Hitsi, että mä esitän olevani maailman sosiaalisin

ihminen. Olen yleensä aina äänessä kommentoimassa ja vaikutan tietäväni asioita. Haluan tulla huomatuksi, pidän siitä, että minut huomataan. Olenhan tärkeä ja hyväntahtoinen. Kuljen ympäriinsä pulisemassa ja juoruilemassa ja ennekaikkea esittämässä mielipiteitäni, jotka ovat vain ja ainoastaan oikeita. Olenhan minä asian esittäjänä ja olenhan tärkeä.



Olen ennenkaikkea kiva ja iloinen. Annan vaikutelman, että olen ihmisläheinen ja että elämä on minulle itsessään tärkeä rotuun katsomatta. Tosiasiassa luokittelen ihmiset nopeastikin hyviin ja pahoihin, ja vielä pahempiin. Itsekeskeisyteni ja huomion tarpeeni tosin sokaisee minut, enkä huomaa, kuinka läpinäkyvän naiivia olemiseni onkaan.



En edes ymmärrä, että joku muu voi olla eri mieltä kanssani, saati sitten että hänellä saattaisi olla asiasta parempaa tietoa tai muuten vaan laajempaa/fiksumpaa tietämystä. Ja voi vide sitä joka uskaltaa jollain tavalla viestittää, että nyt ei taida ihan asia olla noin. Sisältäni kumpuaa tahtomattanikin tarve mitätöidä, olla parempi ja viisaampi. Miten ihanalta tuntuukaan tehdä pientä jäynää. Oikeasti kuitenkin koen, että lähtökohtaisesti ihmiset tahtovat pahaa toisilleen ja tämän olettamus on toimintani koordinoija.



UGH!