Mikä yllätti äitiydessä?

jaksaa yllättää, kuinka paljon pientä ihmistä voi rakastaa!

Luulin äitien olevan jotenkin maagisen urheita, mutta sitä on itse joutunut toteamaan, että todella kovissa paikoissa kykenee näyttämään urhealta, vaikka itseä pelottaa ihan yhtä paljon kuin lastakin.

että miten pienenkin ihmisen kakka voi haista niin pahalle :)

että oman lapsen eritteet ei ällötä. Joskus olen joutunut siivoamaan oksennusta ja oksensin sitten itsekin, mutta oman lapsen oksennuksen pystyy siivoamaan ilman yökötystä ja ottamaan syliin sen haisevan lapsen.

asia kuin kaupassakäynti olla hankalaa.

eli on jo tuttua tämä äitiys. Mutta kyllähän se tuo rakkauden määrä yllättää vieläkin. Ja kiukun myös joskus =o)

Yllätys itselleni ja raskainta on ollut se, että joku on minusta niin riippuvainen.

Ylipäänsä tunnekuohut on yllättäneet, ne vaihtelee laidasta laitaan täydellä volyymilla. En ole tajunnut ennen omien lasten syntymää, kuinka paljon toista ihmistä voikaan rakastaa tai vastaavasti kuinka huolissaan sitä voi olla pieneltäkin tuntuvista sairastelujutuista tms. Ja olen sentään omaa miestäni rakastanut vuosikausia tulisesti ja toki myös vanhempani ja sisarukseni on mulle tosi rakkaita. Silti rakkaus omaan lapseen on jotain ihan ainutlaatuista. Suorastaan pelottavan voimakasta!



Lapsiperheen haasteisiin osasin varautua, ne ei ole yllättäneet kuin ennemminkin positiivisesti tyyliin: hei, tästähän selviää yllättävän täysjärkisenä sittenkin :)

Vauva aika on ihanaa mut miten olla johdonmukainenvanhempi uhmakkaalle kuusivuotiaalle, tai raivareita saavalle kaksivuotiaalle...

Miten koettaa selviytyä päivästä toiseen kun mikään ei mee jakeluun näille...

mutta positiivisena asiana täytyy todeta ettei tämä väsymys nyt loppuelämää kestä.. :)

Mitä jos ajan kolarin työmatkalla? Jos esikoinen jää koulumatkalla auton alle? Jos sairastun vakavasti. Jos mies sairastuu. Jos joku lapsista sairastuu. Tulee jokin oikosulku ja tulipalo ja lapset keskenään kotona. Lapsia kiusataan koulussa, entä jos omasta lapsesta tulee koulukiusaaja. jne jne

Huomaa miettivänsä ihan kaikkea ja välillä tuntuu että olisikohan sitä ihan huolia vailla ilman lapsia. Itseä ahdistaa omat pelkoni, kuitenkin olen omasta mielestäni asioihin varsin positiivisesti suhtautuva ihminen.

Yllättänyt on myös se, miten äidinrakkaus vain tuntuu lisääntyvän lapsiluvun myötä, vaikka olisin sen ajatellut ennen lapsia olevan juuri päinvastoin.

En olisi ikinä uskonut.

Ainakin joksikin aikaa todella radikaalisti, sitten pikkuhiljaa voi jotain vanhaa ottaa takaisinkin, ehkä, mutta osa harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista on ollut pakko hyljätä.

Ei siis voi käydä kahviloissa ja konserteissa, ja näyttelyissä, kaupoissa, vauva ei kulje todellakaan siinä sivussa mukana saati itse ei jaksa univelalta ja itse synnytyksestä palautuminenkin kestää pitkän tovin tai vielä pidemmän. Edes pitkistä lenkeistä talven pimeydessä ja kylmyydessä ei meinannut tulla mitään oman fyysisen kunnon tai vauvan itkujen takia. Kantoliina jumitti hartiat ja kramppasi selän. Autossakaan ei vauva viihtynyt.



Vielä enemmän on yllättänyt, että tästä silti selviää hengissä ihmeen kaupalla.

jos joku olisi kertonut paljon sitä voi tulla, olisin varmaan uskonut kuolevani sydänkohtaukseen tmv. (meillä koliikkivauva)



ja samaa kuin muillakin: en tiennyt että voin rakastaa niin syvästi. en tiennyt sellaista rakkautta olevan olemassakaan.

mies jämähti poikamiesvuosiin...kun lapset syntyivät

Kuvittelin olevani hyvä valvoja (olinkin ennen lapsia... mutta silloin sai nukkua omaan tahtiin univelat pois myöhemmin, nyt ei onnistu) ja yllätyin siitä miten todella koville valvominen otti sekä henkisesti että fyysisesti! Esikoinen heräili tunnin välein monta kuukautta. Söi päivisinkin tunnin välein. Kasvoi hyvin kuitenkin. Samoin oli ehkä järkytys saada todella temperamenttinen, herkästi ärtyvä ja erittäin kovaääninen vauva. Itse olen rauhallinen luonteeltani.



Toisen lapsen kanssa mikään ei enää yllättänyt.

Myös suuri rakkauden määrä yllätti, että olisi ihan oikeasti valmis toisen puolesta vaikka kuolemaan.

nukkui ja nukkui ja nukkui ja sen myötä mulla oli tosi pitkästyttäviä päiviä kotona. Välillä vaan imetin ja sit toinen vaan taas nukkui.



No, sitä ei onneksi loputtomiin kestänyt. Nyt vuosien kuluttua kyllä vauhtia ja menoa riittää ;)

nro 24, minun lapset eivät nukkuneet...äitiyslomalla valvoin enemmän kuin koskaan...

- en tajunnut miten ketään voi oikeasti näin rakastaa ja olla huolissaan

- en tiennyt sellaista univelkaa olevankaan, mitä koin ensimmäisen vuoden aikana

- en tajunnut kuinka erilaista se kaikenkaikkiaan on.



Minulla oli kaikenlaisia kuvitelmia kuinka olen sitten sellainen ja tuollainen äiti, ja noin en ainkaan ikinä tee ja minä kyllä osaan sitten hoitaa hommat mallikkaasti.



Todellisuus olikin jotain ihan muuta ja kyllä, lopulta meilläkin hipsuteltiin varpaillaan kun kaksi kuukautta valvottanut pieni nyytti lopulta nukkui ja talo oli hiljainen. Kännykästä lähti ääni ja lähimmät tutut saivat kehoituksen tulla hiljaa sisälle.. (nimim. MEILLÄ KYLLÄ PIDETÄÄN SITTEN ÄÄNTÄ KUN MEILLÄ ON LAPSI TALOSSA JA EI KYLLÄ OPETETA SITÄ HILJAISUUTEEN!)

se miten kauan synnytyksestä toipuminen kesti, negatiiviset tuntemukset äitiydestä ja lasta kohtaan. Se, miten ajatteli jaksavansa ja venyvänsä loputtomiin, mutta oikeasti itkeä pillitti väsymystään ja tiuski muille ihmisille. Se, miten vahva side lapseen voi muodostua, miten pienet asiat saavat hyvälle tuulelle, miten lapsen ilo tarttuu. Miten tarpeelliseksi tuntee itsensä, kun on omia lapsia.