Eikö oikeasti tiedä kasvatuksesta mitään, vaikka on kasvattanut useamman lapsen?

Luultavasti siinä on jotain yleispätevääkin oppinut.



Mutta oikeasti kyllä josku törmää ihmisiin, joista ei millään uskoisi, että heillä on liuta lapsia. Esim. kuvittelevat, että kaikkiin lapsiin pätee heidän lastensa kasvatusohjeet.

Kun ylipäätään kuvittelisi että monen laspen kanssa sitä olisi nähnyt kaikenlaista ja oppinut suvaitsevaisuutta.

Jotkut vaan on yksinkertaisesti tosi surkeita vanhempia, eikä niitä välttämättä se " kasvattaminen" sen kummemmin kiinnosta. Kuhan on niitä lapsia ja niille jotain mäkätetään ja annetaan ruoka ja vaatteet.



Mun äiti esim. on tälläinen kolme lasta " kasvattanut" , jolla ei kyllä mitään hajua kasvattamisesta. Kaksi sisarustani on pahasti masentuneita ja kärsii ties mistä ahdistushäiriöistä. Minä vähän paremmin kestin äitini " kasvattamista" , eikä mulla vielä ole ilmennyt mielenterveysongelmia.



Kun kattelen nyt äitiäni mun omien lasten kanssa, niin huhhuijaa, ihme, että minä ja mun sisarukset ollaan tässäkään jamassa...Mutta ei mun äiti mitenkään paha ihminen ole ja varmasti jollain lailla välittää omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan, on vaan aivan onneton siinä vuorovaikutuksessa eikä missään nimessä suostu ottamaan mitään ohjeita vastaan. Koska hänhän on kolme lasta niin mainiosti aikuiseksi kasvattanut, niin HÄN kyllä tietää.

Minusta oikeasti täyttä soopaa.



ap

Kasvatuksensa lopputulosta voi arvioida vasta siinä vaiheessa, kun pääsee seuraamaan millainen vanhempi lapsistasi on tullut omille lapsilleen.

mä sanon etten tiedä lapsen kasvatuksesta mitään, omani kun on niin helppo tapaus... Ja oikeasti, en ole joutunut juurikaan luopumaan mistään " lastenkasvatusperiaatteesta" , joita minulla oli lapsettomana.

Tyttömme on harvinaisen tyytyväinen, iloinen ja hyvätapainen eli kaipa sitä jotain ollaan oiken tehty...

vasta lasten myötä esimerkiksi sen mitä tarkoittaa, että lapsi on lapsi ja aikuisen pitää kyetä olemaan aikuinen. Se on hirvittävän vaikea opetus, enkä oppinut sitä helpon esikoisen kautta, vaan erittäin temperamenttisen kakkosen kautta. Ilman lapsia en tietäisi kuinka paljon lapsi koettelee vanhempiaan, etsii kaikki vanhemman heikkoudet esiin ja pakottaa vanhemman henkiseen kasvuun. Sitä, miten tuollaisessa tilanteessa suhtaudutaan lapseen oikein ja kasvatetaan hänestä taspainoinen aikuinen, ei voi oppia kirjoista eikä vieraita lapsia kasvattamalla. Sitä ei vaan voi tietää, ennen kuin sen on itse kokenut.



ap

Ja jotkut pystyvät realisesti miettimään jo etukäteen, että mitä saattaa olla edessä.





Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokainen vaati kasvattajalta erilaista suhtautumista. Tietysti sitä aina tietää enemmän ja enemmän, mutta on turha kuvitella tietävänsä miten kaikkia lapsia käsitellään.

Sitähän voisi sitten kasvaa henkisesti ihan kotona asioita miettimällä, hankkimatta yhtään lasta tai tekemättä mitään...



ap

Vaikka sinä et ole siihen pystynyt niin se ei tarkoita etteikö kukaan muu voisi.

Kaikki on sinulle selvää ja tuttua jo ennestään? Siis oli jo esikoisen kohdalla?



ap

Mutta ei minulle loppujen lopuksi ole mikään yllätyksenä tullut. Niin paljon olen lapsia nähnyt, että tiesin mitä voi olla tulossa. En tietenkään tiennyt, että millaiset yksilöt minä saan omiksi lapsikseni, mutta kuvitelmani olivat kyllä realisistisia.

Ihminen joutuu tavallaan uudelleen kasvokkain oman lapsuutensa ja omien vanhempiensa kanssa ja joutuu tutustumaan itseensä paljon syvällisemmin kuin ennen ja kestämään sen, että lapsi iskee juuri siihen sinun heikoimpaan kohtaasi. Ja vaikka se lapsi tekisi mitä, iskisi siihen pahimpaan paikkaan, on pakko kestää ja osoittaa rakkautta sille lapselle, joka voi hetken aikaa tuntua hirviöltä.

Tässähän nyt kuitenkin oli kyse kasvatuksesta jne. ja kyllä sellaisista asioista voi olla realistinen käsitys jo etukäteen. Mutta eihän se realistinen kuva tarkoita sitä, että kaiken tietäisi etukäteen.



Ja on itsestään selvää, että lapset muuttavat vanhempia. Kasvaahan sitä ihminen muutenkin koko ajan ja oppii uutta. Tietysti myös oman lapsen saaminen muuttaa ihmistä paljonkin, kun pienetkin kokemukset sitä tekevät.

Kun itsekin sanot, että ensimmäinen helppo lapsi ei sinulle vielä opettanut juurikaan uutta. Mutta toinen temperamenttinen sitten lisäsi tietoasi kasvattamisesta. Mutta entä jos toinenkin olisi ollut suhteellisen helppo tapaus? Ja kolmaskin ihan keskiveroinen?



Ei se lasten määrä takaa vielä mitään oppimista. Minäkin olen huomannut, että temperamenttinen lapsi opettaa kyllä kasvattamista ihan toisella tahdilla kuin helpompi yksilö. Eikä kaikille osu niitä temperamenttisiä lapsia. Joten aivan hyvin voi yhdenkin lapsen äiti olla oppinut kasvattamisesta jo paljon, tai neljän lapsen äiti ei vielä juuri mitään.



Eikä se riipu lasten määrästä, vaan siitä millaisia haasteita on kasvatustyössään joutunut kohtaamaan.

muiden lapsista ei sitten välttämättä ymmärrä juuri enempää kuin lapsetonkaan. Todellisuudessa ne lapset ovat niin erilaisia.



Minulla ensimmäinen lapsi oli hankalampi tapaus, sairasteli paljon, tempperameinttinen. Kaikki asiat hankalia imetyksestä, nukkumisista ja myöhemmistä syömisistä lähtöisin. Järkyttävä uhmaikä. Toinen olikin sitten helppo kuin mikäkin, tuntui että synnytyksestä asti kaikki meni ihan itsestään.



Ne asiat mitä vanhemmuuden haasteista opin tuli kyllä esikoisen kautta, kuopuksesta olen lähinnä oppinut vain sen että joskus lapset voivatkin olla helppoja. Esikoisen kanssa taistellessa koin jatkuvasti riittämättömyyttä kun kaikki yritykseni tuntui valuvan hiekkaan, olin mielessäni maailman surkein äiti ja kasvattaja. Kuopuksen kanssa olin tietysti helpottunut kun kaikki meni helposti, jos hän olisi ollut ensimmäinen lapsi olisin voinut jopa pitää itseäni loistavana äitinä ja kasvattajana. Puhumattakaan siitä jos minulle olisi sattunut vaikka 3-4 kaltaistaan tapausta.