Minä olen niin väsynyt arkeen lapsien kanssa, että tekisi mieleni vaan ottaa ja lähteä.

Hyvää ja jämäkkää puhetta nro 22. Juuri näin. Meillä on 3 lasta ja toimitaan samoin. Esim. jos ei ruokapöydässä osaa käyttäytyä, niin voi poistua. Jos ei poistu pyydäettäessä, niin kannetaan pois. Ihmettelen kommentteja,että lapset eivät tottele kun olemme lähdössä ja pitää huutaa pää punaisena. Meillä toimitaan samoin kuin nro 22, jos ei ole vaatteet päällä kun pitää lähteä, niin sitten lapsi kainolaan ja mennään. Ei siinä tarvitse huutaa, ei muuta kuin lapsi syliin ja sanotaan, että nyt pitää mennä. Olen myös ilmoittanut vastaavaa kuin edellinen, että voit sitten lähteä yöpuku päällä, jos vaatteet eivät mene päälle, päiväkodissa on varmaan jotain lainavaatteita. Kertaakaan ei meillä ole tarvinut yöpuku päällä lähteä.

juuri näin.

Voi kun kaikki toimisivat noin. Meillä sama tavoitteena, ja jos tuohon yltää, huomaa, että huutaa ei tarvitse. Huutamisesta tulee aina armoton morkkis, ja tietäähän sen jokainen että se ei auta, pahentaa vain. Ap:n kannattaisi printata 22:n viesti jääkaapin oveen. Ja paljon haleja, pusuja ja kehuja väliin. Ap:n lapset saavat ilmeisesti liian vähän positiivista huomiota, kun heidän täytyy hakea se tuhmuuksia tekemällä. Lasta täytyy kehua myös silloin kun hän ei tee mitään. Lapsi on arvokas ja rakastettava sellaisenaan, ei tekojensa kautta. Vanhemman täytyy ottaa se vanhemman paikka. Vaihtoehtoja ei ole.

Eli siis tosiaan nro 22 jo puhuikin jo paljon asiaa. Meillä tilanteeseen auttoivat seuraavat asiat:



- ÄITI RAUHOITTUU ITSE. Uhmakas ja vilkas lapsi hakee aina vähintään alitajuisesti reaktiota vanhemmalta. Huomatessaan saavansa äidin "koukkuun" eli hermostumaan, turhautumaan, menettämään malttinsa jne. lapsi on tavallaan onnistunut toiminnassaan. Hänellä on valta äitiin ja tämän käytökseen. Pieni lapsi ei kuitenkaan tee tätä tietoisesti tai tajua seurauksia itselleen ja tilanteen kokonaisdynamiikkaa. Kun vilkkaan ja ylikierroksilla menevän,helposti hermostuvan lapsen äitikin menettää hermonsa vähän väliä, se lisää lapsen ahdistusta ja rauhattomuutta. Äiti ei tuolloin anna sitä impulsien hillinnän mallia ja tunteiden kanavointia, jota lapsi yrittää oppia, ja jota äiti itse lapselta vaatii.



-ÄITI OPETTELEE MUITA KOMMUNIKAATION KEINOJA, KUIN HUUTAMINEN. Kasvattajan ei tosiaan tarvitse tai ole syytä huutaa. Jos lapsi on samassa tilassa kanssasi, hän kyllä kuulee. Ääntä voi käyttää kurinpitotilanteessa voimallisesti, napakasti, painokkaasti jne. (Tätä olen opetellut myös ihan äänenkäytön ammattilaisen kanssa opettajuutta varten), sitä ei tarvitse eikä pidä pingottaa ja koventaa. Painokas ja vakaa ääni tuo paljon enemmän auktoriteettia kuin hermostunut huutaminen. (vrt. ylempi.)



-VANHEMMAT OVAT SITKEITÄ JA JOHDONMUKAISIA. Eli juuri kuten 22 kertoi. Ensin varoitus. Sitten toiminta. Rajat asetetaan (ja muuten molempien vanhempien tulee noudattaa samoja rajoja) ja niissä kanssa pysytään. Taapero- tai leikki-ikäinen ei todellakaan voi olla esim. fyysisesti tai päätäntävallallisesti vanhempaansa voimakkaampi. Vanhemmalla on oikeus ja myös keinoja kontrolloida kunkin tilanteen sääntöjä. Tärkeää on, että lapsille on selitetty nämä säännöt ja he tietävät rikkomuksista AINA seuraavat seuraukset. Esim. vanhempi selittää asiallisesti lapsille miten jossain tilanteessa, ruokapöydässä, nukkumaanmennessä, ulos lähtiessä jne, toimitaan ja mahdollisuuksien mukaan muistaa aina myös kertoa MIKSI (lapsille on tärkeää, ettei sääntöjä vain ladella ylhäältä käsin, vaan ne saavat mielekkyyden). Jos lapsi ei toimi toivotulla tavalla, kerran sanotaan, että tästä seuraa X asia. Jos lapsi ei edelleenkään toimi toivotulla tavalla, se X asia seuraa. IKINÄ ei pidä tehdä uhkauksia, joita ei toteuta. Eikä uhkauksia pidä pitkittää. Säännöt ovat aina samat. Huomauttaa tarvitsee korkeintaan kaksi kertaa. (Ja lapselle selväksi, mikä kerta on menossa. Tyyliin "Tämä on ensimmäinen varoitus, toisesta joudut omaan huoneeseen ja seuraava ateria on sitten illalla"). Myöhemmin äiti ei saa pyörtää tai lieventää päätöksiään, ja esim.antaa ruokapöydässä pelleilleelle nälkäiselle lapselle "vähän välipalaa" ennen sitä ilta-ateriaa. Terve lapsi kestää sen pienen nälän, jonka hän tietämistään säännöistä ja äidin varoituksesta huolimatta itse aiheutti pelleilemällä ruokapöydässä...Jne.

MUISTAKAA POSITIIVINEN PALAUTE! (Tämä oli meillä erityisen tärkeää ja ahaa-elämys). Vaikeiden lasten kanssa se kommunikointi tuppaa menemään juuri jatkuvaksi moittimiseksi ja kieltämiseksi. Lapsi ikään kuin omaksuu sen "pahan lapsen" roolin hyvin voimakkaasti, eikä enää osakaan toimia muuten. Kaikki,mitä lapsi kuulee on "EI, ÄLÄ TEE TUOTA. MÄ EN JAKSA KUN SÄ AINA TEET NOIN jne." Ei perusteluita, ei kannustusta.

Uhmakas lapsi on lähes aina suuresti huomionhakuinen, ja kuka tahansa lapsi ottaa MIELUUMMIN sen positiivisen huomion kuin negatiivisen. Meille sanoi neuvolapsykologi, että muistakaa kehua vuolaasti aina kun lapsi on ollut reippaasti, toiminut halutulla tavalla jne. Palautteen pitää tulla heti ja sen pitää olla suorastaan ylitsevuotavaa. "Äiti on NIIIN tyytyväinen ja onnellinen, kun sinä osasit noin hyvin ja reippaasti mennä hammaspesulle heti kun äiti kehoitti. Se oli tosi hienoa ja reipasta toimintaa. Sinustahan on tulossa tosi iso tyttö/poika. Wautsi, kerrotaan isällekin!" -> Vähitellen lapsi alkaa orientoitua huomaamattaankin tätä positiivista, ei negatiivista, huomiota kohden.



Pienellä lapsella tuo positiivinen palaute voi olla tosi konkreettistakin. Esim. meillä oli vaikeimpina aikoina käytössä kuulapurkki. Määritelkää lasten haastekohdat. Onko ne pukemisessa ja lähtemisessä, ruokailu- tai nukkumaanmenotilanteissa? Ja sitten jokaisesta hyvin menneestä "ongelmatilanteesta" lapsi saa laittaa lasikuulan purkkiin. Kun kuulia on sovittu määrä, seuraa sovittu palkinto. Se voi olla ylimääräinen karkkipäivä, joku pieni esine tai lelu, jota lapsi on toivonut, uimahallireissu tai mikä nyt ikinä teillä onkaan mieluisaa valuuttaa. Pelisäännöt kerrotaan lapselle selkeästi.



- ÄITI OPETTELEE PURKAMAAN TURHAUTUMISTAAN (JOTA VÄISTÄMÄTTÄ TULEE) MUUTEN KUIN LAPSEN EDESSÄ JA HUUTAMALLA. Eli vapaahetkiä riittävästi äidille ja esim. urheiluharrastus. Ja osta vaikka nyrkkeilysäkki kotiin. Jotenkin täytyy päästä päästämään höyryt ulos muulloin kuin lasten edessä, tai tilanne ei koskaan kokonaisvaltaisesti rauhoitu kodissa.



-PITÄÄ OLLA PITKÄJÄNTEINEN JA ENNEN KAIKKEA TOIMIA JOHDONMUKAISESTI. Jotkut lapset kokeilevat rajoja 2 kertaa kunnes hyväksyvät ne, toiset kokeilevat niitä 200 kertaa, kunnes hyväksyvät ne. Mutta kun säännöt ja seuraukset ovat aina samat, kaikki lapset hyväksyvät ne aikanaan. Sudenkuoppa on se, että jos vaikka äiti on 10 kertaa toiminut hankalassa tilanteessa samalla tavalla; ruokapöydässä pelleilleelle lapselle on selittetty säännöt, uhattu jollain tarkoituksenmukaisella ja sitten toteutettu uhkaus, mutta sitten YHDEN kerran äiti ei jaksa eikä oman mukavuutensa nimissä viitsi toteuttaa sitä kaavaa ja uhkausta (ja tämähän on enemmän kuin luonnollista), lapsi muistaa sen kerran sata seuraavaa kertaa, ja koko johdonmukaisuus särkyy. Lapsi koettelee jatkossakin samaa rajaa.



Alussa se "koulutus" onkin rankkaa. Ei saa itse päästellä höyryjä totuttuun tapaan koska ja miten vaan. Ja aina vaan pitää jaksaa olla johdonmukainen. Mutta voin luvata, että se helpottaa viikoissa ja etenkin kuukausissa. Ja on sen arvoista.



-EI SAA MENNÄ LAPSEN VALTAPELIIN MUKAAN. Ei tosiaan ole kovin järkevää alkaa lyövän lapsen edessä leikkimään tai näyttelemään mitään, vaan täytyy olla se rajojen asettaja. Lyöminen on väärin ja siitä on seurauksia. Vanhemman täytyy olla aina vahvempi. Ei vanhempi voi suhteessa lapseen ottaa sellaista "Ai sinä satutat minua, etkö sinä HALUAISI lopettaa toimintaasi, ettei minua sattuisi"-roolia. Toki on tärkeää näyttää ja selittää, että lyömisellä on seurauksia toiselle ihmiselle, se sattuu ja saa pahan mielen aikaiseksi, mutta pieni lapsi on vielä aika narsistinen. Empatia kehittyy vasta myöhemmin. Aikuisen tehtävä on selkeästi asettaa ne rajat lapsen käytökselle, ei yrittää saada lasta itse määrittelemään niitä omalla kohdallaan.



Tsemppiä kaikille haastavien lasten vanhemmille!



Ja siitä perheneuvolasta vielä: Ei siellä mitään salatiedettä opetetakaan. Suurin osa niistä asioista on juuri tuota 22 peräänkuuluttamaa "tervettä järkeä". Mutta kun niistä asioista puhutaan ryhmässä ja niille saa nimet ja perusteet, ne itsekin oivaltaa ja MUISTAA siinä arjen vaikeassa tilanteessa ihan eri tavalla.



terveisin: 15

Kyllä lapset tottelee. Pitää vaan olla itse johdonmukainen tekemisissään. Kuulostaa siltä että teidän perheessä määrää lapset ja teillä on kaaos. Varmasti moni sekoaisi tuossa perheessä.