Anoreksia - auttaako siihen mikään? Olettetko joutuneet seuraamaan alaikäisen anoreksia kierrettä?

Lapsi sairasti vuosia ja lopulta menehtyi anoreksiaan 18-vuotiaana. Mikään ei auttanut, ei sairaalajaksot, terapiat tms.

sitkeästi ennen täysi-ikäistymistä, jos sairas henkilö vastustaa kovasti hoitoja.

Potilaan mielestä ei ole mitään vikaa hänessä.

t. 3/6

vuotias ja jatkui kunnes täytin 20. Sitten oli parin vuoden parempi kausi (vain satunnaisia repsahduksia), kunnes sairaus alkoi taas todella vaikeassa elämäntilanteessa. Lopulta 25-vuotaana PÄÄTIN lopettaa itseni rääkkäämisen. Kävin terapiassa, jossa tosin käsiteltiin muita ongelmiani ja ongelmiani kokonaisuutena, se ei ollut mikään täsmäterapia syömisongelmiin. Ahmiminen ja oksentelu loppui kertalaakista, ja noin parissa vuodessa alkoi kehonkuva, suhde ruokaan ja suhde omaan kroppaan muokkautua terveemmäksi. Nyt olen reilu kolmekymppinen, ja jo jokusen vuoden ollut mielestäni aivan " kuivilla" . Voin hyvin ja suhde ruokaan on ihme kyllä mielestäni erittäin terve ja lämminhenkinen, samoin kroppaani.

Sanotaan, ettei syömishäiriöstä koskaan parane, mutta minusta olen parantunut. Nykypäivänä olen terveesti syövä ja ajatteleva kulinaristi. Liikunta kuuluu elämääni huvina ja harrastuksena, ei itsetarkoituksena, ruoka tarveaineena ja nautintona yhtälailla. Joskus herkuttelen, enkä tunne huonoa omaatuntoa.

Minun olisi hyvin hyvin vaikea nähdä itseni enää toistamassa niitä ajatusmalleja ja käyttäytymistä, joita sairausaikoinani toistin! En oikein edes enää ymmärrä, miten olen saattanut ajatella, tuntea tai toimia niin.



Rakastan kehoani, ja sen terveyttä. En pidä sitä täydellisenä, mutta olen sinut sen " virheidenkin" kanssa. Pidän itseäni kauniina niistä huolimatta. Rakastan ruokaa; kokkaus ja pitkät illalliset on meidän perheen rakkaimpia viikonloppuharrastuksia. Hyvin harvoin kuitenkaan " mässytän" , esim. shipsejä tai suklaata tolkuttomia määriä. En koe tarvetta ahtaa itseäni täyteen millään sen enempää kuin olla loppuunpalanut ja kokonaan tyhjä (tältä minusta tuntui nuorena).



Olen elänyt myös stressaavia elämänjaksoja parantumiseni jälkeen, eikä stressi ole laukaissut syömishäiriötä. Itse siis uskon, että suotuisissa olosuhteissa syömishäiriöstä voi parantua; ihan kokonaankin. Mutta tärkeintä on oma vahva MOTIVOITUMINEN (täytyy ymmärtää sairautensa haitallisuus, järjettömyys ja haluta lopettaa se kertakaikkiaan) sekä avun saaminen.

Itse en usko, että pakkohoito voi auttaa, jos sairas itse on siinä vaiheessa sairauttaan, ettei halua pohjimmiltaan muutosta.

Ihminen on kokonaisuus, ja ihmisen ajattelu voi olla aivan sairaalloista ja epärealistista, kun on fyysisesti loppu. Ammattilaiset voivat ottaa homman hanskaan, ja järjestää sen kuuntelijan. Voi löytyä apu, johon potilas alkaa itsekin jossakin vaiheessa uskoa.

Oli vaikea seurata vierestä. Emme osanneet oikein auttaa häntä, nuoria ja tietämättömiä asian hoidosta, tyttö kuihtu ihan olemattomiin.

Hänen äitinsä ei ollut huomannut mitään, tytön isoveli oli havahtunut ja hankki tytöllä apua.

Syy oli varmaan siinä kun vanhemmat erosivat ja tyttö syyllisti siitä itseään.

Nyt on onneks ihan normaali, aina kuitenkin pelottaa että jos jokin vastoinkäyminen sattuu niin puhkeaako sairaus uudelleen...

Ammattiapua kannattaa hakea, jos lapsi/nuori ei itse tajua olevansa sairas (harvoin tajuaa...) ja oireet on ulkopuolisen silmiin kuitenkin selkeät. ENnaltaehkäisyssä parhaita keinoja ovat lapsen itsetunnon ja myönteisen kehonkuvan vahvistaminen sekä mallina toimiminen. On erittäin tuhoisaa, jos perheen äiti laihduttaa tai puhuu laihduttamisesta tai " liikakiloistaa" jatkuvasti!

Onko siltä turvassa jos esim kotona on terve suhtautuminen ruokaan ja ruumiiseen? Perheen ruokailutottumukset kunnossa eikä vanhemmat laihduta tai yleensäkään ole kiinnostuneita ulkonäköaisoista, ja yleensäottaen fyysisyyteen suhtaudutaan rennosti, ja kotona on kaikkia kohtaan hyväksyväja salliva ja kannustava ilmapiiri?

Vierailija:

Onko siltä turvassa jos esim kotona on terve suhtautuminen ruokaan ja ruumiiseen? Perheen ruokailutottumukset kunnossa eikä vanhemmat laihduta tai yleensäkään ole kiinnostuneita ulkonäköaisoista, ja yleensäottaen fyysisyyteen suhtaudutaan rennosti, ja kotona on kaikkia kohtaan hyväksyväja salliva ja kannustava ilmapiiri?

Toki se varmaan vähentää sairastumisriskiä, mutta ei ole mikään 100 % keino. Tutkimuksissa on todettu, että monet anorektikot ovat kilttejä perfektionisteja ja suorittajia jotka vaativat itseltään täydellisyyttä.

Hoito, oli se sitten terapiaa, sairaalaa tai mitä vaan ei yleensä auta ennenkuin anorektikko itse haluaa parantua. Oma halua ja se, että kun sairaalasta lähtee on suunnilleen normaalipainoinen (muistaakseni BMI minimi 18) vähentävät riskiä sairastua uudelleen. Nythän anorektikot pääsevät Suomessa usein pois sairaalasta vaikka olisivatkin vielä selkeästi alipainoisia (usein kai minimipaino jotain 45 kg).