Minä olen niin väsynyt arkeen lapsien kanssa, että tekisi mieleni vaan ottaa ja lähteä.

Lapsetkin saavat kasvatusta hoidossa.

Kova kovaa vasten.

Aina kun minun pitää viedä lapsen yksin hoitoon, kun olen menossa iltavuoroon tulee just näitä huuto-ongelmia. Eivät meinaa uskoa, että nyt pitää lähteä tai äiti myöhästyy töistä. Ihan ajoissa jo kerron asiasta, mutta eivät usko, joko vaan leikkivät tai tappelevat keskenään.

Tykkäävät kyllä isoäidistään, joten on ihan käsittämätöntä että silloinkin pitää huutaa kurkku kipeenä, että nyt tosiaan pitää jo lähteä tai muuten äiti myöhästyy töistä. Ovat vaan niin uskomattoman uppiniskaisia tai jotain.

Voivathan he kaivatakin sinut, jos ovat tottuneet kotona oloosi. Lisäksi iltavuorot voivat olla hankalampia kuin pelkkä päivätyö. Huono olen minäkin neuvomaan, omat vasta alle 4v ja käyvät säännöllisessä päivähoidossa...Toimisiko teillä palkitseminen?

opikelevia "nuoria miehiä", jotka todella mielellään ottaisivat minut vieraakseen.



Niin että pitäisköhän ottaa nuorempi mies ihan vaan siksi että pääsis eroon kamalista kakaroista? Saisin enemmän omaa aikaakin.



Varmaan oon ihan huono äiti, kun en ole osannut kasvattaa tämän paremmin. Kaikkeni yritin että saisin kaikki kolme kasvatettua kotona vähintään kolmevuotiaiksi. Tämä on sitten lopputulos, kun ei kurittaa saa. Muuten ovat lapset kyllä koulussa ja hoidossa aivan mallikelpoisia. Uskomattoman monilahjakkaita ja taiteellisia. Kukaan ulkopuolinen koulusta ja päiväkodista ei varmaankaan uskoisi tätä todeksi. Äitiä ja isää vaan eivät yhtään tottele.

niin muuta metodeja. Testaa viikko leperellä, kehua koko ajan, keskustella, Kysele asioita paljon, ole ylikiinnostunut lapsen yrityksestä kommunikoida. Lohduttele pienimmästäkin pipistä ja mikä tärkeintä, pysähdy, katso silmiin ja hymyile paljon! Pidä sylissä, paijaile.

Ihan on mukavia ja sympaattisia nuoria miehiä minun mielestäni. Kyllä nainen aina huomaa, kun miehet sillä silmällä katselevat.

kun ne panee tottelemaan. Kerrohan miten reagoit siihen kun 3-vuotias potkaisee sua päähän? Ei tapahtuisi meillä IKINÄ.

Uskomatonta tekstiä se että näyttelet jotain ja kaadut ja sitten vielä potkitaan...

Jos lapsi yrittää huitoa tai potkia niin otat napakasti kiinni kädestä tai jalasta, katsot tiukasti silmiin ja sot että noin ei tehdä. ja jäähylle jos yrittää toistaa.

Meillä myös lauma apinoita kotona. Koulussa ja päiväkodissa ovat oikeita herranterttusia ja kotona uppiniskaisia, itsepäisiä, räyhääviä, keskenään tappelevia mitään uskomattomia piruja. Kun yrität tilittää ongelmista jollekkin niin kukaan ei usko, "nehän on niin hyvin käyttäytyviä ja kilttejä". Paskan marjat, kimppuunkin käyvät jos oikein pahaksi äityy. Vanhin jo niin isokokoinenkin että tälläinen pieni nainen jää toiseksi. Onneksi isä on paljon läsnä, muuten olisin luovuttanut jo aika päiviä sitten. Mutta mielessä on käynyt todella monta kertaa että jospa ottaisi eron saisi olla joka toisen vikonlopun tai parhaassa tapauksessa joka toisen viikon ihan rauhassa ja tappelematta. Olen jopa mennyt pari kertaa niin pitkälle ja mennyt ihastumaan toiseen mieheen ja silloin on lähtö ollut todella lähellä. Aviomiehessä ei periaatteessa ole mitään suurempaa vikaa ja tiedän ettei varmasti vaihtamalla parane. 15 vuoden jälkeen alkaa vaan olemaan jo tylsynyt suhteessakin.

Olen siis huono äiti, epäonnistunut kasvattaja, liki-petollinen aviovaimo ja ilmeisesti terapian tarpeessa. Siihenkään ei vaan rahat riitä.

Haukkukaa vapaasti.

on kokeiltu niin satatuhatta kertaa

satuttavasi itsesi?" Minusta tuo kuulostaa siltä, että sinulla on vaikeiden tilanteiden hallintatavat ja auktroriteetti aivan hukassa. Kun kasvattaja huutaa, ollaan jo hakoteillä...Miten voit opettaa lapsille itsehillintää ja oikeita käytösmalleja itse riehumalla ja käyttäytymällä asiattomasti?



Itsellänikin oli hyvin haasteellinen, uhmakas ja vilkas taapero/varhaisleikki-ikäinen, eikä oikein taitoja ja tapoja suhtautua häneen. Sain aika paljon apua perheneuvolan "vanhempana vahvemmaksi"-kurssissta, jossa lastenpsykiatri opasti haastavien ja vilkkaiden lasten vanhempia arjen hallinnassa ja kommunkikoinnissa. Sinä tarvitset nyt ihan erilaista vuorovaikutustekniikkaa ja hallinnankenoja siellä kotonasi, et mitään lomia lapsista (tai siis tekeehän breikki ja oma aika väsyneelle äidille välillä hyvää, mutta se ei tosiaan ratkaise niitä vuorovaikutus- ja kasvatusongelmia, joita teillä selvästi on).



Pirautapa paikkakuntasi perheneuvolaan ja kysele vastaavista kursseista tai muusta mahdollisesta tuesta. Ne perheneuvolat eivät todellakaan ole mitään epätoivoisten ongelmaperheiden paikkoja, vaan ihan tavallisten ja kaikenlaisten perheiden tukipalvelu. Itse olen esim. akateeminen, kasvatus- ja oppimispsykologiaa itsekin yliopistolla lukenut ihminen, eikä meidän perheessä nähdäkseni ole mitään sen kummempia "ongelmia". Tarvitsin vain keinoja arjen hallintaan lapsen kanssa. Noin puolessa vuodessa tilanne kotonamme oli muuttunut TÄYSIN! Enää ei ole vuosiin mennyt hermo, huudettu tai meuhkattu, ja koko ilmapiiri on muuttunut kodissamme iloisemmaksi ja positiivisemmaksi. Lapsikin oppi suuntaamaan energiansa positiivisemmin ja purkamaan negatiiviset tunteet rakentavammin (esim. turhautumisen urheiluun ja puhumiseen). Lapsen tunteiden nimeäminen ja niille oikeutuksen antaminen on muuten tässä prosessissa tärkeää.

Huudat ja karjut pää punaisena? Kun lapsi mäiskii, sinä "näyttelet kaatuvasi ja

satuttavasi itsesi?" Minusta tuo kuulostaa siltä, että sinulla on vaikeiden tilanteiden hallintatavat ja auktroriteetti aivan hukassa. Kun kasvattaja huutaa, ollaan jo hakoteillä...Miten voit opettaa lapsille itsehillintää ja oikeita käytösmalleja itse riehumalla ja käyttäytymällä asiattomasti?

Itsellänikin oli hyvin haasteellinen, uhmakas ja vilkas taapero/varhaisleikki-ikäinen, eikä oikein taitoja ja tapoja suhtautua häneen. Sain aika paljon apua perheneuvolan "vanhempana vahvemmaksi"-kurssissta, jossa lastenpsykiatri opasti haastavien ja vilkkaiden lasten vanhempia arjen hallinnassa ja kommunkikoinnissa. Sinä tarvitset nyt ihan erilaista vuorovaikutustekniikkaa ja hallinnankenoja siellä kotonasi, et mitään lomia lapsista (tai siis tekeehän breikki ja oma aika väsyneelle äidille välillä hyvää, mutta se ei tosiaan ratkaise niitä vuorovaikutus- ja kasvatusongelmia, joita teillä selvästi on).

Nämä "malliäidit" ovat juuri niitä, jotka eivät koskaan huuda lapsilleen, eivät kiellä lapsiltaan mitään, joiden lapset tottelevat ja joita kaikki kadehtivat. Arvaanko oikein, että olet oikein opiskellut lastentarhanopettajaksi...?

kun omat keinot selvitä vastaavanlaisen (uhmakkaan ja vilkkaan) lapsen kanssa eivät riittäneet. Ja sanoin myös, että ENÄÄ ei ole tarvinnut turvautua huutamiseen...En siis todellakaan korottanut itseäni mihinkään jalustalle, vaan OMASTA kokemuksesta kerroin, mikä meillä auttoi vastaavaan tilanteeseen.



Vanhemman huutaminen ja meuhkaaminen eivät todellakaan ole rakentavia keinoja selvitä vaikean lapsen kanssa. Turhautuneena ja väsyneenä niihin turvautuu yksi ja toinen, mutta se ei pitkällä tähtäimellä paranna tilannetta mitenkään. Ammattilaisilta saa ihan oikeasti toimivia ratkaisukeskeisiä neuvoja vuorovaikutukseen lapsen kanssa niin, että vähä vähältä tilanne ja MOLEMPIEN - sekä lapsen että vanhemman - käytös näissä haastavissa tilanteissa lähtee purjautumaan ja parantumaan.



Minusta on tosi surullista, ettei voi antaa rakentavia neuvoja omasta hyväksi koetusta kokemuksestaan ilman, että leimautuu jotenkin "malliäidin" kruunua kiillottavaksi. Mitä tähän ketjuun olisi pitänyt vastata? "Joo joo, huuda vaan sille lapselle kun se huutaa sulle, ja kärsikää kaikki vaan jatkossakin...Se on luonnollista kun on väsynyt"? - Onhan se luonnollista olla väsynyt ja turhautunut ja huutaa lapselle, mutta TOIMIVAA se ei ole.



Ja ei, et arvannut oikein. En ole koulutukseltani lastentarhanopettaja vaan FM pedagogisella pätevyydellä. Tällä hetkellä toimin opettajan Helsingin yliopistolla. Jos se nyt mitenkään tähän liittyy.



15

itse vaan satun tuntemaan pari tämmöistä kuvaamaani tapausta... sitä ollaan niin hyvää mallivanhempaa että...



meilläkin vähän vastaavanlainen tilanne kuin ap:llä. Kaikkea on yritetty.

Ja kaiken lisäksi yh.



Kuka ottaisi mun lapset? Mä voisin alkaa viikonloppuäidiksi. Mutten edes joka viikonloppu.

paremmin. Oikeista neuvoista ois tässä tilanteessa apua, jos jaksat ihan niitä tänne kirjoittaa. Meillä ei ole mitään perheneuvoloita mailla eikä halmeilla.

- ota vkloppu tai muu parin kolmen päivän sopiva aika, että lapsilla on joku hoitaja (isä), pakkaat laukun, ilmoitat lähteväsi ja ilmoitat myös sen ettet aio tulla takaisin. Myös syyn: Olen väsynyt teihin enkä jaksa. Sitten vaan kylmän viileästi ovesta ulos. (miehen kanssa tästä on tietty syytä sopia, ettei hälle tule yllätyksenä).



Meillä toimi. Jopa oli itkeviä lapsia lahkeessa kiinni. Mutta älä jää. Lähde. Vaikka kaverin luo vklopuksi tai naapurikaupunkiin edulliseen hotelliin. Huutakoot, se vklopun sielullinen trauma on pienempi paha kuin se että itse et jaksa. Isä voi vklopun aikana kertoa, että äiti ei tule takaisin jos meno ei muutu. Kyllä meno muuttuu.



Se oikeasti toimi meillä. Ei ole sen reissun jälkeen mulle kiukuteltu. Erimielisyyttä toki on ja volyymitaso nousee, mutta tilanne on PALJON PAREMPI KUIN ENNEN. Perheneuvolasta saatat saada apua noin vuoden viiveellä. Älä odota suotta.

Neuvolan tai muiden tahojen kurssit voivat hyödyllisiä, mutta kahden vaativan ja vilkkaan pojan äitinä uskallan sanoa, että pitkälti pärjää omalla asenteellaan ja maalaisjärjelläkin. Meilläkään ei todellakaan potkittaisi mua tai ketään muutakaan päähän - ainakaan kertaa enempää, ehtiihän kuka tahansa kerran huitaista... Samoin ei tulisi mieleenikään esittää mitään teatteria ja kaatuilemista lasteni edessä. Meillä on otettu alusta asti tiukka linja lasten kanssa, varoitetaan mitä tapahtuu jos ei tottele ja sitten toteutetaan se mitä sanottiin tapahtuvan. Ei jäkätetä, nalkuteta eikä ladella turhia uhkauksia. Esim puettaessa: jos ei rupea pukemaan, sanon, että 5 minuutin kuluttua on lähdettävä, on vaatteet päällä tai ei. Tästä asiasta ei keskustella. Jos ei vaatteet mene vieläkään, sanon - nyt lasken kolmeen ja jos ei ole vaatteet päällä, lähdet yöpuvussa / nakuna / ilman ulkohaalaria (mikä tilanne nyt onkaan). Ja LÄHTEE KANSSA. Meillä mennään tarhaan autolla. Kerran olen tunkenut kirkuvan pojan yöpuvussaan ulkohaalariin, kantanut autoon, vienyt tarhaan ja ojentanut tarhatädille päivävaatteet... Sanoin, että jos ei suostu pukemaan, saa olla yökkärissä koko päivän mun puolesta... vaatteet sujahtivat vauhdilla päälle. Sen jälkeen ei ole pukemisen kanssa kiukunnut.

Ruokapöydässä: jos ei ruokailu suju, varoitan, että jos et syö, lähdet pöydästä ja seuraava ruoka on klo se ja se - näytän seinäkellosta mihin asti viisarit liikkuu. Ja sitten LÄHTEE KANSSA. Olen heittänyt molemmilta ruoat roskiin, pelleily pöydässä on rauhoittunut kummasti. Nyt päästään ekalla varoituksella - kun alan nousta ja kurottaa lautasta kohti, että nyt lähti sitten, alkaa ruoka upota. Ja jos joudun poistamaan lapsen pöydästä, seuraava ruoka on seuraavana ruoka-aikana, ei välipaloja ei mitään siinä välissä. Nälkä opettaa syömään.

TOinen asia on ruokarauha: meidän tarhassa - ihana paikka - viljellään ajatusta ruokarauhasta, ja lasten pitää hiljentyä kuuntelemaan pienen soittorasian soittoa syödessään. Kun kotona melu yltyy pöydässä, sanon, että nyt on ruokarauha kotonakin, nyt hiljaa. Lapset on siitä ihanan loogisia ja käyttäytyvät kuin Pavlovin koirat, että jos on opittu ruokarauha tarhassa, sitä noudatetaan kotonakin, kun sen jämäkästi ilmaisee :)

On paljon muitakin esimerkkejä. Mutta tärkeintä on jämäkkyys, uskottavuus, sanansa pitäminen ja auktoriteetti. Ei sitä saavuteta lasta hakkaamalla (joku haikaili kurituksen perään), vaan olemalla VANHEMPI. Vanhempi on se joka määrää, milloin puetaan, syödään, pestään hampaat, nukutaan, koska hän vanhempana tietää milloin ne on parasta tehdä. Lapsi saa päättää pukeeko sinisen vai punaisen paidan, mutta ei sitä että pukeeko vai ei. Ja saa päättää syökö vähän vai paljon, ei sitä onko nyt ruoka-aika vai ei.

Nykyään monelta tuntuu olevan vanhemmuus aivan hukassa, kun ei uskalleta olla jämptejä äitejä ja isiä oman lapsensa kanssa. Lapsentahtisuus on mennyt aivan liian pitkälle, kun tarvii miettiä joka jumalan pienen yksityiskohdan kanssa, että saako lapseni nyt trauman jos komennan häntä pukemaan.... tai sitten pelätään omien lasten reaktioita - kuten tässäkin ketjussa, ei pienikokoinen nainen uskalla sanoa lapsilleen asioita, onneksi on isä paljon kotona... Haloo!! Koosta viis, lapsien pitää oppia kunnioittamaan vanhempiaan, ei potkimaan näitä päähän. Ja uskokaa tai älkää, se kunnioitus tulee rajojen kautta - ei vapaalla kasvatuksella ja lässyttämisellä.

Ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että olen ihan hirveä hitleräiti - niin varmaan olenkin, mutta viimeksi eilen illalla pienempi poikani 4 v roikkui vielä viimeksi illalla kaulassani kun laitoin häntä nukkumaan ja sanoi: äiti mä vaan rakastan sua niiiiiiiiiiiiiiin paljon!

Sen parempaa palkintoa en voisi kasvatustyöstäni saada.