4,5-vuotias tytär saa äidin sekoamaan...
Pakko purkaa tuntojaan tänne, alkaa olla hermo ihan loppu. Meillä on kaksi tytärtä, 4,5 ja 3-vuotiaat. Esikoinen oli vauvana helppo, tai ainakin silloin tuntui siltä, kun ei ollut muita lapsia ja vertailukohteita. Vaikeudet esikoisen kanssa alkoivat vasta toisen raskauden loppumetreillä, kun esikolle tuli 1,5-vuoden uhma. Samaan hässäkkään sitten syntyi pikkusisko. Sen jälkeen onkin ollut esikoisen kanssa taistelua vaihtelevasti. Hän uhmaa minua valtavasti, on tosi äidin tyttö, mutta testaa äidin rakkautta tosi rankasti säännöllisin väliajoin. On luonteeltaan hiljainen ja rauhallinen, kilttikin. Ulkopuolisten ihmisten mielestä unelmalapsi. Mutta se äidille kiukuttelu (isänsä kanssa ovat olleet taistelupari vauvasta lähtien) on jotain aivan järkyttävää. Luultavasti suhtaudun häneen eri tavalla. Onhan hän se kauan odotettu esikoinen, äidin oma mussukka. Hän osaa vetää juuri oikeista naruista, että varmasti saa minut sekoamaan raivosta. Tunnen syyllisyyttä siitä, että suhtaudun häneen näin. Pikkusiskon kiukuttelut ja uhmat osaan ottaa vastaan suht " normaalisti" . Välillä olen pohtinut, että saako esikoinen tarpeeksi äidin huomiota ja syliä. Esikoinen on nukkunut perhepedissä suurimman osan elämäänsä. Hänellä tosiaan on suuri valta jollain tasolla meihin vanhempiin. Tämä on nyt tosiaan sekavaa tekstiä, mutta toivottavasti joku ymmärtää.
Kommentit (10)
Onpa helpottavaa kuulla, etten ole ainoa! Heti helpotti pahin kiristys pään ympärillä. :) Kiitos! Miehelleni just saunan lauteilla tilitin aiheesta. Nimittäin kun olin asioilla päivällä, lapset olivat olleet tosi asiallisesti isänsä kanssa, kuten aina. Mutta heti kun tulin kotiin, kitinä ja vinkuna alkoi. Tosin nuorinkin oli älämölössä mukana, mutta häneen osaan suhtautua rennommin. Vaikka lapset ovat yhtä rakkaita molemmat, niin esikoinen vain saa jotenkin minut varpailleni. Kun tarkemmin ajattelee, niin kausittaistahan tämä on, ainakin pääsääntöisesti. Jonkinlainen uhmahan tällä esikolla nyt on taas menossa. Jatketaan valittamista täällä, helpottaa kummasti äidin oloa!!! :D
on vasta 2 ja toistaiseksi ainoa lapsi. Tunnistan kuitenkin joitakin ajatuksiasi, ja edellisen vastaajan myös. Ja arvatkaapa mihin johtopäätökseen olen omalla kohdallani tullut? ;) Pitää katsoa peiliin, sillä ne omat geenit lyö kipinää eli meillä ainakin tyttö on kuin äitinsä :D ja lapsen ärsyttävät piirteet ja tavat ovat hyvinkin niitä piirteitä joista itsessään ei niin pidä...
Jep, täällä sama, että piirteet, jotka eniten " ärsyttävät" lapsissani ovat juuri niitä, joista en itsessäni pidä. Ja harmittaa, kun tajuan, että olin lapsena AIVAN samanlainen - ja olen vieläkin, mutta pystyn tietysti hillitsemään itseäni eri tavalla kuin mitä lapsi pystyy.
Meillä oli esikoisella 4-vuotiaana todella kaamea uhma, siis sellanen, että tyttö loukkasi minua aivan hirveästi, oli kylmä ja ilkeä (tai siltä se silloin tuntui). Ja tietysti liittyi pian syntyvään pikkuveljeen, vaikka aina odottikin veikkaa ja on aina rakastanut tätä.
Nyt tuo esikoisemme on 8v ja niin rakas ja kultainen ja ihana isosisko- kuten aina, mutta temperamenttinen ja edelleen tietää, mistä äidin saa tolalleen. Minua huolettaa lähinnä, että miten onnistun sitten, kun tyttö tulee murrosikään :/ Nyt olen huomannut, että paras tapa on, että kun häneltä rupeaa tulemaan sammakoita suusta - on aina ollut hyvin verbaalinen - niin käsken huoneeseensa ja vetämään oven perässään kiinnil Sitten itse menen pois ja rauhotun kunnolla. Sen jälkeen onnistuu taas keskustelut. Tuolloin 4-vuotiaana annoin tytön vaan olla enemmän isänsä kanssa kun paremmin tulivat juttuun.
Meidän pojan kanssa mulla on ollut " helpompaa" , kun muistuttaa jotenkin isäänsä, rauhallinen ja laiska ;) Kuopustyttömme on vieläkin tuittupäisempi kuin esikoinen ja voin kuvitella että hänestä tulee myös äitinsä kopio. Yritän ottaa tämän omana kasvunani, säilyttää sen rauhallisuuteni, mikä minulla on ja yrittää olla vaikeissa tilanteissa aikuinen. Yleensä mua auttaa, kun alan miettimään omaa lapsuuttani ja tunteitani.
Mutta ihania nuo ovat silti kaikki kolme :)
Ja totta tosiaan, esikoistytärhän on kuin ilmetty minä pienenä! Minun piti lapsena olla aina kiltti, ei saanut näyttää negatiivisia tunteita. Ehkä tuo on se, mikä minua ärsyttää nyt, kun lapsi näyttää niitä tunteita mitä minun piti (ja pitää ehkä edelleen..?) jättää näyttämättä. Miten omaa lasta voi auttaa näyttämään tunteensa " oikein" ? Kun tunteethan täytyy saada ulos, jollainlailla, ne negatiivisetkin. Miten siis lasta voi auttaa kiukun, raivon, ikävän, mustasukkaisuuden tunteissa??
Lasta voi auttaa nimeämällä tunne: " Nyt sinua harmittaa. Nyt sinä olet mustasukkainen jne. Saat ollakin. Mutta vaikka harmittaa niin toista ei saa lyödä, särkyviä tavaroita ei saa heittää jne. Omaa vuoroa pitää jaksaa odottaa. Kaikkea ei saa mitä haluaa jne" . Eli tunne kannattaa sanoa ääneen ja se mistä se johtuu ja ohjata purkamaan se hyväksyttävällä tavalla. Esim. huutaa saa ja polkea jalkaa.
Jep, meillä myös 4,5 vuotias neiti, jonka kanssa äiti välillä helisemässä. Tällähetkellä tuo " välillä" tarkoittaa useampaa kohtausta ja pientä vääntöä päivittäin. Huoh!!!
Olen aikalailla 3 vuotta jaksanut selittää asiat rauhallisesti ja ratkoa tilanteen tyynen rauhallisesti puhumalla. Nyt voimia vie kuitenkin pienempikin sisarus ja itseäni ihan harmittaa kun olen päästänyt itseni lipsumaan niin, että räjähdän välillä esikoisellemme :( Olin jotenkin aina vannonut, että lapsilleni en huuda. No toki onnistun välillä edelleen säilyttämään malttini.
Minulla on välillä tosi hankalaa unohtaa isosiskon huono käytös senkin jälkeen kun asia on puitu ja anteeksi on pyydetty. Sen jälkeenhän kuuluisi jatkaa touhuja taas hyvässä hengessä. Välillä kuitenkin huomaan, että jään itse vielä siihen kiukun tunnelmaan ja äänensävyni on jotain muuta kuin leppoisa.
Toivon todella, että iän myötä ainakin kausittain esikoiseni räiskyntä laantuisi....voi olla turha toivo :) ...Mutta toivossa on hyvä elää!
Ehkä vaativa ja temperamenttinen luonnekin?? Tunnistan nimittäin näitä teidän kirjoittamianne juttuja myös meidän perheessä. Esikoisemme on kohta 5-vuotias poika ja pienempi on 1,5-vuotis tyttö. Minäkin koen, että esikoinen on hirveän vaativa ja tuo jatkuva riitelykin (riitaisa tunnelma kotona) on meillä ollut arkipäivää. Minä olen nyt tarkemmin asiaa tarkastelessani (ja ammatti-ihmisen kanssa keskusteluani) tullut siihen tulokseen, että suuri osa pojan temppuilusta johtuu pikkusisaresta. Hän on valtavan mustasukkainen, mutta ei näytä sitä suoraan pikkusisareen, vaan osaa kiertää sen ovelasti. Tai ei ole siis näyttänyt ennen. Nyt kun poikaa on oikein kannustettu kertomaan tunteistaan, niin yhtäkkiä homma onkin auennut. Aivan kuin patoutuneet tunteet olisivat päässeet valloilleen. Meillä on elämä helpottunut pojan kanssa siitä lähtien, kun olemme kannustaneet häntä puhumaan tunteistaan pikkusisareen, sanoneet hänelle, että on ihan OK että välillä pikkusisko harmittaa ja toisaalta tarjonneet pojalle joka päivä mahdollisuuden yhteiseen aikaan jomman kumman ja molemman vanhemman kanssa ilman pikkusisarta.
Ja ilmeisesti tuo 4,5-vuoden ikäkin on aika mahdoton. Meillä ehkä nyt on pahin senkin osalta toistaiseksi takanapäin.
Tuo toimi myös meillä hyvin. Kun keskimmäinen oli syntynyt, paria kuukautta ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen ktona oli tosi kireä tunnelma. Sitten nostin kunnolla kissan pöydälle ja kysyin yhtenä päivänä tytöltä, että miksi hän oikeestaan on koko ajan niin vihainen erityisesti minulle. Sanoi, ettei tiedä. Kysyin, että suututtaako sinua joku asia. Joo, suututtaa mutta se on kuulema niin vaikee sanoa, että mikä. Kysyin, että harmittaako sua kun tuo vauva on nyt meillä ja äiti on niin paljon vauva kanssa. Kierteli ja kaarteli ja sanoi sitten että Joo, harmittaa. Sitten kauheesti puolusteli, että rakastaa kovasti vauvaa, eikä halua, että annetaan vauva pois, mutta äidin pitäis olla enemmän hänen kanssaan. Puhuttiin sitten tosi pitkään vauvasta, ja siitä, että alussa vauva on aika tylsä noin isosiskon kannalta, mutta pian kun se kasvaa niin rupeaa ihannoimaan isosiskoa ja haluaa tehdä kaiken samalla tavalla ja olla yhtä taitava. Puhuttiin, tietty, miten minä rakastan esikoista yli kaiken ja äidin syliin saa aina tulla ja olla pieni. Ja vauvallekin saa suuttua, mutta lyödä tmv ei saa tehdä.
Tämä helpotti ihan kauheasti, ei oikeastaan se, että olisin sitten ollut jotenkin hirveästi enemmän esikoisen kanssa, olin ennenkin aika paljon, vaan se, että hän sai purkaa tuntojaan. Hänellä oli varmaan kurja olo, ja huono omatunto tuntemuksistaan. Elämä rupes tosiaan tuosta vähän helpottamaan. Jotenkin sitten ekaa kertaa (keskimmäinen oli n. 4kk) isosisko kerran hermostu ja huusi täysillä, että hän inhoaa vauvaa ja vauvaa on tosi tosi tyhmä. Kun esikoinen huomasi, että häntä rakastetaan tuonkin lausunnon jälkeen niin sillon kaikki jotenkin loksahti. Vauva oli nyt perheenjäsen, ei joku ihme olento, jota piti koko ajan varoa ja josta ei saanut sanoa pahaa.
Mutta kuten sanottua, luonne ja ikäkin vaikuttaa. Sanoinkin tossa jo, että kyllä tyttäremme edelleen tietää, mitä sanoa jotta äiti kilahtaa. Osaa halutessaan olla illkeä ja paha suustaan. Mutta toisaalta myös aivan ihana ja herttainen suustaan. Sisaruksistaan tykkää ihan hirveesti, mutta suuttuu toki näille myös harvasepäivä (ihan aiheestakin usein).
Pelkästään se, että saa purkaa tuntojaan tänne, auttaa jaksamaan arjessa. Ja tietysti se, että saa vertaistukea toisilta äideiltä ilman syyllistämistä. Koetetaan jaksaa! :)
Olin meinaan juuri tulossa kirjoittamaan tänne siitä, kuinka 4,5-vuotias esikoiseni saa minut raivon partaalle sekunnissa vain yhdellä sanalla tai ilmeellä, ja kuinka huono omatunto mulla siitä on. Ihanaa huomata, etten ole ongelmani kanssa yksin!
Meillä myös on tyttö, joka oli lähes unelmalapsi siihen saakka, että pikkusisko syntyi. Aika ehkä kultaa muistot, koska kyllä se oikeasti oli jo aiemminkin aika vahvatahtoinen, mutta ennen toista lasta osasin jotenkin suhtautua kiukutteluihin ym. paremmin. Vauvan synnyttyä ei ollut enää aikaa keskittyä isomman raivokohtauksiin. Ja nyt kun 2-vuotias pikkusisko on uhmaiässä, vertaan jatkuvasti lapsia toisiinsa. Kuopuksenkin kanssa tulee ristiriitatilanteita, mutta niistä päästään yli nopeasti. Esikoisen kanssa sama riita saattaa jatkua päiväkausia. Tai ei sama riita (en minäkään niin pikkusieluinen ole) mutta riitaisa tunnelma jää päälle, ja aina kun tulee joku pienikin kiukun aihe, se laukaisee valtavan raivokohtauksen. Yleensä ensin tyttö hermostuu, ja jos sitä huutoa on kuunnellut jo useampana päivänä monta kertaa, niin eihän mullakaan pinnaa kovin pitkälle riitä.
Surettaa se, että kohtelen lapsia eri tavalla. Ja se, etten jaksa pysytellä aikuisena, kun lapsi raivoaa. Ja se, että lapsi suorastaan ärsyttää usein, vaikka ei varmasti tahallaan painelekaan niitä mun raivonappuloita. On tosi vaikeaa hyväksyä lapsessani sitä vinkuvaa, tyytymätöntä puolta - erityisesti, kun pikkusiskossa sellaista vikaa ei juuri ole.