Ilman vauvakuumetta äidiksi - OLENKO YKSIN?
Ongelma/tilanne on tämä: en ole koskaan tuntenut vauvakuumetta enkä oikeastaan tunne mitään nähdessäni vauvoja kaupungilla tai edes tuttavillani. Nämä kirjoitukset ovat ihan hepreaa minulle, en voi tavoittaa tuota tunnetta, ja tunnen jääväni jostain paitsi. Taaperoikäiset lapset jo joskus ihastuttavat, mutta mitään biologista tarvetta lisääntymiseen en ole koskaan tuntenut. Tänään törmäsin vauvalomalla olevaan työkaveriin, ja tajusin jälkeenpäin, etten muistanut edes kurkata mukana oleviin vaunuihin... Noloa...
En voi myöskään sanoa olevani hirveän lapsirakas eikä perinteinen perhe-elämä ole minulle se ainoa oikea vaihtoehto. Olen seurannut lähes kauhulla joidenkin kavereideni elämän muutosta lapsen myötä totaaliseen mökkihöperyyteen, kun taas jotkut toiset tuntuvat handlaavan lapsen kanssa ihan luonnikkaasti ilman että koko minuus on täytynyt uhrata perhe-elämän alttarilla.
Olen kuitenkin siinä iässä, että pian on pakko päättää, haluammeko edes yrittää lasta koskaan. Toisaalta oma biologinen lapsi on niin " itsestäänselvyys" yhteiskunnassamme, että päätös siitäkin, että emme koskaan edes yrittäisi, tuntuu ihan mahdottomalta tehdä. Olemmekin ajatelleet jättää pikku hiljaa ehkäisyä pois ja katsoa mitä mieltä luonto on ajatuksesta että meille lapsi siunaantuisi.
Mutta voiko lasta " hankkia" ilman minkäänlaista vauvakuumetta ja ikäänkuin järkeillen biologisen kellon vaan tikittäessä? Luotan siihen että rakkaus (syntymättömään) lapseen syntyy, jos lapsi tulee, mutta entä kun sitä tunnetta ei ole millään tavalla ennakkoon? Entä jos olen yhtä tunnevammainen lapsen kanssakin - entä jos se tunne ei synny koskaan?
Yleensä olen ihan poikki, kun olen viettänyt aikaa lapsellisten tuttujen tai kavereiden kanssa, ja miehen kanssa molemmat huokaistaan helpotuksesta, kun ovi sulkeutuu ja saamme taas olla kahdestaan.
Kuulostaa itsekin siltä tätä kirjoittaessani, että ei meille ole lasta tarkoitettu, mutta en ole varma siitäkään kuitenkaan. Pelkään, että kadun vapaaehtoista lapsettomuutta vielä joskus katkerasti, jos siihen päädymme.
Onko kellään mitään kommenttia tähän tai kokemusta vastaavasta...?
Kommentit (6)
Kuulun itse ryhmään pelkällä järjellä, ilman vauvakuumetta, äidiksi tulleisiin. Olin hyvinkin lapsirakas parikymppiseksi asti, mutta vuodet lastentarhanopettajana kuolettivat oman lapsen halun ja päätinkin etten koskaan halua omia lapsia. Elämä kulki eteempäin ja tuli lopullisen päätöksen aika. Paras ystäväni oli just saanu lapsen ja se oli helppo ja suloinen ja sen siivittämänä tein järjen päätöksen, että kaipa se lapsi kuitenkin kannattaa " hankkia" ettei kadu myöhemmin, mieheni toivoi myös kovasti lasta. Meillä tärppäsi sitten heti toisella yrityskierrolla ja raskaus oli keskivaikea. Lapsen synnyttyä elämä ei todellakaan ollut mitään ruusuista euforiaa niinkuin suurin osa tuttavistani oli asiaa kuvaillut vaan elämä muuttui täysin ja vaati totaalista itselleen kuolemista. Itse jouduin kokemaan sektiokomplikaatioiden seurauksena 10kk unettomuuden ja lisä bonuksena lapsemme oli vaikeasti allerginen ja itki lähes koko ajan.
Eli kuten saatat arvata alku ei ollut todellakaan mitenkään paras mahdollinen varsinkin ottaen huomioon sen etten alun perin ollut edes oikeastaan hirveästi halunnut äidiksi. Kaikki ne skenariot miksi en juuri halunnut lasta olivat toteutuneet.
Alku oli erittäin vaikea! Ensimmäinen vuosi oli suorastaan painajaista ja lähes joka päivä mietin että oliko tässä mitään järkeä ja miten entinen elämämme oli helppoa. Nyt lapsemme on kolme ja elämme normaalia lapsiperheen arkea. Elämä ei ole todellakaan mitään ruusuilla tanssimista vieläkään, vaan edelleen itselleen ja haluilleen kuolemista melko pitkälti. Mutta olen onneksi saavuttanut rakkauden lapseen ja nyt olemmekin järjen päätöksellä yrittämässä toista, seuraksi ensimmäiselle. Mitään odotuksia ei tälläkertaa ole.
Siksi en koskaan sano kellekään, että kannattaa hankkia lapsia ne on niin ihania ja antaa elämään sisältöä. Osalle ihmisistä se on vaan pelkästään sitä mutta ei kaikille. Jokaisen täytyy se päätös tarkkaan harkita, koska saattaa olla, että niiden tunteiden herääminen vie vielä aikaa lapsen synnyttyäkin ja tiedän tapauksia jossa niitä ei ole koskaan syntynyt. Toki lapsi tuo sellaista rikkauta elämään, mitä ei voi muualta saada, mutta ainakin oma elämämme ilman lastakin oli todella rikasta ja täysipainoista.
Mieti rauhassa ja kumpaan tahansa päädyt se on teille sopiva valinta ja siksi hyvä päätös!
Iloista alkanutta vuotta!
Veit jalat suustani, mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta, ennemminkin vaimea " lapsikuume" , joskus lapsia sitten joo. Ite eksyin tälle palstalle aikaan siitä syystä että analyyttisenä henkilönä halusin perehtyä itselleni outoon ilmiöön, jota minunkin siinä elämäntilanteessa olisi pitänyt jo täysillä potea. Vaan kun en potenut.
Mä havahduin niinkin kliseiseen asiaan kun syyskuun yhdenteentoista. Se katastrofi kolahti muhun (johonkin toiseen joku muu, esim tsunami) ja näin liki elämä vilahtaa silmissäni -tilanteen (vaikka istuinkin tukevasti Suomessa konttorissa). Tajusin, että kuoleman hetkellä mua kaduttaisin järjettömästi jos ei lasta hankittaisi/edes yritettäisi. Että jos sillä viimeisellä hetkellä katsoisin taaksepäin ja toteaisin olevani ylpeä ja tyytyväinen, ei mieleeni edes tullut työura, palkankorotukset, omistukset tai matkat, nehän on vain tomua ja tuhkaa. Simple as that.
Loppu oli sitten järki käteen ja asialle tekemään jotain. Tosin mulla oli helppo tilanne ryhtyä siihen, mies oli vellonut vauvakuumeessaan jo koko meidän seurusteluajan, viisi vuotta. Nyt lapsia kolme ja enemmänkin haluan. Ja nyt jo ehkä pystyn hämärästi käsittämään vauvakuumeilua, mutten omaa tunnettani vieläkään siksi kuvailisi. En vieläkään ole mikään lapsirakas, lapset ovat suurimmalta osalta käsittämätöntä porukkaa ja haluan vain yleensä kauas niistä, mutta miten vaan nämä omat voivat olla niin täysin päinvastaisesti elämää suuremman rakkauden lähteitä. Ja ikävä tulee vaikka ne menisivät vain päiväunille.
Tuota inho/rakkaus-ristiriita pohdiskelin anopille ja hän sanoi tunteneensa aina ihan samaa. Että on sitä ennenkin samoilla aatteilla toimittu.
Edellisen kirjoittaja itsensä kuolettaminen kuulosti pahalta. Jaksamisia sinne. Mutta itse en ole samaa mieltä. Tosin mulla on aina ollut oma aika ennemmin pään sisäistä toimintaa kuin fyysistä temmellystä, joten " omaan rauhaani" huomaan pääseväni aika helpolla, antaa ajatuksilla vain luvan harhailla silloin tällöin.
Se mikä mulle oli tosi suuri kynnys oli se, että esikoisen kanssa vuodeosastolla ekana yönä tajusin, että tässä on nyt tapaus, jonka kanssa tulee olevaan " iholla" lopun elämäänsä. Meillä kun on henkilökohtainen reviiri suvussa jokaisella niin iso, ettei fyysistä kosketusta, halailua tms ole harrastettu. Joten sen jouduin opettelemaan. Mutta eihän tää oikeastaan liity vauvakuumeeseen.
Että lapsia tulee maailmaan niin monin perustein, että järjellä tehden on vain tapa toisten joukossa.
Siitä, miten sanotaan että lapsi muuttaa kaiken tullessaan taloon. Jotenkin siitä saa sen käsityksen, että se on sitten omalle elämälle näkemiin lopullisesti. Tässä nyt omaa tilannetta tutkiessani olen huomannut, että kyse on isossa mittakaavassa kuitenkin niin lyhyestä ajasta elämässä kun vauva on pieni ja vaatii antamaan itsestään kaiken, että sen kyllä kestää vaikka aidan seipäänä. Vaikka tuo vanhin on vasta neljä, niin olen jo havahtunut siihen että joskus ne lentävät pois kotoa, että omasta itsestä ja minuudestaan on pidettävä kiinni aina, ei kukaan voi olla olemassa vain lapsia varten. Muuten ei jäljelle jää kuin tyhjä kuori. Lapsen mieli vetää maailmalle, ei se jää äidin ympärille pyöriskelemään, ainoastaan ihan vauvana saa/joutuu sitä kokemaan. Varmasti joku niin yrittää olla olemassa vain lapsille, mutta mitä siitä voi seurata. Katkera vanhuus? Elämälle lapsia kasvatetaan, ei itselle. Minä olen ajatellut että yksi muksuista voisi ratkaista maailman rauhan, yksi keksiä syöpälääkkeen ja kolmas ratkaista kasvihuoneilmiön ;-) Ei että pitävät mamman mielen hyvänä ja tuovat tohvelit kun vanhana varpaita paleltaa.
Lapsi syntyy valmiiseen (perhe)tilanteeseen, jokaisessa tapauksessa omanlaiseensa, johon sujahtaa omaan lokeroonsa. Ei perhe/koti/elämä synny eikä sitä tehdä vauvan ympärille eikä vauvan vuoksi.
Toisekseen jos on kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja uuden oppimisesta niin sellaista kurssia tai opintoja en keksikään, joka hakkaisi äitiyden. Joka päivä oppii itsestään, lapsista, vanhemmuudesta uutta. Vieläkin. Ja se jos tuntee opin menneen perille saa itsetunnon kohisemaan.
Tunteiden herääminen lapsen syntymän jälkeen oli myös kysymyksenä. Moni ei edes sitä mieti, olettaa vaan ja kas, kyllä sitten vauvakuumeessa velloneet huomaavat sitten jälkikäteen ettei ne tunteet heillekään heti heränneet. Koska kyse ei ole raskautta edeltävistä mietteistä vaan kahdesta ihmisestä ja heidän välisestään kemiasta ensi kohtaamisella. Itselläni on käynyt onnellisesti ja rakastan noista jokaista. Esikoinen oli syntyessään kuin vanha tuttu ja niin rakas. Toinen oli täysin outo ilmestys ja vasta nyt kun lapsi on kaksi ja puoli voin sanoa täysin rinnoin että rakastan myös häntä. Mutta tähän asti se tunne on ollut vasta kehittymässä. Kolmannen kohdalla rakkaus tuli myös heti, mutta silti erilaisena kuin esikoisella.
Ja onhan vielä sellainenkin realiteetti olemassa, että vaikka sitten päättäisi, että nyt lapsi tehdään, niin aina ei lopputulos ole toivottu ja onnellisen ruusunpunainen. Siksi olen kysyville aina verrannut lasten " tekoa" hypyksi tuntemattomaan. Nenästä kiinni ja plumps, ja sen jälkeen voi päätyä ties minkä moiseen vuoristorataan. Että nyt pyörrän puheeni ja sanonkin ettei lapsia voi tehdä järjen kanssa koska sittenhän ei hullukaan tuollaista hyppyä tee. Siinä kohtaa se on tunneasia.
(Ja sitten pahoittelut jos tekstit sisältää epäjohdonmukaisuuksia. Mulla viimevuoden stressi ja tämänhetkinen vauvavaihe on tehnyt massiivisen uniongelman ja sen vuoksi pää ja ajatukset on kuin tehosekoittimen jäljiltä.)
Miten nämä kaikki löpinäni liittyvät vauvakuumeeseen tai sen puutteeseen, enpä tiedä. Onnea valitsemasi tielle, mikä se sitten onkin.
Sillä täällä myös yksi, joka ei ikinä käsittänyt eikä voinut sietää minkäänlaista vauvahömpötystä. Ja nyt olen itse sellainen. No, hössöttäjää minusta ei koskaan taida kuitenkaan tulla. Vauvakuumetta en ole koskaan kokenut, vaikka nyt meillä on ihana poika 1 v 2kk. En koskaan ennen osannut ajatella itseäni äidiksi, enkä tuttavienkaan vauvoista ole paljon perustanut. Olen aina ajatellut, että lapset ovat ihan ok, kunhan minun ei vain tarvitse siihen loukkuun joutua. Kamalaa eikö?
Olin ennen oikein perinteinen sinkku, jonka täytyi kokeilla kaikkea mahdollista. Harrastuksia oli laidasta laitaan. Ja jos jotain uutta ja jännittävää oli näköpiirissä niin halusin varmasti kokeilla. Matkustelin ja biletin..Kaveritkin taisi pitää toivottomana tapauksena;)
MUTTA! Nyt en osaani vaihtaisi mistään hinnasta pois. Elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Miten tämä kaikki on mahdollista? Minä joka aina sanoin, etten koskaan löydä itselleni miestä, enkä mene naimisiin, enkä hanki lapsia, omakotitaloa, koiraa, perheautoa..yms. Nyt minulla on kuitenkin ne kaikki!
Päätin jossain vaiheessa, että en sano koskaan ei koskaan. Ja elämästäni tuli paljon rikkaampaa. Kaikella on aikansa. No, perinteistä äitiä minusta ei millään saa, mutta väliäkös sillä kunhan rakkautta riittää. Minusta onkin terveempää ajatella, että haluaa lapsen eikä vauvaa eli koittaa miettiä miten elämä muuttuu lapsen myötä. Vauva-aika kestää kuitenkin niin vähän aikaa..
Moikka!
Tuttu juttu, tavallaan.
Olen 27-vuotias ja aina tykännyt tosi paljon lapsista ja olisin saattanut ammattikoulun jälkeen olla potentiaalinen "nuori äiti", mutta korkeakouluopintojen myötä innostuin vaatimammista töistä. Varsinaista vauvakuumetta ei ole ikinä ollut, lapset sen sijaan olen aina kuvitellut osaksi tulevaisuutta.
Mies on jo ainakin kolme vuotta ollut valmis isäksi, itse olen vaan siirtänyt ajankohtaa. "haluan vuoden relevanttia työkokemusta valmistumisen jälkeen."
"haluan vielä matkustaa maihin x ja x"
"haluan katsoa vielä tämän sijaisuuden loppun asti"
Nyt ollaan tilanteessa että työkokemusta on 3,5v, sijaisuus on päättynyt ja nyt etsin uusia töitä. Toissapäivänä tein plussatestin. (Huom hormonaalinen ehkäisy on ollut jo 7kk pois kun halusin saada kierron säännölliseksi, että henkisesti toki tiesimme tämän olevan mahdollista!).
Luulen että minä olen tyyppiä, jolle raskaus täytyi tulla yllätyksenä. En osannut päättää sopivaa ajankohtaa, jolloin olisin tehnyt sitä ja tätä tarpeeksi (vaikka esim rankemman bailaamisen olen jo mielelläni jättänyt vähemmälle vuosi sitten vähän "vahingossa").
Kuitenkin pahin pelkoni minkä keksisin on se, että lapsen saamisessa menisikin vuosia tai saisimmekin kuulla ettei biologiset lapset ole meille mahdollisia. Raskaus on nyt siis vasta alussa (hedelmöittymisestä 2vk 2pv) ja nyt on vähän sekava olo, ajatukset varmaan selkenee kun asiat etenee, kaikkihan on nyt todella alussa. :)
Enkä usko vauvakuumeella tai sen puutteella olevan merkitystä äitiyteen kun sen aika on. Enemmän merkitystä on mielestäni sillä, miten paljon tilaa elämästään on lapselle valmis antamaan. Sillä pieni lapsi todella tarvitsee vanhempiaan ja muuttaa kaiken entisen. En ymmärrä niitä, jotka selostavat ennen lapsen syntymää, että lapsi ei saa määrätä elämän tahtia eikä muuttaa asioita liikaa. Miksei elämä voisi mennä lapsen ehdolla, ei se kuitenkaan tarkoita että elämä pitäisi uhrata perhe-elämän alttarilla. Kyllähän siitä itsekin saa vain enemmän mitä onnellisempi lapsi on.
Mielestäni lapsia ei pitäisi missään tapauksessa hankkia vain koska niin tulee viimeistään tietyssä iässä tehdä. Toisaalta haluan kuitenkin rohkaista sinua muutamassa asiassa. Itse tulin äidiksi valtavan vauvakuumeen jälkeen. En kuitenkaan ole hullaantunut kaikista vieraista lapsista enkä pitänyt läheskään kaikkia lapsia suloisina. Olen myös vieraiden lasten kanssa leikkimisen jälkeen väsähtänyt ja ollut onnellinen, että voin leikin päätteeksi jättää heidät omien vanhempien vastuulle. Omaan lapseen syntyvä äidinrakkaus on se, mikä auttaa jaksamaan arjessa. Vaikka pidin sukulaislapsia rakkaina ja läheisinä ennen oman lapsen syntymää, ei ne tunteet ole kuitenkaan mitään verrattavissa rakkauteen omaa lasta kohtaan.
Jos päätätte jättää ehkäisyn pois, uskon että olet lopulta hyvinkin valmis äidksi koska pohdit näitä asioita syvällisesti. Ja vaikka raskaus olisi alkanut suuren vauvakuumeen jälkeen erittäin toivottuna, niin kyllä varmaan kaikkia silti mietityttää ja pelottaa etukäteen lapsen tuoma elämänmuutos.
Ja lopuksi: vaikka pieni lapsi tuo usein tullessaan väsymystä, oman ajan puutetta ym. negatiivisempia asioita, niin ne positiiviset asiat ovat niin paljon suurempia, että kokonaissaldo on reilusti plussalla.