Jotenkin kamalaa, vaikka ymmärränkin miestäni hyvin..

Kunhan ei erityisesti osoita esikoisellesi ettei rakasta häntä yhtä paljon kuin omaansa vaan kohtelee lapsia tasapuolisesti.



Sinänsä minusta hieno osoitus suhteenne avoimuudesta ja luottamuksesta ettei hän valehdellut tässä asiassa sinun mieliksesi.

Mutta musta on tärkeää että miehesi on tiedostanut asian, koska vain silloin hän voi vaikuttaa asiaan.



Äläkä suotta pidä raskasta oloa, eikö olisi väärin yhteistä lastanne kohtaan, jos esikoisellasi olisi oma isä ja sen lisäksi hänenkin isänsä rakastaisi esikoista kuin omaansa!

Tietysti aina voi miettiä, miten toinen sen sanoo. Pienestä kuvauksestasi päätellen mies on sanonut sen hienolla tavalla. Minusta on turhaa näytellä jotain muuta kuin ja miehesi on rehellinen.

pitää huolen aina, että esikoinen saa kahdenkeskeistä aikaa kanssaan, vaikka on kiireinen töiden takia ja näkee pientäkin liian vähän. Myös raha-asiat on hoidettu niin ettei toinen jää " poikapuolen" asemaan. ;)



Mutta kyllähän tuo kalvaa, vaikka ymmärrän miestä täysin. Mieheni vihaa esikoisen isää suunnattomasti (syystäkin) ja sanoi myös, että jos häntä ei olisi, eikä lasta tarvitsisi jakaa hänen kanssaan, ehkä tilanne oli eri. Jos lapsen isä kuolisi, hän tahtoisi adoptoida lapsen.



Mutta ei silti näytä vihaansa lapselle.



ap

Olemme miettineet adoptiota vaihtoehtona kolmannen lapsen hankkimisellekin, tai mietimme, kunnes saimme tietää että typerät säännöt rajaavat mieheni pois adoptiovanhemmiksi kelvollisten listalta....



ap

riittää kun asiallisesti käyttäytyy. Miksei sama riitä mieheltäkin?



Ja kuvitteleeko joku nainen oikeasti että mies rakastaisi ei-biologista lastaan yhtä paljon kuin oikeasti omaansa? No karu totuus tulisi vastaan viimeistään erossa... ketä se mies sitten tapaisi, eiköhän lähinnä omaansa, omaansa käyttäisi rahansa, ottaisi mukaan matkalle jne.

Nuo naiset saisivat etsiä lapsettoman miehen.



Meillä menee niin hyvin tässä uusperheessä, että ehkä siksi takerrun tollaiseen pikkujuttuun. Mies on loistava, joskin tiukka isäpuoli!



Ja 10, me emme aio erota, siksi emme tule koskaan joutumaan tuohon tilanteeseen. :)

ap

Tottahan se on, ettei toisen lasta koskaan rakasta kuin omaansa. :( Mutta mielestäni miehesi oli kyllä tässä asiassa turhan rehellinen.

Minusta on vain normaalia tuntea noin. Ja se, että sen sanoo ääneen on vain hyvä asia. Joku tosin oli eri mieltä:



" mun mielestäni kypsä ja fiksu mies ei kyllä sanoisi tuollaista ainakaan ääneen."





Minusta taas kypäs ja fiksu ihminen päinvastoin, sanoo asian ääneen (tietysti asian vaatimalla hienoudella). Jos esim. toinen puolisko huomaa lapsen kokevan eriarvoisuutta tai itse huomaa miehen käyttäytyvän eriarvoisesti lapsia kohtaan, on tästäkin sitten helpompi rehellisesti ja avoimesti puhua.



Tässä kohtaa lausuisin lempimottoni:

" Kun kissa on pöydällä, se ei ole kaapissa." ;D

Etenkin kun esikoiseni on asunut mieheni kanssa jo kolmevuotiaasta lähtien, ja on aina tullut hyvin toimeen isäpuolensa kanssa. Helppo hän ei kyllä ole, mutta isäpuolen sanoin; " samanlainen riiviö kuin minäkin lapsena, eiköhän tuostakin vielä mies kasva..."

Vierailija:

Tottahan se on, ettei toisen lasta koskaan rakasta kuin omaansa. :( Mutta mielestäni miehesi oli kyllä tässä asiassa turhan rehellinen.

ap

en suhde tähän ei-biologiseen lapseen on kehittynyt, onko lapsella esim. aktiivinen biologinen etäisä vai onko isän paikka perheessä täysin " vapaa" ...Ja miljoona muuta perheen ja parisuhteen dynamiikkaan liittyvää asiaa.



Itselläni on 7-vuotias poika, joka tapaa biologista isäänsä satunnaisesti, ehkä kerran parissa kuussa. Näitäkin tapaamisia on ollut vasta reilun vuoden ajan. Toisaalta nykyinen mieheni on ollut lapsen elämässä joka päivä siitä asti kun tämä on ollut 8 kk ikäinen. Vaihtanut vaippoja, opettanut polkemaan pyörällä, valokuvannut tarhan joulujuhlissa, vienyt kalaan, valvonut lastenklinikalla yökaudet lapsen sairastaessa, säästänyt rahastoon tulevaisuutta varten, vienyt perhelomille , auttanut läksyissä jne. jne. jne. Veikkaan, että mieheni on ollut enemmän isä tälle pojalle kuin keskiverto perheenisä (ainakin tämän palstan perusteella) yleensä on. Ja vuosien varrella olen kyllä päässyt hyvin läheltä todistamaan hänen rakkauttaan poikaa kohtaan, ja voin vannoa, ettei se rakkaus katoaisi mihinkään, vaikka eroaisimme. Ei myöskään liene tarvitse eritellä, kumpaa isää lapsi pitää isänään ja sellaiseksi kutsuu (vaikka tietää toki tosiasiat). Minulla on tällä hetkellä yksinhuoltajuus ja nykyisellä miehelläni oheishuoltajuus lapseen. Mieheni kokee kaikin puolin olevansa lapsen isä.



Paras ystäväni, nyt jo kolmekymppinen, on vielä parempi esimerkki: Hän on perheestä, jossa ei-biologinen isäpuoli adoptoi hänet 7-vuotiaana, neljän vuoden isäpuolipestin jälkeen. Pari vuotta myöhemmin hän sai pikkuveljen. Myöhemmin hänen äitinsä ja tämä adoptioisä erosivat, mutta suhde jatkui AIVAN kuten isän ja biolapsen suhde eron jälkeen: tapaamisia, yhteisiä juhlapyhiä, taloudellista tukemista opiskeluaikoina jne. KOSKAAN tämä isä ei ole tehnyt käytöksessään tai tunteidensa osoituksessa, taloudellisissa ratkaisuissa tai tapaamisissa MITÄÄN eroa tämän adoptoidun ja biologisen lapsensa välille. Itse asiassa jopa jotenkin tuntuu, että ystäväni oli aina se " isän pikku prinsessa" , joka sai hellyyttä osakseen mielin määrin, ja pojan rooli perheessä oli jotenkin toiminnallinen ja isän suhde tähän jotenkin " kaverimaisempi" . Ainakin teini-iästä lähtien.

Perheen sisäisiin suhteisiin vaikuttaakin moni asia, ja myös biologisten lasten kohdalla voi - ikävä kyllä - olla erilaista arvottamista, lempilapsia jne.



Tietysti on luonnollista uusioperheessä tuntea suurempaa tai ainakin erilaista rakkautta biologista, pariskunnan yhteistä lasta kohtaan. Varsinkin, jos lapsipuolella on osallistuva, oikea etävanhempi kuvioissa. Minusta ap:n miehen tapauksessa on vain rehellistä myöntää tämä, varsinkin jos se on tehty hienotunteisesti ja korostaen sitä, ettei ikinä aio antaa tämän näkyä käytöksessään. Parempihan asia on tiedostaa ja myöntää, jolloin siihen voi tosiaan kiinnittää arjessa huomiota, kuin antaa lapsen lukea rivien välistä omia " kiellettyjä" tunteita, jotka kuitenkin näkyisivät jotenkin, jos ne tukahdutettaisiin ja yritettäisiin olla, kuin mitään eroa ei lasten välillä olisi...Sinänsä ymmärrän ja hyväksyn täysin ap:n miehen tunteet. Ainoa kyseenalainen asia on, olisiko hänen kannattanut niitä ap:lle kertoa suoraan! Sillä luonnollistahan myös on, että se tuntuu siitä vanhemmasta, jonka biologisia lapsia MOLEMMAT lapset ovat, helvetin pahalta. Toisaalta taas monissa suhteissa avoimuus ja rehellisyys ovat niin relevantteja, että kipeistäkin asioista on hyvä keskustella.

Miehesi on, ap, rehellisesti myöntänyt jotain, mikä tietysti tuntuu sinusta pahalta, mutta jota selvästi käsitellään asiallisesti perheessänne. Lisäksi se ei tarkoita sitä, ETTEIKÖ hän rakastaisi myös lapsipuoltaan paljon. Hän vain myöntää, että rakkaus on erilaista biolapsen kohdalla.



Ap:n perheessä näyttäisivät kaikki kuitenkin olevan uusioperheeksi harvinaisen hyvin ja tasapainoisesti. Rakkautta ja avoimuutta, sekä aikuismaista suhtautumista tunteisiin riittää. Kyllä siitä hyvä tulee! Edelleen kuitenkin korostan, kympille ja muille epäilijöille, että myös ei-biologista lasta voi aivan varmasti rakastaa aivan kuten biologista. Eikä se rakkaus todellakaan tarvitse loppua vanhempien eroon. Eiköhän tästä todisteena ole jo lukuisat adoptiolasten vanhemmat...Mutta virallinen adoptio ei sitä rakkautta kuitenkaan määritä tai takaa, vaan arjen jakaminen ja lasta kohtaan muodostuneet tunteet.

ap

Hitto vie, kyllä parisuhteessa pitää voida sanoa tuollaisiakin asioita ääneen! Pointti onkin siinä, että MITEN sen ilmaisee.



Meilläkin on käyty samantyyppistä keskustelua kuin ap:lla. Mies siis ei ole poikani biol. isä. Meillä ei ole yhteisiä lapsia eikä miehellä ole omia lapsia.

Mies on rehellisesti todennut, että poikani on hänelle melkein kuin oma. Ei vielä ihan, mutta se tunne kasvaa jatkuvasti. Emme tiedä, tuleeko hän koskaan kokemaan poikaa 100% omakseen - sen näyttää vain aika. Vastahan tässä on 3 vuotta kimpassakin oltu.

Adoptiosta on meilläkin ollut puhetta, mutta se saa vielä odottaa.

Siksi mietti pitkään lähteekö uusperhekuvioon mukaan, koska on hyvin vastuuntuntoinen mies, ja tiesi mitä häneltä vaaditaan. No, vieraista lapsista hän ei edelleenkään pidä (näyttää nyrpeää naamaa aina kun vieraita lapsia tulee kylään ja keksii tekemistä autotallissa), mutta silti aivan varmasti rakastaa poikaani paljon, yhteistämme valtavasti, ja olisi ollut valmis adoptioonkin.



Mutta vaikka hän sanoi asian todella kauniisti, ja olin sen jo tiennytkin sisimmässäni, se oli silti varsinainen pommi. Miehelle en ole sanonut reaktiostani mitään, pitäisiköhän munkin olla avoin?



ap

Mies oli päättänyt olla hankkimatta ikinä lapsia, mutta silti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen (hänen miettimis/panikoimisaikansa) kertoi tahtovansa yhteisen lapsen, heti kun minä olen valmis.

ja hienoa, ettei miehesi lähtenyt valehtelemaan. Nyt voit vaikean paikan tullen tukea häntä tässä.

Kerro kuitenkin, että ymmärrät miehesi ajatuksia etkä ole niistä vihainen. Mutta minusta voit hyvin kertoa, että tuntuihan se pahalta.

Näissä jutuissa avoimuus on harvemmin huono asia.