tavarapaljous :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ja puoliso emme ole hamstraajia. Meiltä löytyy alle 2000 esinettä kotoata kun suomalaisilla on erään lehti artikkelin mukaan noin 50 000.

Tämä varmaan riippuu mitenkä lasketaan, onko esim haarukka yksi artikkeli vai lasketaanko se 10 kpl? Jos jälkimmäinen ja artikkeleita on 2000, niin en enää itse tuollaista kutsuisi kodiksi. Haluan, että minulla on valinnanvaraa päivän vaatetuksessa, kynsilakan sävyssä ja teen laadussa. Lisäksi mukavuuteen vaikuttavat äänilevyt, kirjat, viherkasvit ja käsityöharrastus johon liittyvät lehdet, kankaat, lankäkerät ja läjä erilaisia välineitä.

Myönnän siis olevani kotihiiri ja minulle koti on niin tätkeä, että siellä pitää olla tilaa elää. Ihan varmasti eri elämäntilanteessa olevalle toisenlainen ratkaisu sopii; joku uraohjus, joka on siivoukset ja syömisensäkin ulkoistanut ei varmaan niin paljoa kotitavaroita tarvitse.

Mutta mielestäni ei ole mitenkään pakko pitää yleisenä ihanteena mahtua mahdollisimman pieneen tilaan eläessään, eiköhän sitten lopussa se uurna ole sopiva...

Oletko koskaan ajatellut, että kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta asua jossain omakotitalossa? Moni joutuu asumaan kaupungissa töiden takia ja kun esimerkiksi Helsingissä joutuu pahimmillaan maksamaan neliöstä sellaisen 9000 euroa jos pystyy ostamaan oman asunnon, tai vuokraa pahimmillaan 30 euroa/neliö, niin harvalla on varaa ihan valtaviin neliöihin. Ja töitä ei välttämättä sitten kauempana ole tai sitten joutuu käyttämään rahaa omaan autoon jotta voi kulkea.

Tämä ketju on pääosin todella fiksu, mukava ja asiallinen, joten voitaisiinko pitää se sellaisena? Eikä lähteä tuollaiseen nokitteluun.

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Lisään tähän siis vielä, että tavaraa on tullut minulle neljältä sukupolvelta, eri puolilta sukua. Eli tuli kaikki kristallikruunuista hatturasioihin sieltä 1800- ja 1900-luvun vaihteista, tosiaan tuhansittain kirjoja, 1950-luvun designkalusteita (ja kirjoja), Arabian astioita sadan vuoden ajalta, sitten - koska vanhempani eivät pitäneet noista klassisista jutuista mutta säilyttivät ne, koska heidän taloyhtiössään oli valtavat varastotilat, koska esimerkiksi ullakolle ei ollut rakennettu asuntoja ja 1920-luvulla rakennetussa talossa oli monen metrin korkuinen ullakko - niin heidän 1970- ja 1980-luvuilla hankkimansa Artekit ja muut modernit designesineet (ja lisää kirjoja), kaikki heidän säilyttämänsä lapsuuden leluni (ja kirjani), kaikki ympäri maailmaa ostetut jutut (kuten vaikkapa perinteiset lumikengät Grönlannista) ja lahjaksi saadut jutut (kuten vaikkapa 1950-luvun polkupyörä Lontoosta, sinne silloin muuttaneelta perhetutulta). Ja vanhempani ovat siis ihan vielä hengissä, mutta eivät itse enää halunneet säilyttää noita juttuja kun muuttivat pienempään asuntoon putkiremontin takia ja ullakot ja varastot piti tyhjentää kyseisen remontin takia. Yritin tehdä mahdollisimman paljon tilaa voidakseni säilyttää tavaroita, mutta sori vain, minulla ei ole varaa Helsingin keskustassa ylläpitää monen sadan neliön museota, jossa en edes itse pysty asumaan. Ja edelleen siis se taide, tärkeimmät perityt huonekalut, tärkeimmät kirjat, sekä kaikki valokuvat, kirjeet, yms. ovat jäljellä, mutta minulla ei vain ole tilaa monelle Arabian täydelle astiastolle, tuhansille kirjoille, kaikille lapsuuden lelukokoelmilleni, yms.

Tänään on ollut tosi hyvä päivä!

Siivottiin koko perheen voimin. Kerrankin oli aikaa nysvätä sellaisiakin nurkkia jotka yleensä jää huomiota vaille.

Samalla tuli karsittua turhia tavaroita pois: vaatteita, kenkiä, pehmoleluja ym. ym.

Hetki marittamiselle oli loistava, koska en tunteillut tavaroiden perään.

Nyt on tosi hyvä fiilis ja taas ollaan lähempänä päämäärää eli kotia, jossa on vain tarpeellisia tai huolella valittuja tavaroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Lisään tähän siis vielä, että tavaraa on tullut minulle neljältä sukupolvelta, eri puolilta sukua. Eli tuli kaikki kristallikruunuista hatturasioihin sieltä 1800- ja 1900-luvun vaihteista, tosiaan tuhansittain kirjoja, 1950-luvun designkalusteita (ja kirjoja), Arabian astioita sadan vuoden ajalta, sitten - koska vanhempani eivät pitäneet noista klassisista jutuista mutta säilyttivät ne, koska heidän taloyhtiössään oli valtavat varastotilat, koska esimerkiksi ullakolle ei ollut rakennettu asuntoja ja 1920-luvulla rakennetussa talossa oli monen metrin korkuinen ullakko - niin heidän 1970- ja 1980-luvuilla hankkimansa Artekit ja muut modernit designesineet (ja lisää kirjoja), kaikki heidän säilyttämänsä lapsuuden leluni (ja kirjani), kaikki ympäri maailmaa ostetut jutut (kuten vaikkapa perinteiset lumikengät Grönlannista) ja lahjaksi saadut jutut (kuten vaikkapa 1950-luvun polkupyörä Lontoosta, sinne silloin muuttaneelta perhetutulta). Ja vanhempani ovat siis ihan vielä hengissä, mutta eivät itse enää halunneet säilyttää noita juttuja kun muuttivat pienempään asuntoon putkiremontin takia ja ullakot ja varastot piti tyhjentää kyseisen remontin takia. Yritin tehdä mahdollisimman paljon tilaa voidakseni säilyttää tavaroita, mutta sori vain, minulla ei ole varaa Helsingin keskustassa ylläpitää monen sadan neliön museota, jossa en edes itse pysty asumaan. Ja edelleen siis se taide, tärkeimmät perityt huonekalut, tärkeimmät kirjat, sekä kaikki valokuvat, kirjeet, yms. ovat jäljellä, mutta minulla ei vain ole tilaa monelle Arabian täydelle astiastolle, tuhansille kirjoille, kaikille lapsuuden lelukokoelmilleni, yms.

Ja kyllä, näistä luopuminen on tehnyt kipeää. Tätä tavaraa on nyt selvitelty yli 3 vuotta. Vanhempani olivat valmiita vain laittamaan kaikki Kierrätyskeskukseen. Itse pyysin, että toisivat osan minulle, jotta voin rauhassa käydä läpi mitä pitää ja mitä ei, ja myisin rahallisesti arvokkaimmat. Moni heidän naapureistaan, kun taloyhtiön asunnot, ullakko ja varastotilat piti remontin takia tyhjentää, kippasivat suuren osan tavaroista vain roskalavoille. Osa lahjoitti tavarat pois kenelle tahansa joka oli ne valmis ottamaan. Esimerkiksi paikallisen divarin pitäjä kertoi, että oli yhdessä asunnossa auttanut tyhjentämään kirjastoa ja omistaja oli hänelle sanonut, että jos hän vain viitsii kuskata ne pois, niin hän voi ilmaiseksi ottaa kaikki Billnäsin kirjahyllyt ja asunnon itämaiset antiikkimatot. Roskalavat olivat täynnä kirjoja.

Kyllä, se kaikki sattui, varsinkin koska historiallinen taloyhtiö, jossa ihmiset olivat tulleet läheisiksi, myös rikkoutui kun kaikki joutuivat remontin takia muuttamaan pois ja monet muuttivat pysyvästi pois.

Mutta näin vain sattuu ja ei sitä kaikkea tavaraa pysty säilyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Lisään tähän siis vielä, että tavaraa on tullut minulle neljältä sukupolvelta, eri puolilta sukua. Eli tuli kaikki kristallikruunuista hatturasioihin sieltä 1800- ja 1900-luvun vaihteista, tosiaan tuhansittain kirjoja, 1950-luvun designkalusteita (ja kirjoja), Arabian astioita sadan vuoden ajalta, sitten - koska vanhempani eivät pitäneet noista klassisista jutuista mutta säilyttivät ne, koska heidän taloyhtiössään oli valtavat varastotilat, koska esimerkiksi ullakolle ei ollut rakennettu asuntoja ja 1920-luvulla rakennetussa talossa oli monen metrin korkuinen ullakko - niin heidän 1970- ja 1980-luvuilla hankkimansa Artekit ja muut modernit designesineet (ja lisää kirjoja), kaikki heidän säilyttämänsä lapsuuden leluni (ja kirjani), kaikki ympäri maailmaa ostetut jutut (kuten vaikkapa perinteiset lumikengät Grönlannista) ja lahjaksi saadut jutut (kuten vaikkapa 1950-luvun polkupyörä Lontoosta, sinne silloin muuttaneelta perhetutulta). Ja vanhempani ovat siis ihan vielä hengissä, mutta eivät itse enää halunneet säilyttää noita juttuja kun muuttivat pienempään asuntoon putkiremontin takia ja ullakot ja varastot piti tyhjentää kyseisen remontin takia. Yritin tehdä mahdollisimman paljon tilaa voidakseni säilyttää tavaroita, mutta sori vain, minulla ei ole varaa Helsingin keskustassa ylläpitää monen sadan neliön museota, jossa en edes itse pysty asumaan. Ja edelleen siis se taide, tärkeimmät perityt huonekalut, tärkeimmät kirjat, sekä kaikki valokuvat, kirjeet, yms. ovat jäljellä, mutta minulla ei vain ole tilaa monelle Arabian täydelle astiastolle, tuhansille kirjoille, kaikille lapsuuden lelukokoelmilleni, yms.

Soita Hagelstamille tai vastaavaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteltiinkin jo aiheesta, mutta tosiaan - suvulta perityt tavarat, kuten huonekalut, käyttötavarat, kirjat, valokuvat, taide, yms. Ja omat lapsuuden tavarat.

Miten suhtautua näihin? Koen, että olen kyennyt pääosin päihittämään maanisen ostelutaipumukseni (sillä kyllä, se oli maanista, eli vedin välillä ihan överiksi kun yritin parantaa oloani sillä) ja ostetuista tavaroista oli pääosin helppo luopua, varsinkin kun pystyin myymään valtaosan.

Mutta peritty tavara. Apua, kun tuntuu että miten voi luopua jostain, joka on ollut suvussa yli 100 vuotta ja joka on täysin uniikki, monesti käsintehty tai teetetty tai vähintään uniikki koska on kuulunut omien läheisten historiaan. Ja sitä pahentaa vielä, kun jos myy, niin ostajat vielä hämmästelevät ja voivottelevat, että miten raatsit luopua. Miten suhtautua siihen?

Miksi pitäisi luopua perintötavaroista? Niillä saa kotiin historiaa, luonnetta ja rouheutta, jota ei Jyskistä ostamalla voi saada. Toki voit karsia joitain esineitä, esimerkiksi päättää pitää puolet kirjoista ja sitten vaalia niitä. En lähtisi kuitenkaan kiireen vilkkaan luopumaan tuollaisista tunnearvoesineistä, niitä kun ei saa millään takaisin. Yritä inspiroitua sisustuslehdistä ja -ohjelmista, monet osaavat todella hienosti yhdistellä vanhaa ja uutta, ilman että siinä olisi mitään ristiriitaa.

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Lisään tähän siis vielä, että tavaraa on tullut minulle neljältä sukupolvelta, eri puolilta sukua. Eli tuli kaikki kristallikruunuista hatturasioihin sieltä 1800- ja 1900-luvun vaihteista, tosiaan tuhansittain kirjoja, 1950-luvun designkalusteita (ja kirjoja), Arabian astioita sadan vuoden ajalta, sitten - koska vanhempani eivät pitäneet noista klassisista jutuista mutta säilyttivät ne, koska heidän taloyhtiössään oli valtavat varastotilat, koska esimerkiksi ullakolle ei ollut rakennettu asuntoja ja 1920-luvulla rakennetussa talossa oli monen metrin korkuinen ullakko - niin heidän 1970- ja 1980-luvuilla hankkimansa Artekit ja muut modernit designesineet (ja lisää kirjoja), kaikki heidän säilyttämänsä lapsuuden leluni (ja kirjani), kaikki ympäri maailmaa ostetut jutut (kuten vaikkapa perinteiset lumikengät Grönlannista) ja lahjaksi saadut jutut (kuten vaikkapa 1950-luvun polkupyörä Lontoosta, sinne silloin muuttaneelta perhetutulta). Ja vanhempani ovat siis ihan vielä hengissä, mutta eivät itse enää halunneet säilyttää noita juttuja kun muuttivat pienempään asuntoon putkiremontin takia ja ullakot ja varastot piti tyhjentää kyseisen remontin takia. Yritin tehdä mahdollisimman paljon tilaa voidakseni säilyttää tavaroita, mutta sori vain, minulla ei ole varaa Helsingin keskustassa ylläpitää monen sadan neliön museota, jossa en edes itse pysty asumaan. Ja edelleen siis se taide, tärkeimmät perityt huonekalut, tärkeimmät kirjat, sekä kaikki valokuvat, kirjeet, yms. ovat jäljellä, mutta minulla ei vain ole tilaa monelle Arabian täydelle astiastolle, tuhansille kirjoille, kaikille lapsuuden lelukokoelmilleni, yms.

Soita Hagelstamille tai vastaavaan.

Juu, käytännön jutut on paljolti selvitelty, se ei ollut vaikeaa, vaan tunnepuolella se luopuminen. Siinä auttoi mm. eräs ystäväni, jonka suvussa myytiiin samaan aikaan suvussa pitkään ollut sukutila, kun kenelläkään ei ollut enää aikaa hoitaa sitä eikä mahdollisuuksia asua siellä.

Eli siinä huomasin, miten vahvasti sitä luo tunnesiteitä tavaroihin ja miten vaikeaa se on, kun tavaroita on liikaa ja niitä samalla haluaisi säilyttää ja ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Itse työnnän tuubihuivit yms ihan surutta roskiin ja sinne Uffin laatikkoonkin olen kipannut tavaraa..monella oikeasti kaatuu se tavarasta luopuminen siihen ettei jaksa etsiä joka heijastimelle ja kynälle sijoituspaikkaa eli olkaa armollisia itsellenne.

Olisipa jokin järkevä tapa kierrättää tällaista tavaraa. Itselläni on jatkuva pula heijastimista, koska haluan että jokaisessa takissa, laukussa ym on vähintään yksi heijastin. Ja paljon ulkoilevana ihmisenä olen tuubihuivien suurkuluttaja. 

Vierailija kirjoitti:

Kun ostimme vanhan mökin kunnostettavaksi vuosia sitten pääsimme hoitamaan myös tilapäisen ja toimiluvattoman kaatopaikan virkaa (ei tarvinnut maksaa, niin kuin oikealla kaatopaikalla).

Kun meillä oli suuri varastorakennus mökillä, niin alkoi sitten tippua monelta ystävällisesti tavaraa, mitä ehkä joskus tarvitsisimme, kun mökki on valmis.

Appivanhempani lahjoittivat kuormallisen ruostuneita kattopeltejä (emme halunneet peltikattoa) ja vanhan jääkaapin ja pakastimen (vaikkei meillä ollut sähköjäkään moneen vuoteen). Onneksi sitten halkesivat pakkasessa varastossa ja saatiin ne viedä omalla kustannuksella kaatopaikalle.

Kalastusreissulla yksi naapuri mietti kerran, mistä saisi kalamajaansa kattopellit halvalla. No meiltä sai. Vielä kuljettettiin perille ilmaiseksi.

Monet sukulaiset ja ystävät kantoivat vanhat mattonsa meille, kun meillä varmaan olisi niille käyttöä. Niin perkeleenmoista mattomäärää ei ole kyllä pienemmissä kaupoissakaan nähty, kuin meidän varastossa roikkui. Onneksi hiiret tai muut taivaalta lähetetyt eläimet tekeivät vuosien  myötä niistäkin selvää. Joku vielä kehtasi kysyä 10 vuoden päästä, saisiko sen meille antamansa maton takaisin, kun olikin tullut itselle tarve.

Myöhemmin olen toki oppinut sanomaan, että kiitos en tarvitse sitä ja tätä.

Meille on luultavasti pula-ajan perintönä DNA:han hypännyt joku yliostamisen ja ylisäilömisen geeni, joka käskee hankkimaan varastoa, kun voi tulla aika, jolloin kaikkea ei enää saa.

Tämä viesti puhutteli. Ehkä se on suomalaisilla yleistäkin, että on ollut niin monessa sukupolvessa niin vaikeita aikoja, että varastoidaan kaikki mahdollinen.

Itselläni toiselta puolelta suku Karjalan evakkoja. Menettivät kaiken sodan takia ja köyhyys sodan jälkeen oli äärimmäistä. Kuulemma ainakin yhdellä isotädilläni kehittyi niin paha hamstraamistaipumus, että suku joutui pakolla järjestämään tilanteeseen puuttumisen, kun perhe ei enää meinannut mahtua asumaan talossaan kun isotätini säilytti ihan kaiken, naruista sanomalehtiin, ihan siltä varalta jos niitä tarvitsisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ja puoliso emme ole hamstraajia. Meiltä löytyy alle 2000 esinettä kotoata kun suomalaisilla on erään lehti artikkelin mukaan noin 50 000.

Tämä varmaan riippuu mitenkä lasketaan, onko esim haarukka yksi artikkeli vai lasketaanko se 10 kpl? Jos jälkimmäinen ja artikkeleita on 2000, niin en enää itse tuollaista kutsuisi kodiksi. Haluan, että minulla on valinnanvaraa päivän vaatetuksessa, kynsilakan sävyssä ja teen laadussa. Lisäksi mukavuuteen vaikuttavat äänilevyt, kirjat, viherkasvit ja käsityöharrastus johon liittyvät lehdet, kankaat, lankäkerät ja läjä erilaisia välineitä.

Myönnän siis olevani kotihiiri ja minulle koti on niin tätkeä, että siellä pitää olla tilaa elää. Ihan varmasti eri elämäntilanteessa olevalle toisenlainen ratkaisu sopii; joku uraohjus, joka on siivoukset ja syömisensäkin ulkoistanut ei varmaan niin paljoa kotitavaroita tarvitse.

Mutta mielestäni ei ole mitenkään pakko pitää yleisenä ihanteena mahtua mahdollisimman pieneen tilaan eläessään, eiköhän sitten lopussa se uurna ole sopiva...

Oletko koskaan ajatellut, että kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta asua jossain omakotitalossa? Moni joutuu asumaan kaupungissa töiden takia ja kun esimerkiksi Helsingissä joutuu pahimmillaan maksamaan neliöstä sellaisen 9000 euroa jos pystyy ostamaan oman asunnon, tai vuokraa pahimmillaan 30 euroa/neliö, niin harvalla on varaa ihan valtaviin neliöihin. Ja töitä ei välttämättä sitten kauempana ole tai sitten joutuu käyttämään rahaa omaan autoon jotta voi kulkea.

Tämä ketju on pääosin todella fiksu, mukava ja asiallinen, joten voitaisiinko pitää se sellaisena? Eikä lähteä tuollaiseen nokitteluun.

Aika kornia puhua nokittelusta, kun itse väittää, että Suomessa joku joutuu ostamaan asunnon 9000 euron neliöhinnalla. Kukaan ei joudu ostamaan tuollaista asuntoa, ellei ole niin typerä, että on pakko asua Helsingin kalleimmalla paikalla. 

Että mikäköhän on järki puhua siitä, mitä PAHIMMILLAAN asunnot voivat maksaa? Ei mikään muu kuin oma saivartelusi. 

Sukulaiseni muutti. ja voi hyvänen aika sitä roinan määrää. Mutta ei voi heittää pois koska on kulkenut suvussa niin ja niin kauan. Mutta muuttoporukka joutuu raahaamaan niitä hajoavia laatikoita paikasta toiseen kun minnekään ei mahdu. Seuraavan kerran en osallistu muuttoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ja puoliso emme ole hamstraajia. Meiltä löytyy alle 2000 esinettä kotoata kun suomalaisilla on erään lehti artikkelin mukaan noin 50 000.

Tämä varmaan riippuu mitenkä lasketaan, onko esim haarukka yksi artikkeli vai lasketaanko se 10 kpl? Jos jälkimmäinen ja artikkeleita on 2000, niin en enää itse tuollaista kutsuisi kodiksi. Haluan, että minulla on valinnanvaraa päivän vaatetuksessa, kynsilakan sävyssä ja teen laadussa. Lisäksi mukavuuteen vaikuttavat äänilevyt, kirjat, viherkasvit ja käsityöharrastus johon liittyvät lehdet, kankaat, lankäkerät ja läjä erilaisia välineitä.

Myönnän siis olevani kotihiiri ja minulle koti on niin tätkeä, että siellä pitää olla tilaa elää. Ihan varmasti eri elämäntilanteessa olevalle toisenlainen ratkaisu sopii; joku uraohjus, joka on siivoukset ja syömisensäkin ulkoistanut ei varmaan niin paljoa kotitavaroita tarvitse.

Mutta mielestäni ei ole mitenkään pakko pitää yleisenä ihanteena mahtua mahdollisimman pieneen tilaan eläessään, eiköhän sitten lopussa se uurna ole sopiva...

En oikein tajua, miksi joku viitsii laittaa tällaisen viestin tähän keskusteluun. Jos joku viihtyy tavarapaljoudessa, niin se sopii hänelle. Tässä ketjussa on kuitenkin selkeästi ihmisiä, joilla se ei toimi.

Minä taas en nähnyt mitään pahaa tuossa kommentissa. 'Tavarapaljous' ei sitä paitsi ole mikään yksiselitteinen asia. Se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Tässä ketjussa on paljon porukkaa (sinäkin tunnut kuuluvan niihin), jotka arvostelevat muita heidän tavaroistaan (kutsuvat sitä aina roinaksi) tai kodin koosta. Ei se ole yhtään sen oikeutetumpaa, mutta ettehän te näe malkaa omissa silmissänne. 

Vierailija kirjoitti:

Sukulaiseni muutti. ja voi hyvänen aika sitä roinan määrää. Mutta ei voi heittää pois koska on kulkenut suvussa niin ja niin kauan. Mutta muuttoporukka joutuu raahaamaan niitä hajoavia laatikoita paikasta toiseen kun minnekään ei mahdu. Seuraavan kerran en osallistu muuttoon.

Jaahas, tässä juuri ennen minun edellistä kommenttiani onkin mainio esimerkki ihmisestä, jolla on tarve puhua toisten tavaroista roinana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ihan siksi, että esimerkiksi niitä kirjoja oli tuhansia. Siis kirjaimellisesti. Yli sadan vuoden ajalta. Kun suvussa on ollut eri puolilla professoreita, kustannusosakeyhtiön johtokuntaan kuuluneita ja kirjaharrastajia, niin jo itselläni oli lapsena pelkästään minulle henkilökohtaisesti ostettuja lastenkirjoja äitini mukaan yli tuhat. Siskollani toinen tuhat.

Siihen kun lisää päälle sitten tuhansia sukulaisilta perittyjä kirjoja, niin sori vain, mihin ihmeeseen ne kaikki laitan?

Tätä juuri tarkoitan, että tekee vielä paljon vaikeammaksi, kun ihmiset kauhistelevat tätä.

Sama huonekalujen kanssa. Minulla nyt sattuu olemaan vain yksi koti. Miten mahdutan sinne huonekalut yli sadan vuoden ajalta useasta eri kodista? Pelkästään peritty taide täyttää olohuoneen, siitä en edes saa luopua. Mutta sori nyt vain, minä en omista kartanoa, en varsinkaan useaa sellaista, joten mihin mahdutan tavarat, jotka ovat sadan vuoden aikana täyttäneet parikin kartanoa? Kun ikävä kyllä se kartano ei periytynyt minulle. Varsinkin kun noiden kartanoiden irtaimiston lisäksi on periytynyt sitten vaikka kuinka paljon tavaraa noiden jälkeisiltäkin vuosikymmeniltä.

Joten sitä nyt vain pitää keskittyä siihen taiteeseen, valokuviin, kirjeisiin, asiakirjoihin, yms. Kyllä, se on vaikeaa ja ihmisten kauhistelu tekee siitä vaikeampaa. Mutta kerro minulle, kuinka monella on varaa museoida useamman kartanon irtaimisto? Ja miten minä siinä sitten elän?

Ja kyllä, näistä luopuminen on tehnyt kipeää. Tätä tavaraa on nyt selvitelty yli 3 vuotta. r

Kolme vuotta on kuitenkin aika lyhyt aika tuollaisen tavaramäärän hävittämiseen. Olettaen, että samaan aikaan käy töissä.

Itse varmaan yrittäisin ensimmäiseksi luopua kirjoista. Käydä läpi kirjasarja tai kirja kerrallaan. Mitkä ovat sellaisia kirjoja, jotka haluat oikeasti lukea? Vai joita säilyvät vain sen takia, että ovat vanhoja, kenties harvinaisuuksia, mutta joita et itse ole koskaan kiinnostunut lukemaan. Ei sinun kotisi ole mikään kirjasto tai museo, jossa sinun pitää säilyttää sellaisia kirjoja, jotka eivät sinua kiinnosta tippaakaan.

Olen itse yrittänyt joka muutossa päästä  yhdestä kirjahyllystä eroon. Nyt on vielä kolme kirjahyllyä, jotka haluaisin tiivistää kahteen. Isäni on menetetyltä Karjalan aluuelta, johon liityviä kirjoja löytyy paljon. En minä ole sieltä kotoisin, vaikka isäni on. En ole pystynyt vaan heittämään noita kirjoja roskiin, kun tulee tunne, että isäni seurailee tekemisiä sieltä pilven reunalta. Naurettavaa. Mutta nyt on serkkuni kiinnostunut niistä, ja nyt pitäisi vain viedä kirjat serkulleni.

Annoin 200 vuotta vanhan ranskan sanakirjani kaverilleni. Hän lahjoitti sen sitten Helsingin Yliopistolle, joka oli kiinnostunut siitä. 

Shakespearen kootut teokset (20 kirjaa) lahjoitin divariin, kun eivät haluneet maksaa niistä. En halunnut itse lukea niitä.

Tällä tavalla hitaasti, mutta varmasti pääsen kirjoista eroon. Tapa ei sovi niille, jotka haluavat tuloksia nopeasti.

Vanhemmat tekisivät kyllä suuren palveluksen nimetessään jo eläissään 1-5 itselleen tärkeintä, perinnöksi menevää, tavaraansa, niin ei jäisi jälkipolville niin paljon emotionaalista työtä. 

Hieman ot, mutta voiko maanis-depressiivinen käytös ilmetä tavaran osteluna? Mulla on hieman masennusta, mutta ei niin vakavaa, että toimintakyky tai töissäkäynti olisi estynyt. Mulle tulee ajoittain "pakottava" tarve hankkia joitain tiettyja tavaroita, esim. käsityötarvikkeita tai astioita. Tulee sellainen tunne, että täytyy saada sukkapuikot jokaikisessä koossa tai pakko saada Iittalan teema sarjan lautanen jokaisessa värissä. Ja jonkun ajan päästä ne tavarat ei merkitsekään enää mitään. Se on ihan hullua, ja olen alkanut miettiä että voisiko olla maanis-depressiivisyyttä. Ei ainakaan kovin tervettä, ja tavaraa kertyy. 

Vierailija kirjoitti:

Hieman ot, mutta voiko maanis-depressiivinen käytös ilmetä tavaran osteluna? Mulla on hieman masennusta, mutta ei niin vakavaa, että toimintakyky tai töissäkäynti olisi estynyt. Mulle tulee ajoittain "pakottava" tarve hankkia joitain tiettyja tavaroita, esim. käsityötarvikkeita tai astioita. Tulee sellainen tunne, että täytyy saada sukkapuikot jokaikisessä koossa tai pakko saada Iittalan teema sarjan lautanen jokaisessa värissä. Ja jonkun ajan päästä ne tavarat ei merkitsekään enää mitään. Se on ihan hullua, ja olen alkanut miettiä että voisiko olla maanis-depressiivisyyttä. Ei ainakaan kovin tervettä, ja tavaraa kertyy. 

Ei välttämättä maanis-depressiivisyyttä, vaikka voi sitäkin olla. Psykologisesti on kuitenkin todettu, että jos on elämässään epävarmoilla (millään tavoilla), niin silloin etsii turvallisuutta tavarasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieman ot, mutta voiko maanis-depressiivinen käytös ilmetä tavaran osteluna? Mulla on hieman masennusta, mutta ei niin vakavaa, että toimintakyky tai töissäkäynti olisi estynyt. Mulle tulee ajoittain "pakottava" tarve hankkia joitain tiettyja tavaroita, esim. käsityötarvikkeita tai astioita. Tulee sellainen tunne, että täytyy saada sukkapuikot jokaikisessä koossa tai pakko saada Iittalan teema sarjan lautanen jokaisessa värissä. Ja jonkun ajan päästä ne tavarat ei merkitsekään enää mitään. Se on ihan hullua, ja olen alkanut miettiä että voisiko olla maanis-depressiivisyyttä. Ei ainakaan kovin tervettä, ja tavaraa kertyy. 

Ei välttämättä maanis-depressiivisyyttä, vaikka voi sitäkin olla. Psykologisesti on kuitenkin todettu, että jos on elämässään epävarmoilla (millään tavoilla), niin silloin etsii turvallisuutta tavarasta.

Esimerkiksi tässä yksi juttu: https://www.scientificamerican.com/article/why-we-become-so-attached-to…

Vierailija kirjoitti:

Hieman ot, mutta voiko maanis-depressiivinen käytös ilmetä tavaran osteluna? Mulla on hieman masennusta, mutta ei niin vakavaa, että toimintakyky tai töissäkäynti olisi estynyt. Mulle tulee ajoittain "pakottava" tarve hankkia joitain tiettyja tavaroita, esim. käsityötarvikkeita tai astioita. Tulee sellainen tunne, että täytyy saada sukkapuikot jokaikisessä koossa tai pakko saada Iittalan teema sarjan lautanen jokaisessa värissä. Ja jonkun ajan päästä ne tavarat ei merkitsekään enää mitään. Se on ihan hullua, ja olen alkanut miettiä että voisiko olla maanis-depressiivisyyttä. Ei ainakaan kovin tervettä, ja tavaraa kertyy. 

Ennemmin ADHD.