Uupumuksesta selvinneitä (opiskelu ja pienet lapset)
Onko täällä ketään joka olisi kokenut loppuunpalamisen pienten lasten kanssa, ja siitä myös selvinnyt? Millä keinoilla ja kauanko on kestänyt toipua? Kaksi lasta on pienellä ikäerolla, ja nuorempi on nyt kaksi vuotta. Opiskelu ja osa-aikainen työ tähän päälle ja mies paljon poissa kotoa. Olen tällä hetkellä hyvin uupunut ja ehkä hieman masentunutkin, ei vaan osaa hellittää ja antaa periksi jossain, en tiedä missä, käyn ihan ylikierroksilla. Vaikka se hellittäminen taitaa olla ainut keino jolla tästä kierteestä pääsee. Ei tässä nytkään ehdi muuta kuin tulipaloja sammutella välillä hyvinkin huonolla menestyksellä, mikä taas lisää masennusta. Yöt kun saisi nukuttua ja levollisen mielen, paremmasta keskittymiskyvystäkään ei olisi haittaa. Lääkkeisiin en oikein usko. Onko täällä ketään että tietäisi että voiko tästä yhtälöstä edes selvitä järjissään tai edes läpi, kunniasta viis.
Kommentit (6)
Ajattelin vain kirjoittaa " pari" riviä kertoakseni ettet ole ainoa. Olemme saaneet kaksi lasta (nyt 2v 10kk sekä 1v 3kk) kummankin vanhemman opiskellessa, ja vaikka ratkaisussa on monta hyvää puolta, on se ollut hyvin raskastakin.
Eniten on ahdistanut se, ettei mihinkään - perheeseen, opintoihin, työntekoon - ole voinut keskittyä täysillä moneen vuoteen. Vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja. Samaan aikaan olemme remontoineet uutta asuntoa ja valmistumisen lähestyessä olemme etsineet " kunnon" töitä. Onnekkaita ovat he, jotka voivat olla " vaan" äitiyslomalla töistä! Kuitenkaan en ole oikein raaskinut luopua mistään, vaan pitänyt monta palloa ilmassa kerralla.
Ahdistus ja väsymys purkautuu lapsiani kohtaan, hyvin ikävällä tavalla eli hermojen menettämisellä ja huudolla. Olemme jo useamman kuukauden puhuneet siitä, että minun kannattaisi käydä jossain juttelemassa käyttäytymisestäni. Haluaisin itsekin selvittää, miksi ahdistun niin paljon että olen ilkeä omia lapsiani kohtaan. Joskus huonona hetkenä ajattelen, että lapsilla olisi paremmat oltavat ilman minua, mutten tiedä miten senkään ratkaisisi järkevästi.
Minusta sinun kannattaisi nyt pistää yksi omista " jongleerauspalloistasi" kokonaan pöydälle vähäksi aikaa, joko työ tai opinnot. Ehkä vähän helpottaisi, jos voisit keskittyä vain yhteen tai kahteen asiaan kerralla. Laadi suunnitelma, tee päätös, milloin poimit pallon taas ilmaan, ja ennen sitä et ajattele koko asiaa. Voit joutua luopumaan jostain isosta tai ainakin siirtämään sitä, kuten tutkinto tai hyvä taloudellinen tilanne, mutta se on tilanteessasi välttämätöntä. Lapsille tärkeintä on, että äiti jaksaa huolehtia heistä.
Käytä apunasi esimerkiksi miestäsi, joka tuntee sinut ja ehkä osaa kertoa millainen suunnitelma on realistinen, mitä jaksat, mihin on varaa jne. Miettikää ajan kanssa, miten voitte yhdessä auttaa sinua jaksamaan. Ovatko miehen poissaolot aivan välttämättömiä, vai kannattaisiko ehkä hänenkin vähentää työntekoa tai harrastamista. Hänetkin olisi saatava tajuamaan, miten tärkeätä on että koko perhe voi hyvin, ja että hänkin voi joutua uhrautumaan jotain sen eteen.
Minusta sinun kannattaisi myös käydä juttelemassa uupumisestasi ulkopuolisen kanssa. Itse yritän vielä kerätä rohkeutta siihen (" älä tee kuten minä teen, vaan tee kuten sanon" ). Sinulla on nyt liian suuri taakka harteillasi. Lääkkeet voivat auttaa sen kantamisessa, mutta tärkeätä olisi löytää keino, jolla taakkaa saisi kevennettyä.
Toivottavasti saat enemmän vastauksia, sillä tämä keskustelu varmasti auttaa muitakin!
Olen itsekin kokenut syvää uupumusta perheen ja työn pyörittämisen ristipaineissa. Minulla ei ole kuin yksi lapsi ja nostan todellakin hattua niille, jotka jaksavat usean lapsen kanssa ja tekevät lisäksi täyttä työpäivää. Olen itse osa-aikaisena töissä ja se on ollut hyvä ratkaisu. Olisin varmasti aivan lopussa jos joutuisin ensin tekemään täyden päivän töissä ja sen päälle toisen kotona.
Olen äitinä olon aikana huomannut, että meitä äitejä on tosiaan erilaisia eikä toisen herkkyyttä väsymiseen pitäisi vähätellä. Helposti väsymyksestä puhuessaan saa joiltain ihmisiltä sellaisia vihjauksia, että " mitä valitat väsymyksestä, sullahan on vaan 1 lapsi ja osa-aikatyö" . Silti väitän olevani uupunut!
Paljon uupumiseen vaikuttaa oma luonne. Olen perfektionismiin taipuvainen, en pysty lepäämään ennenkuin keskeneräiset hommat on valmiiksi tehty enkä yleensä anna itselleni lupaa rentoutumiseen illallakaan ennenkuin kotityöt on tehty. Lapsen kanssa mahdollisuus tekemisten loppuun saattamiseen on aika rajallinen ja ainakin itselläni se aiheuttaa hermostumista. Ärsyttävintä on se, että tunnistaa itsessään ne kipupisteet, mutta ei osaa tehdä niille mitään!
En osaa neuvoa siihen miten tästä ajasta jaksaisi läpi, koska kaipaan siihen vastausta itsekin. Päivä kerrallaan on yritettävä mennä. Masennus on ikävä kumppani, se on minullekin tuttua. Turhautuminen johtaa väsymykseen ja masennukseen.
Mielen ollessa mustana neuvoisin mahdollisuuksien mukaan lähtemään liikkeelle (vaikka ei huvittaisikaan) ja ottamaan yhteyttä ystäviin. Pieni kävelylenkki ystävän kanssa helpottaa jo oloa.
Ota vastaan kaikki apu mitä vaan saat. Marttyyrihengessä puurtamisesta pitäisi luopua heti (tässä en ole itse onnistunut...).
Uskon, että rakastat lapsiasi yli kaiken, kuten minäkin ja haluat että heillä olisi kaikki mahdollisimman hyvin. Silti kipeästi olen todennut, että lapsi voi hyvin kun äiti voi hyvin. Siksi äidin pitäisi uskaltaa ottaa tilaa itselleen. Helpommin sanottu kuin tehty.
Lainaapa kirjastosta Vicky Iovinen Tyttökavereiden opas omaan elämään. Se on kepeään sävyyn kirjoitettu, mutta monessa kohti asian ytimeen osuva teos. Me äidit useimmiten olemme perheittemme moottoreita ja jos moottori piiputtaa niin koko kone pysähtyy : )
Voimia ja jaksamista, et ole yksin!
Eli omaa kaaoksensietokykyaan on pakko kehittaa jos mielii selvita ap:n tapaisesta tilanteesta. Meilla oli esikoisen syntyessa se tilanne etta sain juuri vaitoskirjani valmiiksi (vaittelin kun han oli 5 kk, vauva kirjaimellisesti sylissa ;-)), edessa oli muutto uuteen maahan ja aloitin uuden, vaativan tyon kun han oli 7 kk. Han oli aarimmaisen huono nukkuja, joka heratti minut valehtelematta ainakin 5 kertaa yossa, joten olin jatkuvassa sumussa ainakin vuoden ajan. Miehella oli myos uusi, vaativa tyo. Omalla tyopaikallani oli lisaksi erittain huono ilmapiiri, toissa meni kasittamattomasti aikaa joka paiva, ja minulla henk. koht. erittain suuria rahasummia koskeva talousvastuu... Minun piti myos tehda toita seka englanniksi (jota osaan erinomaisesti) etta ranskaksi (jota en tullessani osannut kuin alkeet; istuin kokouksissa ja yritin tehda muistiinpanoja katsomalla naapurilta koska en ymmartanyt puhutusta sanasta hoykasen polaysta). Kun viela omaan perfektionistisen persoonallisuuden niin soppa oli valmis. Tama yhtalo oli luonnollisesti minulle lahes sietamaton, ja meinasinkin palaa taysin loppuun.
Itse paasin tasta eteenpain toisaalta kohdistamalla katseen tulevaisuuteen ja toisaalta myontamalla etten pysty itse kaikkeen. Arkeen tarvittiin tietysti apua eli meille palkattiin siivooja, joka teki (ja tekee edelleen) viikkosiivouksen ettei sita kallista vapaa-aikaa tarvinnut viettaa imurin varressa. Tietysti tama on osittain rahakysymys, eika meillekaan olisi onnistunut kun olimme opiskelijoita, mutta olen ymmartanyt etta Suomessa kotitalousvahennys on tehnyt siivoojista aika monen budjettiin sopivia. Lisaksi itse luovuin kaikista odotuksista itseani kohtaan esim. tavaroiden jarjestelyn jne. kotitoiden suhteen (miesta tama kylla harmitti! ;-)). Viikonloppuisin sovittiin etta mies antaa mun nukkua pidempaan, koska valvoin oita esikoisen kanssa. Lisaksi asetin itselleni tavoitteeksi etta joko lahden koko " firmasta" tai loydan miellyttavammat tyotehtavat niin pian kuin vain mahdollista. Kahden vuoden paasta vihdoin onnistuin, ja nyt - vaikka meilla onkin jo kaksi lasta - olen paljon enemman itselleni sopivissa tehtavissa ja huomattavasti rennompi ja onnellisempi. Meilla on nykyaan myos siivojan lisaksi au pair joka auttaa arjen pyorityksessa. Au pairkaan ei valttamatta sovi kaikkien budjettiin, mutta olisiko jotain sukulaista tai naapurintyttoa jolta voisit pienta korvausta vastaan saada tarvittaessa apua?
Jostain päästä pitää hellittää, kuten pohditkin. Elämää on pakko pelkistää, luopua jostain, karsia, edes hetkeksi. Uupumus on siitä hankala asia, että se ei helpota, jollei osaa itse pysähtyä. Kannattaa opetella sanomaan " ei" (välillä myös kivoille asioille, jotta voi levätä) ja pyytämään apua (esim. lastenhoitoapua, siivousapua). Voimia!
mutta, itse lievästä masennuksesta selvinneenä ehdotan että kuitenkin mietit niitä lääkkeitä. Itse olin tosi lääkevastainen, mutta kun loppupelissä menin lääkärille ja kerroin tilanteeni (minulla oli erittäin itkuinen vauva ja olin suuresta elämän muutoksesta aivan tolaltani) sain heti niin kutsuttaja ' elämän laatua parantavia' lääkkeitä. Voin sanoa, että oloni parani jo viikossa! Eihän lääkkeiden takia mikään sinällään muutu, mutta ne voivat helpottaa oloasi sallimalla nk. hyvänolon hormoneiden tuotannon. Suuri selittämätön ahdistus jota olin tuntenut helpotti, ja jaksoin taas tehdä paljon enemmän-, Itse söin lääkkeitä noin puoli vuotta, jonka jälkeen lääkärinikin pyysi kokeilla olemaan ilman, ja sen jälkeen olenkin ilman ollut. Itse silloin ajattelin, että jos oloni jälleen huononee, niin sitten haluan kyllä hakeutua myös terapaan yms. selvittääkseni kuinka jatkaa eteenpäin. Mielestäni sinun täytyy kuitenkin ottaa olotilasi vakavasti, sillä se ei yleensä kyllä ihan itsestään parane, ei ainakaan minun tapauksessani olisi parantunut.
Eli elämässäsi tuntuu olevan nyt yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia. Missään nimessä en lähtisi mitään lääkitystä harkitsemaan, ennen kuin olet kokeillut vähentää työtaakkaasi. Joko niin, että laitat opiskelut vuodeksi-pariksi tauolle tai teet niitä PALJON hitaammalla tahdilla tai niin, että jätät työnteon ihan minimiin, kerran-pari kuussa.
Itse unohdin opinnot melkein neljäksi vuodeksi, sillä lapset (kahden vuoden ikäerolla) olivat täysi työ jo sinällään. Minulla on mies, joka oli aina ajoissa kotona arkisin ja hoiti lapset/kodin/heräilyt tasaveroisesti, mutta silti en olisi kyennyt venymään kaikkeen. Niinpä hoidin tenavat 2,5 ja 4,5 vuotiaiksi kotona keikkatyötä tehden. Nyt kun lapset ovat osa-aikaisesti tarhassa ja itse olen osa-aikaisesti työssä jatkan opintoja tahtiin appro/vuosi.
Tässäkin tuntuu olevan välillä jaksamisen kanssa tiukkaa, mutta tämä on kuitenkin mahdollista. TSEMPPIÄ sinulle ratkaisuissasi! Muista että ne lapsukaiset on vaan HETKEN pieniä ja tarvitsevat äitiä+isää paljon!