koskaan. Meillä on yhteishuoltajuus, joka toimii lapsen kannalta hyvin.

parisuhteelle. Pikkulapsiperheissä eroja on todella paljon. Itse ainakin reilusti tunnustan, että mies sai odottaa, jos vaan lapsi tarvitsi jotain tai minua väsytti. Asuimme kuukauden erillään, kun lapsi oli 10 kk. Mies näki lasta joka toinen päivä eikä miehen ja lapsen läheinen suhde kärsinyt. Siksi he tapasivat niin usein, että yleensä vasta yli 1-vuotias alkaa ymmärtää ja muistaa eilistä ja sitten sitä pidempiä aikoja. Nyt 1v. 5kk kanssa olisi paljon helpompaa, kun poika muistaa jo useamman päivän takaisia asioita, viikonkin päähän. Pariterapia oli ainakin meille avuksi. Jos jokin on nyt huonosti, niin ei se välttämättä ole jatkossa niin...

Suhteemme oli kyllä tosi kurjalla tolalla, lapsikin tuli suunnittelematta.Emme edes asuneet yhdessä, ja laitoin lopullisesti miehen kävelemään lapsen ollessa 8kk.

Oli kyllä ihan hyvä isä, mutta viinaanmenevä.Ajattelin että saan keskittyä äitiyteen ja hyviin asioihin elämässä kun ei tarvi murehtia miestä.

En ole päätöstäni koskaan katunut.

Mieti kuitenkin tarkkaan, nämä ovat aika isoja asioita ja päätöksiä elämässä.

Tsemppiä sinulle!

Mulle tuli mieleen, että ei se varmaankaan ole kovin tyydyttävä vaihtoehto yrittää pysyä liitossa mutta keskittyä vain itseensä ja lapseen, eli tavallaan tukahduttaa itsensä ja halunsa. En suosittele! Yksi elämä täällä meillä vain on, pitää uskaltaa elää!



Mitä jos yrittäisit vielä kerran motivoida miehesi, että laitaisitte parisuhteenne kuntoon? Rakastatko häntä vielä, haluatko vielä yrittää? Haluaako hän? Mitä jos menisitte parisuhdeterapiaan, selvittäisitte ne ongelmanne ulkopuolisen auttajan avulla?



Ero on varmasti tosi rankka juttu niin lapsille kuin aikuisille. Yritä vielä tehdä elämästä miehesi kanssa tyydyttävää! Kun et enää jaksa yrittää tai olet todennut sen tuloksettomaksi (tai miehesi ei halua) saattaa eroaminen todellakin on oikea vaihtoehto.

Lapsen isä ei osallistunut lapsen hoitoon paljoakaan, sen verran että pääsin harrastuksissa ja muissa menoissa välillä käymään. Lähes kaikki vkonloput oli töissä, kun raha oli perhettä tärkeämpää. Sen lisäksi päivätyöhön kuului kotoa poissaoloa eli tyttö oli ehtinyt tottua siihen, ettei isää paljoa näe. En saanut tuon vuoden aikana yhtenäkään aamuna nukkua pitkään, edes kahdeksaan asti, koska isä ei nähnyt sille tarvetta vaikka lapsi ei nukkunut kokonaisia öitä ja minä aina heräsin. Sen lisäksi epärehellisyys, jonkun asteinen pettäminen ja ryyppääminen olivat kaikki yhdessä pätevä syy erota. Lapselle se oli mielestäni helpompaa siinä iässä, kun ei isään ollut niin suuresti edes ehtinyt kiintyä kun harvemmin näki.



Mies ei olisi halunnut erota ja eron jälkeen palkaksi kaikesta sain puolen vuoden haukut ja solvaamiset päälleni mm. siitä kuinka " pääni alkoi levitä" väsymyksen johdosta - jonka usein exällekin sanoin, että anna mun joskus nukkua. Eron jälkeen sain nukkua, kun isä tapaa lastaan vkonloppuisin.



Yllätyin vain siitä, kuinka yleinen mielipide kohdistui minuun ja minua haukuttiin ja halveksuttiin sen vuoksi, että jätin miehen jossa ei päällisin puolin ollut kenenkään mielestä mitään vikaa..!



Nykyään elän onnellisesti 1,5v tyttären kanssa uusioperheessä ja olen tästäkin tällä hetkellä halveksuttuna, etenkin kun odotan yhteistä lasta meille. Ärsyttää, miten naisten pitäisi vaan alistua kohtaloonsa välinpitämättömän miehen kanssa, onnellinenhan ei saisi olla..!

Hei,

me erosimme mieheni kanssa kun poika oli 1,3v. Olimme puoli vuotta erossa ja palasimme yhteen. ero tuli mieheni puolelta. mietimme sitä yhdessä ,olisin halunnut jatkaa, hän halusi erota. miehelläni ei ollut paljon aikasemmin seurustelu suhteita/seksi kontakteja takana ja hän halusi mennä ja viettää villiä elämää.... sitten puoli vuotta sitä tehtyään tuli takasin anelemaan. paljon asioista keskustelimme ja olen joutunut turvautumaan paljon kuuntelevien ystävien apuun että pystyin hyväksymään hänen tempauksensa. minullakin oli yksi mies sillä puolen vuoden aikana, ei mitään vakavaa.... miehelläni niitä taisi olla viis-kuus. hän siis sai sitä mitä lähti hakemaan. vieläkin välillä tuntuu tosi pahalta kun alan miettiä hänen tekojaan. tapauksesta siis viisi vuotta nyt, kaksi vuotta tapauksen jälkeen menimme naimisiin. välillä vituttaa et annoin hänen tehdä näin, mutta luulenpa että suhteemme tarvitse sitä... minulla oli vuokra asunto poikani kanssa puoli vuotta. jonka jälkeen pikkuhiljaa muutimme takaisin yheiseen kotiin. luottamus oli todella vaikea saada takasin ja pitää se. mieheni tietää tämän ja on tehnyt ja luopunut monesta jotta on saanut tekonsa anteeksi ja päässyt takaisin meidän elämään.

olen kuitenkin nyt onnellinen silloisesta päätöksestäni.

tsemppiä sinulle, olen sitä mieltä että kannattaa yrittää, kun lapsi on tuossa iässä, tulee useasti eroja, jos pääsisi siitä vähän eteenpäin niin tod. näk. perhe elämäkin helpottaa....

Minä en kuitenkaan eroa halua. Olen jo vuosia puhunut miehelle pariterapiasta ja nyt sitten olemme viimein hänen aloitteestaan terapiassa. Olemme siellä pelastaaksemme liittomme - tosin mies on antanut aikarajaksi tämän kevään, jonka jälkeen HÄN tekee päätöksen, jatkaako liitossa.



Minusta tuntuu kurjalta, sillä hän vetoaa vaikeuksiimme minun raskaus- ja vauva-aikana, ei vanhoihin asioihin. Tavallaan, kun eniten olisin häneltä kaivannut tukea, niin juuri silloin hän kyseenalaistaa suhteemme.



Tosin, kaipa tämä on melko tavallista (?!), kun on pieni lapsi tai lapsia...?



Kertokaahan, voiko perhe-elämää elää " vanhanaikaisesti" siten, että mies keskittyy pääosin työhönsä, tuo perheelle elannon, toki hoitaa lasta hyvin, kun ehtii, mutta nainen ottaa päävastuun arjen pyörittämisestä (mies saattaa " auttaa" pyydettäessä, jos ei ole töihin uppoutuneena) ja suostuu samalla elämään ilman sen syvempää " kumppanuussuhdetta" ? Tässä menee oma pää ihan sekaisin...näinkö muutkin elää??



-marilii

Kuulostaa hiukan siltä, että tuo kuvaamasi kumppanuuselämä ei ole se, mitä haluat. Silloin siihen ei kannata suostua, vaan vaatia täydempää ja molemminpuolisesti enemmän antavaa parisuhdetta tai sitten erota. Muuten keräät vain kitkeryyttä itseesi, ja se on pitkän päälle pahaksi ennen kaikkea lapselle, mutta myös miehelle ja sinulle itsellesi.



Ihmisiä elää monenlaisissa järjestelyissä eikä kuvaamasi kaltainen työnjako ja elämänpiirien erillisyys liene kovin harvinaista. Voi siinä varmasti olla ihan tyytyväinenkin, *jos* se on sellainen järjestely johon itse on valmis ja jota itse haluaa, ja *jos* luottaa siihen, että toinen osapuoli on siihen sitoutunut ja myös täyttää elättämiseen ja tulevaisuuden turvaamiseen liittyvät velvoitteensa.



Henkilökohtaisesti, minulle, parisuhteessa on tärkeää arjen, huolien, ilojen, lapsen hoivavastuun ja kodin pyörittämisen jakaminen, yhdessä oleminen, keskustelu, molemminpuolinen kunnioitus ja se, että vaikka aikaa on vähän (lapsiperhe-elämässä on kai aina liian vähän aikaa) niin yritystä on, että ehditään välillä kysyä toisiltamme mitä kuuluu. Niin, ja tietenkin luottamus siihen, että mitä ikinä elämä eteen tuo, voin turvata kumppaniini, ja hän voi turvata minuun.



Toisaalta omaan arvomaailmaani kuuluu vahvasti se, että esim. lapsen kanssa kotona vietetty aika jaetaan ja siten molemmilla vanhemmilla on oikeus ja mahdollisuus käydä töissä, ja tähän kuuluu se, että molempien työ ja aika, sekä kotona että palkkatöissä vietetty, on yhtä arvokasta. Tämä on arvo, jota käsittääkseni monet perheet eivät ainakaan näin suoraan jaa, vaan jako on ennemmin tämä perinteinen " elättäjä" /" kodin ylläpitäjä" .



Ongelma tässä " perinteisessä" jaossa on tietenkin se, että jos taloudellisia asioita ei ole järjestetty tasavertaisesti, joutuu se vähemmän rahaa perheeseen tuova osapuoli usein eron sattuessa pahaan taloudelliseen kiipeliin (tai jos se elättäjä vaikka kuolee paljon ennen puolisoaan, puoliso joutuu kitkuttamaan minimaalisella eläkkeellä).. Osittain tämä on järjestelykysymys ja tulonsiirroista perheen sisällä voidaan vapaasti sopia, ja myös avioliitto (jos sellainen on solmittu) ratkaisee monia pulmia, mutta noin työelämän kannalta se, jos joku on esim. 10 vuoden ajan satsannut siihen paljon vähemmän tarkoittaa käytännössä, että eron sattuessa hänellä on todennäköisesti paljon huonompi asema kuin sillä, joka on 10 vuotta satsannut töihinsä täböllä ja tullut kotiin valmiiseen ruokapöytään. Valitettavaa, mutta raadollisen totta.



Pointti ehkä on, että elämän voi järjestää monella tapaa, mutta kun päätät(te) sen jollain tavalla järjestää niin tehkää se tietoisena siitä, mitä päätätte, mitä siitä seuraa ja mihin olette sitoutuneet. Jos jompikumpi aikuisista kokee joutuneensa pakotetuksi johonkin mitä ei tahdo, siitä seuraa vaan hallaa kaikille.