Suuri suru ja mieletön ikävää
Nyt on alkushokki alkanut irrottautua. Mieheni (avopuoliosni) menehtyi työtapaturmassa ja nyt vasta tuntuu että shokki on ohi. Siis kun tuntuu että ei maistu elämä ollenkaan. Tekisi mieli heittää kaikki paperit seinään ja vaan istua alas ja huutaa ja itkeä.
Kävelen tässä maailmassa kuin olisi lasipallo pään päällä ja maailma itse menee vaan vauhdilla ohi. Ei kertakaikkiaan jaksa edes seurata ohimenevät asiat.
Viime perjantaina oli uurnanlasku, ja jotenkin olin aavistanutkin että sen jälkeen alkaa oikeastai huomaamaan/tuntemaan ihan eri tavalla kuin ennen sitä. Onneksi olin jo hoitanut suuren osan asioista jo silloin.
Joka ikinen kuva kun näen hänestä tuo mieleen sanoja tai ilmeitä mitä meillä oli meidän 9v. elämässä. Ja nyt emme pysty jatkamaan sitä ihanaa mitä meillä oli suunnitelmissa. Onneksi mulla sentään on hyvät muistot.
Mieletän kaipuu ja ikvää hänen syliin on. Kuunnella hänen sanat " mitäs mun rakkaalleni kuuluu" tai kaikkien myrskyjen kesken hän silti sanoi mulle " mä rakastan sua" . Hänen ihanan hurmaavan hymyn, tai kuulla edes hetkeksi hänen äänen puhelimessa.
Yritin toissa päivänä kirjoittaa nuoretlesket sivuille, mutta en vaan pystynyt. En tie saako kukaan tästä edes mitään selvää, mutta ei haittaa koska saan ite jotain ulos.
MIstä mä löydän voimia? Miten jaksan tyttöjemme kanssa päivisin? Esikoisemme, 3,5v, lohduttaa äitiä joka päivä. Hänelle tehtiin valokuvakansion jota hän voi katsella kun tulee iskää ikävää. " Onko sulla iskää ikävää, äiti?" hän kysyy ja tuo sen kansion mulle. Miten noin pieni voi sellaista edes ajatella tai ymmärtää. " kun minä kuolen, musta tulee enkeli ja menen tosi äkkiä iskän viereen taivaaseen" , entäs tämä. En edes osa ajatellakaan miten joku niin pieni voi ajatella noin.
Tavallaan hänkin käy tän surun läpi, mikä mielestäni on hyvä.
Tuntuu vaan että itselläni loppuu voimat jaksamiseen. Meillä oli hyvää elämää ja hetkessä se päättyi.
" Why do all good things come to an end" Nelly Futardo.
Kommentit (23)
En ole löytänyt mutta kiitos vinkistä..
Oletko saanut apua? Onhan sinulla vanhempia ja/tai ystäviä lähellä? Olethan saanut kriisiapua? Olet nyt varmasti shokissa, mutta toivottavasti saat syntymättömästä lapsestasi voimaa. Olet hänelle se maailman tärkein ihminen.
Otan koko sydämestäni osaa suruunne!
Hei.
En ole kriisiavussa käynyt, pidän sitä itselleni tarpeettomana.
Ystävät ja perhe ovat olleet tukena koko ajan.
Välillä jo kaipaan yksinäisyyttä, kun koko ajan joku
pitelee kädestä kiinni.
Mutta huolissaan he ovat.
Nyt on alkanu ns. tyhjyys arki.
Mies haudattiin ja kaikki on nyt melkein kuin alussa.
Olisi saatava itsensä nousemaan,
mutta annan itselleni aikaa niin paljon kuin tarvitsen.
Ehkä jonain päivänä tiedän
miksi maailmassa aina käy näin?
Vauva on tällä hetkellä tärkein
ja hänen takiaan aion täältä suosta nousta.
Osaan ottomme teille.
Meilläkin on arki alkanut suht hyvin pyörii. On päiviä että olen ihan rikki ja päiviä että jaksan jutella ihmisten kanssa asiasta mutta itken sen jälkeen kun pääsen yksinäisyyteen. Sitten on niitä päiviä kun itken illalla kun mun pitäisi istua mieheni kanssa sohvalla ja jutella näistä huonoista asioista.
Ite kävin nuoret lesket:ien sivuilla mutta en ollut valmis osallistumaan siihen,,,vielä.
Psykoloogin kanssa olen keksustellut ja pappi on käynnyt meillä myös hautajaisten jälkeen, mikä on ollut mulle tosi hyvää.
Ja totta se on että tarvii myös sitä yksinäisyyttä. Ei jaksa koko ajan olla jonkun seurassa, se on ihan totta.
Yleisvointi on edelleen huono,,,, siis tyhjä, ikävää ja itkuista. Kun ei meidän elämä pitänyt mennä näin.
Mulla on sama, illat menee itkiessä.
Tulee niin hirveä ikävä!
Just äsken tuossa mietin,
ettei meidänkään elämän pitänyt mennä näin.
Mutta jostain syystä,
tämä maailma on niin epäreilu,
että aina kun menee hyvin kaikki kaatuu.
Välillä ei millään jaksaisi,
olisi helpompaa itse lopettaa tämä kaikki.
Mutta sitten sitä on liian utelias näkemään
huomiseen kaiken surunkin keskellä..
Vaan, kun edes sisin rauhoittuis..
Ehkäpä saisitte kuitenkin enemmän vertaistukea nuorissa leskissä, siellähän on myös keskustelupalsta (vain rekiströityneille ja heitä on paljon). Keskustelut käydään nimimerkeillä kuten täälläkin.
Jokainen siellä tietää, milta tuntuu. Jokaisen tarina on erilainen, mutta suru on suuri kaikilla.
Hyvät muistot on vain jäljellä. Nykyään minulla on uusi perhe ja ihanat lapset. Näen kyllä silloin tällöin ahdistavaa painajaisunta entisestä miehestäni, mutta muuten elämä on saanut uuden suunnan, vaikka alku olikin vaikeaa. Juuri nuo ajatukset, että miksi piti käydä näin, miksi meidän onni piti rikkoa noin raa`alla tavalla, kuuluvat suremiseen. Surra saatte niin pitkään kuin siltä tuntuu, surulla ei ole rajoja. Elämä jatkuu.
Arnica--> en tunne itseäni vielä olemaan valmis " ottaa yhteyttä" nuoriin leskiin. Siis kävin sivuilla lukemassa mutta en ole valmis siihen vielä.
Ehkä joskus.
Sen takia kirjoittelen tänne.
Sanaan miksi, en saa vastausta joten sitä en ole kysynyt. Mutta toki on käynnyt mielessä. Olen keskustellut paikalla oleville työkavereille jotka näkivät tilanteen ja muutenkin tunsi avopuolisoni. Se on auttanut mua. Kyseessä oli että hän jäi kuorma auton alle ja menehtyi työmaalla. Ja se mikä mun mielestä on ollut tosi hyvä on se että kyseinen kuormaauto kuski on ottanut minullepäin yhteyttä. Kyllä, olen puhunut hänen kanssa. Toivon tietenkin että hän ottaisi uudelleen yhteyttä.
Tuttavat ja naapurit on suuri apu. Muutama sellaisia on että kun näen heitä niin he vaan halaa mua, ja antaa voimia. Se on mulle tosi tärkeä.
No ehkä joskus pääsen pidemmälle kuin tänne. Mutta elään päivä kerrallaan ja yritän selviytyä.
Osanottoni ja voimia paljon. Sanoja joita et ehkä halua enää kuulla... minä en ainakaan. En ole menettänyt miestäni, mutta rakkaan lapseni puolitoista kuukautta sitten.
Kaipuu ja ikävä on kova...
Perunkirjoituksista....mekin joudumme sen tekemään vaikkei poika ehtinyt kunnolla edes elämään ja kokemaan. Papereita ei paljon ole kuin tilistä jonka avasimme hänelle vuosi sitten ja vakuutuspaperit...
-Heidi, joka on jo puhunut itsensä lähes loppuun...
Mä en oo vielä saanu aikaiseksi
liittyä nuoriin leskiin.
Kun en tiedä oonko leskikään, kun ei me naimisissa oltu.
Tuntuu kuin olisi sisältä kuollut,
vaikka hengittää koko ajan.
Kaikki vaan soljuu ohitse.
Edes tulevasta lapsesta osaan onneksi olla onnellinen.
Siitä kiitän.
En antaisi itselleni anteeksi, jos en
lastani huomioisi ja odottaisi.
Ehkä se onkin tällä hetkellä mun turva köyteni,
raskaus.
Tietää, että on tulossa hyvää,
vaikka suru ottikin omansa ensin.
Pikku hiljaa, nyt miehen kuolemasta on 7 viikkoa,
tuntuu pahalta että aika juoksee,
mutta toisaalta taas helpottaa..
Ristiriitaista tämä suru..
,, keskustella tai muuten vaan kirjoitella kun mielesi painaa jotain niin laita maili: anettem@suomi24.fi
toivon sinulle paljon voimia ja enkeleitä. Olen todella pahoillani puolestasi. Lämpimiä halauksia sinulle!
Ihan menin hiljaiseksi ja tuli kyynel silmään, kun luin juttusi... Toivon paljon voimia sinulle ja lapsillesi. Toivottavasti löydät tarvittavaa apua ja auttajia.
En ole kokenut vastaavaa kuin sinä, enkä voi väittää että kuvittelisin miltä sinusta tuntuu. Tilanteessasi on tärkeintä nyt läheiset ja oma mielenterveys. On todella tärkeää, että purat tunteitasi ja että uskallat olla avoin myös lapsillesi. Lapsesi antavat sinulle varmasti voimia ja todellinen lääke on AIKA.
Pyydä niin paljon apua kuin saat ystäviltä ja sukulaisilta, älä yritä jaksaa kaikkea yksin.
Voimia ja jaksamista!
Hei C-A-T-E!
Olen itse kokenut saman kuin sinä. Mieheni menehtyi n. 4kk sitten ja aivan yllättäen.
Huomasin eilen miettiväni, että minä lakkasin olemasta samalla hetkellä kun mieheni kuoli. Äitiminä on olemassa, samoin kuin työminä ja kaveriminä. Mutta iltaisin, kun lapset nukkuu, minua ei enää ole. Olin ennen juuri esim. iltaisin puoliso ja kumppani. Nyt ei ole kukaan jakamassa pieniä menestyksen hetkiä, onnen helmiä eikä myöskään sitä kiukkuista napinaa huonon työpäivän jälkeen. Miten tärkeää olikaan jakaa asioita!
Pikkuiseni (4v) sanoi minulle eilen illalla, huomenna on äiti parempi päivä, nuku hyvin! Minunhan pitäisi sanoa noin lapsilleni!
Itse tykkään kirjoittaa sinne missä on saman kokeneita, mutta kaikki ajallaan. Pura tuntojasi siellä missä tuntuu hyvälle. Minulla myös päiväkirjan kirjoittaminen on auttanut ja uskomatonta kyllä käytännön asioiden hoito. Kävin viikolla maistraatissa ja huh mikä määrä papereita minun pitää sinne vielä toimittaa. En heti aluksi tajunnut kerätä kaikkia miehelleni tulleita papereita samaan paikkaan. Kumpa joku olisi sanonut, että säilytä kaikki. Siis ihan kaikki. En tietenkään heittänyt pois, mutta en kyllä löydäkkään niitä enää. Olen siis joutunut tilaamaan sen paperin sieltä ja toisen täältä.
Lähetän edelleen sinulle paljon voimia.
,,paljon
Ja kiitos punaposki123 vinkistä siitä että kerämään kaikki paperit.
Kyllä on ollut mielessä että pitää kaikki kerätä, mutta kun sanot vielä uudelleen KAIKKI, niin tulee jotenkin sellaien olo ja pistää miettimään että olenko kerännyt kaikkea.
Olen yrittänyt perunkirjoitusta varten säilyttää kaikki paperit samassa paikassa, mutta se jää nähtäväksi olenko onnistunut.
Tiedän itsekin että päiväkirja ois todella hyvä kirjoittaa, mutta en saa niin paljon itsestäni irti. Tai en jotenkin vaan pysty kirjoittaa.
10v. sitten menetin siskoni ja silloin kirjoitin runoja mikä oli todella auttava tapa mulle. Nyt sekään ei ole onnistunut.
Meillä oli onneksi hautajaisissa niin ihanan papin että hän soittelee ja jopa tulee käymään meillä. Se tuntuu mulle hienolta. Tavallaan hänelle voi puhua niin helposti ja avoimesti. Ei ole sellaista kaavake terapia.
Nyt on viikonloppu alkamassa ja tytöt ovat tämän vkonlopun pois kotoa. Ensin ajattelin että olisin vaan ollut, mutta sitten aloin miettii ettei elämä niin jatkuu että jään vaan röhnöttää kotiin. Joten hyvä ystäväni kutsui minut nauttimaan sanuaillasta ja ruokailusta. Ei mitään suuren suurta mutta ainakin pääsen vähän pois kotoa ja näkemään muita seiniä kuin kotiseinät.
Paperibyrokratia on uskomaton! Itse tein töitä kolmen kuukauden aikana n. 12 h/vrk 1,5 kk.
Tilaa puolisostasi katkeamaton ketju otteita väestörekisterista 15 vuotiaasta alkaen joko kirkkoherranvirastoista (jos kuului kirkkoon) tai maistraateista
Hanki pankeista tiliotteet, sekä omasi ja puolisosi ja myös tiedot veloista jne
Muista tehdä henkivakuutus jne hakemukset (myös omista vakuutuksista), ota yhteys työnantajaan ja neuvottele korvauksista, tarvittavista papereista jne.
Saadaksesi paperirumban pyörimään tarvitset sairaalasta väliaikaisen kuolintodistuksen. Itse kävelin toimistosta ja virastosta toiseen henkkari, kuolintodistus ja väestörekisteriote kädessä (viimeinen todisti mun olevan leski).
Tiedän. Kamalaa. Jos et yksin jaksa, pyydä joku tueksesi mukaan.
Perunkirjoitus, mahdollinen jako jne kannattaa jättää ammattilaisen hommiksi. Meillä sovittiin juristin kanssa, että hän lähettää sähköpostilla " tilaukset" papereista ja juoksuttaa virastot. Näin kulut minimoituvat. Juristien palkkiot ovat 150 ¿/h ja siitä ylöspäin.
Nuoret Lesket -sivusto on hyvä!
Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseista olen kuullut kehuja
Tiedän, miltä susta tuntuu. Jäin kahden 4-vuotiaan kanssa vajaa vuosi sitten.
Hei!
SYvä osanottoni Sinulle ja perheellesi C-A-T-E!
En itse ole kokenut vastaavaa, mutta kolmen pienen lapsen äitinä ja reissaavan miehen vaimona olen asiaa toki ajatellut.
Työni puolesta annan sinulle ihan muutaman käytännön neuvon: Ota yhteys omaan/yhteiseen pankkiinne. Siellä on (yleensä) pankkilakimies joka edullisesti hoitaa koko perukirjoituksen alusta loppuun; tilaa kaikki tarvittavat paperit, soittelee virkatodistukset, kerää pankkitiedot, lainatiedot, talletustiedot, mahdolliset vakuutukset jne. ja auttaa sinua niissä käytännön toimissa.
Voimia!
t.mamma69
Luin teidän muiden tarinat ja ajattelin kertoa omani myös.
Oma mieheni menehtyi äkillisesti 12.01.08 kotona.
Odotan esikoistamme ja nyt suru sitten päätti tehdä
onnesta täyden helvetin.
Mies odotti tätä lasta kovasti,
meillä kun oli jo kaksi keskenmenoa takanakin.
Kaikki tuntui olevan niin hyvin.
Päivät kuluvat vain ollen,
ihmisten seurassa on helppo lyödä " offline" tila päälle,
mutta iltaisin itkulta ei säästä mikään.
On niin pohjaton tyhjyyden tunne.
On vaikea ajatella, ettei enää koskaan saa nukahtaa
miehen viereen, ei pysty kertoa vauvan liikkeistä,
potkuista, kuperkeikoista, neuvoloista tai ottaa miestä mukaan ultraan.
Ei ole enää ketään joka ymmärtää sanomatta
tai yleensäkin tuntee ja tietää.
Kuulemma ensimmäinen vuosi on vaikea,
kesäkuussa pitäisi synnyttää ja sekin hermostuttaa jo valmiiksi.
Elämä tuntuu niin epäreilulta,
kun ajattelee että maailma on täynnä
alkoholisteja, narkomaaneja, pedofiileja,
jotka joutaisivat kyllä mennä.
Mutta ei aina väärästä päästä..
Ehkä tämä ajallaan helpottaa,
nyt vain on mentävä päivä kerrallaan
ja yritettävä nousta, jotta vauvalla olisi
hyvä koti ja tasapainoinen arki kaikesta huolimatta.